Tämä kuvaa hyvin omiakin ajatuksia. Katsotaan nyt kuinka kappale soveltuu levykokonaisuuteen.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Sarjapisteet tasan: TUTO ja Hokki voittivat toinen toisensa peräkkäisissä peleissäLue lisää »
-
Kasper Kulonummi pelaa läpimurtokautta ja voittaa kamppailuja kovalla prosentillaLue lisää »
-
MTV: Miroslav Svobodan loukkaantuminen uhkaa ykkösmaalivahdin koko loppukauttaLue lisää »
-
Taponen nollasi Sportin Liigan juhlapelissäLue lisää »
-
Liiga-kierros: Jukurit yllätti Ilveksen, HPK otti aikalisän reilun minuutin jälkeen ja voittiLue lisää »
-
Maalivahdit loistivat TPS:n ja KalPan kohtaamisessa: Emma Hall vastasi ottelun ainokaisestaLue lisää »
Iron Maiden
- Viestiketjun aloittaja Gilmore
- Alkaa
- 421 578
- 2 315
Joo, tosiaan uuden albumin julkistaminen jäi väliin, mutta eiköhän sekin sieltä ole tulossa. Olen oikein tyytyväinen tähänkin.
Hieno video, hieno biisi.
Harvoin Maidenin uusien biisien kanssa käy näin, että parin kuuntelukerran jälkeen jo on täysin myyty. Jokin tässä tunnelmassa iskee erittäin syvälle. AMOLAD on omissa kirjoissani Maidenin top3-levyjä ja tästä tulee jostain syystä vahvat fiilikset siihen suuntaan. En ole vuosiin innostunut tällä tavalla musiikista. Hämmentävää.
Yritin pistää Maiden-lasit sivuun tätä uutta kuunnellessa, jos vaikka saisi vähän kriittisemmän arvion tehtyä. Niin ehkä tuota kertsiä on vähän liikaa ja tempo voisi olla nopeampi. Rummutkin on hieman tukkoiset, mutta se on ollut melkein koko 2000-luvun ongelma.
Mutta yleisesti ottaen aivan kelpo teos. Smith-Dickinson tekijätiedoissa ja taitavat kyllä olla nyky-Maidenin kovin biisintekijäkaksikko. Toivotaan että levyllä (kai sieltä sellainenkin on vielä tulossa) on tälle duolle annettu runsaasti tilaa.
Edit. Ja musavideo oli tyylikäs. Tykkäsin kovasti.
Mutta yleisesti ottaen aivan kelpo teos. Smith-Dickinson tekijätiedoissa ja taitavat kyllä olla nyky-Maidenin kovin biisintekijäkaksikko. Toivotaan että levyllä (kai sieltä sellainenkin on vielä tulossa) on tälle duolle annettu runsaasti tilaa.
Edit. Ja musavideo oli tyylikäs. Tykkäsin kovasti.
Viimeksi muokattu:
Kyllähän tämä grower-osastoa näyttäisi olevan.
Ensireaktio oli sellainen perusvarma "nojoo." Toinen pyöräytys striimauspalvelun kautta avautui jo pikkuisen paremmin ja sounditkin kuulostaisi olevan jopa parempaa keskitasoa Caveman-aikakaudella. YouTube-video näköjään pökälöitti tuota jonkin verran.
Mielestäni tällainen vähän seikkailullisempi linja on just sitä, mitä yhtyeeltä tässä kohtaan toivookin. Itse albumilta toivon/odotan muutamaa pikkuisen tiukempaa ja/tai raskaampaa rymistelyä, mutta näin maistiaisena tämä oli tosi mielekiintoinen, huomattavasti vivahteikkaampi mitä esimerkiksi Wildest Dreams tai Speed of Light taannnoin.
Parin kuuntelun jälkeen biisi on avautunut enemmän. Näin on just hyvä. Se on aina lupaavaa, kun alkuun fiilis on lähinnä se "ihan ok.." ja siitä lähtee sitten avautumaan lisää. Kitaratyöskentely on todella vahvaa ja etenkin Adrianin soolo räjäyttää galaksit. Kertosäe ei räjäytä tajuntaa, mutta istuu biisiin mukavasti. Edes El Dorado tai When the River Runs Deep -henkiset stemmat olisivat voineet toimia, mutta "modernin Maidenin" aikana on kieltämättä toiminut hyvin tuokin, että Bruce saa kantaa biisin narratiivia ihan soolon.
Housupyykkiä nyt ei tullut, mutta kiehtovasti tämä kihelmöi. :)
Ensireaktio oli sellainen perusvarma "nojoo." Toinen pyöräytys striimauspalvelun kautta avautui jo pikkuisen paremmin ja sounditkin kuulostaisi olevan jopa parempaa keskitasoa Caveman-aikakaudella. YouTube-video näköjään pökälöitti tuota jonkin verran.
Mielestäni tällainen vähän seikkailullisempi linja on just sitä, mitä yhtyeeltä tässä kohtaan toivookin. Itse albumilta toivon/odotan muutamaa pikkuisen tiukempaa ja/tai raskaampaa rymistelyä, mutta näin maistiaisena tämä oli tosi mielekiintoinen, huomattavasti vivahteikkaampi mitä esimerkiksi Wildest Dreams tai Speed of Light taannnoin.
Parin kuuntelun jälkeen biisi on avautunut enemmän. Näin on just hyvä. Se on aina lupaavaa, kun alkuun fiilis on lähinnä se "ihan ok.." ja siitä lähtee sitten avautumaan lisää. Kitaratyöskentely on todella vahvaa ja etenkin Adrianin soolo räjäyttää galaksit. Kertosäe ei räjäytä tajuntaa, mutta istuu biisiin mukavasti. Edes El Dorado tai When the River Runs Deep -henkiset stemmat olisivat voineet toimia, mutta "modernin Maidenin" aikana on kieltämättä toiminut hyvin tuokin, että Bruce saa kantaa biisin narratiivia ihan soolon.
Housupyykkiä nyt ei tullut, mutta kiehtovasti tämä kihelmöi. :)
The_Trooper
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Jokerit
Parit aiemmat levyt eivät jotenkin itseeni iskeneet ja ovat olleet hyllyssä pölyttymässä melkeinpä heti hankinnan jälkeen. Odotukset eivät olleet siis mitenkään kovin korkealla. Tuli katsottua suorana tuo biisin ensiesitys ja yllätti kyllä positiivisesti. Saatu sellaista tunnelmaa kappaleeseen, joka herättää kiinnostusta heti alusta alkaen. Odotukset olivat, että sieltä tulee enemmän juuri jotain jo edellä mainittua wildest dreams / speed of light tyyppistä sinkkurallia. Nyt tullut kuunneltua biisi jo useampaan kertaan ja pidän kovasti. Odotukset levyä kohtaan nousivat kertaheitolla reippaasti ylöspäin.
Adrianin soolo oli loistava. Brucen laulu oli miksattu vähän taka-alalle, mutta muilta osin herra suoriutui kyllä hyvin. Brucellakin ikää jo 63 vuotta (!) ja taustalla sairastettu pään- ja kaulan alueen syöpä. Näihin lähtökohtiin peilaten ei paljon paremmin voisi vetää. Kokonaisuutena tästä jäi siis loistava fiilis ja nyt odotellaan levyä.
Adrianin soolo oli loistava. Brucen laulu oli miksattu vähän taka-alalle, mutta muilta osin herra suoriutui kyllä hyvin. Brucellakin ikää jo 63 vuotta (!) ja taustalla sairastettu pään- ja kaulan alueen syöpä. Näihin lähtökohtiin peilaten ei paljon paremmin voisi vetää. Kokonaisuutena tästä jäi siis loistava fiilis ja nyt odotellaan levyä.
Tuo video on kyllä mainio, pitänee kuunnella pari kertaa ilman sitä. Se jotenkin vangitsee ja päässä soi vaan Maiden". Hienoa että ukot jaksaa vielä, on se oma isukkikin vielä ihan elinvoimainen mutta en nyt näkisi sitä enää rokkitähtenä tuossa iässä;)
Tuli kuunneltua itsekin uusi kappale Youtubesta eilen illalla ja vaikkei nyt niin hirveästi säväyttänyt niin olihan se taattua Maidenia. Yhtye on itselleni varmaan kaikista bändeistä tärkein, on vaikuttanut omaan musiikkimakuuni kaikista eniten kun joskus ala-asteikäisenä tuli hommattua hienon kannen perusteella Powerslave jostain Anttilan alennusmyynnistä. Vähiin on jäänyt kuuntelu nykyään mutta pitää varmaan yrittää herätellä vanhaa fania jos uutta lättyäkin on tulossa.
Video itsessään oli mainio ja pisti kyllä vanhaa fania hymyilyttämään kun kultaisen ajan Eddiet pisti porukkaa pinoon :)
Video itsessään oli mainio ja pisti kyllä vanhaa fania hymyilyttämään kun kultaisen ajan Eddiet pisti porukkaa pinoon :)
Weekend_Warrior
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Raipen SaiPa
Korvamatohan siitä kertsistä heti tuli... Havahduin kaupassa että mitä tässä nyt viheltelee.
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Voi hyvä isä ja äitikin vähän, että kunka tikissä bändi on tällä keikalla.
Ensiesitys tuosta uudesta biisistä tuli väijyttyä puhelimen välityksellä mökillä muun hälyn ympäröimänä, niin silloin tuli intron ja alkuriffin aikana mietittyä, että onkohan tämä jotain geneeristä äänimattoa, joka on vaan laitettu tunnelmannostatukseksi alkuun ennen varsinaista show'ta. Sen verran epä-Maidenmaiselta tuo riffi tuntui, että vasta siinä vaiheessa kun klonksuva basso alkoi päästä esiin tajusi, että aidon asian äärellä tässä ollaan.
Mitäs tuosta muuten sanoisi, toimivia riffejä ja melodioita löytyy, säkeistö ja pre-chorus kulkevat myös, mutta kertsi vähän lässähtää. Ensimmäinen kitarasoolo kuullostaa kuin se olisi liimattu toisesta biisistä tähän päälle. Brucen äänestä alkaa kyllä ajan kulku kuulua. Jos vertaillaan tämän uuden ajan pilottisinkkuja, niin kai tämä Benjamin Breegin kanssa samaan kastiin menee. Parempihan tämä on kuin Speed of Light ja Wildest Dreams, mutta toivottavasti tulevalta levyltä löytyy parempaakin materiaalia.
Mitäs tuosta muuten sanoisi, toimivia riffejä ja melodioita löytyy, säkeistö ja pre-chorus kulkevat myös, mutta kertsi vähän lässähtää. Ensimmäinen kitarasoolo kuullostaa kuin se olisi liimattu toisesta biisistä tähän päälle. Brucen äänestä alkaa kyllä ajan kulku kuulua. Jos vertaillaan tämän uuden ajan pilottisinkkuja, niin kai tämä Benjamin Breegin kanssa samaan kastiin menee. Parempihan tämä on kuin Speed of Light ja Wildest Dreams, mutta toivottavasti tulevalta levyltä löytyy parempaakin materiaalia.
Sieltä täältä katselin, ja Where Eagles Dare kuulostaa ainakin mahtavalta.
On jätkät niin sanotusti ytimessä.
Uusi piisi on positiivinen yllätys. Odotin itsekin jotain keskinkertaista Speed Of Lightia tai El Doradoa. Toisaalta taustatarinan vuoksi pidin mahdollisena jotain massiivista eepostakin. Siihen väliinhän se osapuilleen sitten tuli. Benjamin Breeg tuli verrokiksi mieleen myös täällä. Biisin kuultua tajusi heti, että tässä on Smithin käden jälki mukana. Tarinassa taas on selkeästi Dickinson. Tuo riffi on sellainen, että olisi hyvin voinut kuvitella Smith/Kozen albumille. Hieman hämyinen bluessahtava meininki tuossa on Maideniksi muutettuna. Mutta tästä on hyvä alkaa odotella uutta albumia. Kutina on, että kova albumi tulee.
Iron Maiden – Senjutsu
We are thrilled to announce the release of IRON MAIDEN’s 17th studio album Senjutsu on September 3rd through Parlophone Records (BMG in the USA). It was recorded in Paris with longstandin...
www.ironmaiden.com
Uuden albumin nimi on Senjutsu ja julkaisupäivä 3.9.
EDIT: Ei siellä mitään parin minuutin rykäisyjä kauheasti nytkään löydy. Kolme yli 10min biisiä loppuun.
1. Senjutsu (Smith/Harris) 8:20
2. Stratego (Gers/Harris) 4:59
3. The Writing On The Wall (Smith/Dickinson) 6:13
4. Lost In A Lost World (Harris) 9:31
5. Days Of Future Past (Smith/Dickinson) 4:03
6. The Time Machine (Gers/Harris) 7:09
7. Darkest Hour (Smith/Dickinson) 7:20
8. Death Of The Celts (Harris) 10:20
9. The Parchment (Harris) 12:39
10. Hell On Earth (Harris) 11:19
Weekend_Warrior
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Raipen SaiPa
Eipä nopealla kännykkä googlella löydy paljon tietoa kuka tai mikä on Senjutsu
Tuossahan myös mainittiin muuten se aiemmin huhuttu fakta, että levy on ollut nauhoitettuna jo alkuvuonna 2019. Eli 2,5 vuotta meni albumin nauhoituksesta sen julkaisuun. Toki koronaa saa tässä syyttää aikataulun venymisestä, mutta ärsyttää kyllä näiden isompien ja vanhempien bändien kohdalla tämä, että julkaisuaikataulut tuppaavat venymään ja venymään. Rerussit ovat kuitenkin kunnossa levyjen toteuttamista varten, eikä tarvitse pahemmin päivätöissä käydä jne., eli puuttuu nämä aikamoisesti marginaalibändien toimintaa haittaavat tekijät.
Ymmärrän toki jos materiaalia ei synny, mutta jos niitä biisejä tulee ja niiden hiomisen sijaan istutaan vain julkaisukelpoisen levyn päällä, niin siinä palaa kokoajan vuosia pois bändin ja sen jäsenten elinkaaresta. Vanhempien bändien kohdalla tämä alkaa oikeasti olemaaan aikamoinen ongelma. Siis totta kai on parempi julkaista levyjä harvemmin kuin tuutata jatkuvalla tahdilla vain julkaisemisen vuoksi jotain täytekamaa pihalle. Mutta jos vaikka koronan vuoksi tulee vuoden tauko kaikkeen toimintaan, niin toivottavasti sitä on edes käytetty uuden materiaalin säveltämiseen joka taasen lyhentäisi tulevaisuudessa mahdollisten seuraavien julkaisujen ilmestymisaikataulua, eikä vain ole istuttu kotona peukku perseessä koronaa kiroten.
The Writing on the Wallia pitää muuten kommentoida, että on alkanut kappale maistumaan sitä paremmin, mitä enemmän sitä on kuunnellut. The Book of Souls toimii minulle varsin hyvin ja kyllä tässä on Senjutsuakin kohtaan odotuksia.
Ymmärrän toki jos materiaalia ei synny, mutta jos niitä biisejä tulee ja niiden hiomisen sijaan istutaan vain julkaisukelpoisen levyn päällä, niin siinä palaa kokoajan vuosia pois bändin ja sen jäsenten elinkaaresta. Vanhempien bändien kohdalla tämä alkaa oikeasti olemaaan aikamoinen ongelma. Siis totta kai on parempi julkaista levyjä harvemmin kuin tuutata jatkuvalla tahdilla vain julkaisemisen vuoksi jotain täytekamaa pihalle. Mutta jos vaikka koronan vuoksi tulee vuoden tauko kaikkeen toimintaan, niin toivottavasti sitä on edes käytetty uuden materiaalin säveltämiseen joka taasen lyhentäisi tulevaisuudessa mahdollisten seuraavien julkaisujen ilmestymisaikataulua, eikä vain ole istuttu kotona peukku perseessä koronaa kiroten.
The Writing on the Wallia pitää muuten kommentoida, että on alkanut kappale maistumaan sitä paremmin, mitä enemmän sitä on kuunnellut. The Book of Souls toimii minulle varsin hyvin ja kyllä tässä on Senjutsuakin kohtaan odotuksia.
Mun kännyn Google löysi tämän
What does 仙術 (Senjutsu) mean in Japanese?
English words for 仙術 include wizardry and secret of immortality. Find more Japanese words at wordhippo.com!
Harmi, että näyttää Murray eläköityneen, mitä tulee biisien tekoon. Eihänhän niitä koskaan hirveästi ole tehnyt, mutta yleensä ne sitten ovat jotenkin poikkeavia piristyksiä. No Davella on varmaan ihan mukavaa soitella Maidenissa sen, mitä sitä uraa on jäljellä.
Harris on näköjään säveltänyt neljä pitkää eepposta ihan yksikseen. Pitää toivoa, että ovat onnistuneita ja jäisi ehkä vähemmälle se negatiivisempi puoli eli, liian toistavat kertosäkeet, sekä hakemalla haetut yleisön huudatukset.
Jotenkin on sellainen kutina, että nuo Gersin pari biisiä ovat kovaa tavaraa.
Dickinson ei näköjään ole hirveän tuottelias ollut, joten voisikohan tässä jo sitä soololevyäkin odotella pikkuhiljaa..
Harris on näköjään säveltänyt neljä pitkää eepposta ihan yksikseen. Pitää toivoa, että ovat onnistuneita ja jäisi ehkä vähemmälle se negatiivisempi puoli eli, liian toistavat kertosäkeet, sekä hakemalla haetut yleisön huudatukset.
Jotenkin on sellainen kutina, että nuo Gersin pari biisiä ovat kovaa tavaraa.
Dickinson ei näköjään ole hirveän tuottelias ollut, joten voisikohan tässä jo sitä soololevyäkin odotella pikkuhiljaa..
Vähän pitkä lainaus, mutta pitää tosiaan muistaa että levy on ollu valmiina jo pari vuotta. Jotenkin todella vaikea kuvitella etteikö siinä ajassa olisi jotain muutakin Bruce sävellellyt/sanoitellut, tulihan Smithiltäkin se Smith/Kozen rokkipläjäys. Noh, aika näyttää.
Ja tosiaan harmi ettei Davelta ole irronnut yhtään omaa biisiä levylle.
82 minuuttinen paketti sieltä sitten tulee. Kokonaispituudeltaan Maidenin toisiksi pisin ja vain Book of Souls pysyy tämän edellä. Steven ja Brucen kommentit levystä ainakin ovat hyvin lupaavia ja tuntuu vähän että tuo singlekin vain paranee joka kuuntelulla. Nyt ehkä suurin mielenkiinto on käännetty noihin levyn päättäviin Harrisin eepoksiin. TULIS JO!
Larionov #8
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Tappara
Levyn Smith-pitoisuus on 40%:a. Smith/Dickinson 30%. Jos edes yksi Harris/Harris osuu on lopputulos plussan puolella.
Book of Souls ei ole soittolistalla juuri pyörinyt ensi kuuntelun jälkeen, joten toivottavasti parempaa luvassa. Muuten kyllä 2000-luvun Maiden uppoaa paremmin kuin hyvin! Vähän jopa sellaisella lapsenomaisella innostuksella odotan levyä. Viime kerralla näin kävi pari vuotta sitten Rammsteinin tulitikkualbumin kanssa ja sehän osoittautui mestariteokseksi.
IrMa on allekirjoittaneelle yksi tärkeimmistä yhtyeistä, joka on ollut mukana elämän iloisissa hetkissä ja auttanut pääsemään huonoista yli. Listataanpa sen kunniaksi bändin uuden vuosituhannen albumit parhausjärjestykseen:
1. Dance of Death
Pari pliisumpaa kappaletta (mm. sinkkulohkaisu Wildest Dreams, joka tuntuu tälle levylle irralliselta biisiltä), mutta muuten toinen toistaan hienompia sävellyksiä. Levykokonaisuus on silkkaa kultaa.
2. Final Frontier
Kokonaisuutena loistava albumi, ei kuitenkaan aivan yhtä loistava kuin Dance of Death. El Dorado on erinomainen sinkkubiisi ja tykkään avaruusteemasta. Pitkät kipaleet maistuvat, mutta paria olisi voinut jättää lyhyemmäksikin.
3. Brave New World
Hyvä levy, tällä ei itselle ole niin suurta henkilökohtaista merkitystä kuin edellämainituilla. Toimii silti.
4. A Matter of Life and Death
Hyvä levy tämäkin, mutta ylihehkutettu. En ole oikein koskaan päässyt tähän sisälle. Osa kappaleista laahaa ja ovat liian pitkiä. Pitäisi varmaan kuunnella uudelleen ja arvioida että meniköhän se nyt ihan noin. Albumilla on eittämättä kuitenkin hetkensä, nautin varsinkin levyn loppuosasta paljon.
5. Book of Souls
Tämä ei vain oikein lähtenyt. En ole jaksanut kuunnella toista kertaa enää. Pitäisi varmaan, koska vaatiihan tällainen albumi useamman kuuntelukerran auetakseen.
Katsotaan mille sijalle uutukainen asettuu.
IrMa on allekirjoittaneelle yksi tärkeimmistä yhtyeistä, joka on ollut mukana elämän iloisissa hetkissä ja auttanut pääsemään huonoista yli. Listataanpa sen kunniaksi bändin uuden vuosituhannen albumit parhausjärjestykseen:
1. Dance of Death
Pari pliisumpaa kappaletta (mm. sinkkulohkaisu Wildest Dreams, joka tuntuu tälle levylle irralliselta biisiltä), mutta muuten toinen toistaan hienompia sävellyksiä. Levykokonaisuus on silkkaa kultaa.
2. Final Frontier
Kokonaisuutena loistava albumi, ei kuitenkaan aivan yhtä loistava kuin Dance of Death. El Dorado on erinomainen sinkkubiisi ja tykkään avaruusteemasta. Pitkät kipaleet maistuvat, mutta paria olisi voinut jättää lyhyemmäksikin.
3. Brave New World
Hyvä levy, tällä ei itselle ole niin suurta henkilökohtaista merkitystä kuin edellämainituilla. Toimii silti.
4. A Matter of Life and Death
Hyvä levy tämäkin, mutta ylihehkutettu. En ole oikein koskaan päässyt tähän sisälle. Osa kappaleista laahaa ja ovat liian pitkiä. Pitäisi varmaan kuunnella uudelleen ja arvioida että meniköhän se nyt ihan noin. Albumilla on eittämättä kuitenkin hetkensä, nautin varsinkin levyn loppuosasta paljon.
5. Book of Souls
Tämä ei vain oikein lähtenyt. En ole jaksanut kuunnella toista kertaa enää. Pitäisi varmaan, koska vaatiihan tällainen albumi useamman kuuntelukerran auetakseen.
Katsotaan mille sijalle uutukainen asettuu.
Jännää kuinka eri lailla eri henkilöiden välillä voivat levyt arvottua. Itselläni Maidenin 2000-luvun levyt menevät lähes päin vastoin kuin nimimerkillä @Spire Eli suurin piirtein näin:
1. Brave New World
2. A Matter of Life and Death
3. Book of Souls
4. Dance of Death
5. Final Frontier
Ja sehän on pelkästään hieno asia kun jokainen levy maistuu joillekin.
1. Brave New World
2. A Matter of Life and Death
3. Book of Souls
4. Dance of Death
5. Final Frontier
Ja sehän on pelkästään hieno asia kun jokainen levy maistuu joillekin.
Noh, edellisten esimerkin innoittamana pistetääs pientä mietteentynkää noista uusvanhan kokoonpanon, eli "modernin Maidenin" levytyksistä! Pahoittelen jo etukäteen pituutta...
Mitään absoluuttista rankingia en oikein osaa lyödä lukkoon, mutta A Matter of Life and Death on kyllä itselle ihan top 3 albumeita fiiliksen puolesta koko Maidenin tuotannossa ja asettuu näin ollen selkeästi ykköseksi tuoreemmasta materiaalista puhuttaessa. Onhan se aika raskassoutuinen, eikä masteroimatta jättäminen varsinaisesti soundimaailmaa kirkastakaan, mutta vähän The X-Factorin (sillä erotuksella, että AMOLAD on mielestäni vieläpä paljon parempi) tapaan albumi tekee raskassoutuisuudestaan ja synkkyydestään ikäänkuin viehätystekijän. AMOLAD on toki myös sovituksellisesti aikalailla raskainta Maidenia. Kiekolta välittyy tajuton itsevarmuus ja siinä missä Brave New World ja Dance of Death olivat mainioita levyjä, on A Matter of Life and Death mielestäni se yhtyeen uuden aamunkoiton kulminaatiopiste, jossa kaikki vaan loksahtaa upeasti kohdalleen. Koko albumin vetäminen alusta loppuun keikoilla myös tukee tätä käsitystä.
Loput onkin sitten vaikeampi pistää järjestykseen. Se kertoo - lähinnä hyvässä, liekö vähän myös pahassa - yhtyeen tuoreemman tuotannon tasaisuudesta! Mielestäni sieltä ei ole tosiaan mitään jäätävää tuubaa ole nyt hetkeen tullutkaan, vaikka lähes joka levyllä olisikin tiivistämisen varaakin aika paljon.
Alla tarkempia fiiliksiä noista levyistä:
Brave New World & Dance of Death (2000 & 2003)
Brave New World on tasainen ja soundien puolesta mukavan raikas. Blazen aikakaudella alkunsa saaneet biisit The Mercenary, Dream of Mirrors, The Nomad ja The Thin Line Between Love & Hate istuvat nätisti tuoreeltaan Brucen ja Adrianin kanssa kirjoitetun materiaalin sekaan. Kaikuja 90-luvun lopun toisto-, venytys- ja hokemasyndroomasta tosin on noissa aika vahvasti ja vähän tämänkin levyn jälkeen nähty, mutta eihän nuo sentään mitään The Angel and the Gamblereita ole. Etenkin tuo The Thin Line on mielestäni hieno kappale ja tarjoilee vähän erilaisia tuulahduksia. Out of the Silent Planet on toiminut mulle aina hienosti, kyl rokkaaa! Levyn avaava neljän suora on ihan ansainnut modernien klassikkojen statuksenaa: The Wicker Man, Ghost of the Navigator, Brave New World ja Blood Brothers ovat kaikki hienosti aikaa kestäneitä biisejä, joista ensiksi ja viimeiseksi mainittu ovat ihan syystäkin olleet semivakioita keikkasetissä. En panisi pahakseni, jos Fear of the Darkin annettaisiin joku kiertue levätäkin ja Brave New World nappaisi sen slotin. Noh, nää on näitä.
Dance of Deathilla ne huiput on ehkä jopa Brave New Worldiakin kovemmat: nimikkobiisi, Montsegur (!!!) ja Paschendale on ihan timanttisia! Saisipa tuo Paschendale vielä settilistaedustusta alleen... Montsegur on mielestäni koko tuotannon aliarvostetuimpien veisujen joukossa. Albumilla on Maiden-historian kannalta jänniä kuriositeettejä, kuten Nickon ainokainen sävellysmerkintä sinänsä aika kädenlämpöisessä New Frontierissa ja Maidenin ainoa tuplabasaribiisi, Face in the Sand - on muuten kova! Sinfonisien elementtien perään flirttaillaan keskimääräistä Maidenia enemmän ja biiseissä on jylhyyttä, mutta kokonaisuus ei ole mielestäni ihan yhtä tasainen, kuin esimerkiksi edeltävällä ja seuraavalla levyllä. Esimerkiksi mainittu New Frontier, Age of Innocence ja jopa avaus- ja singleraita Wildest Dreams on aika puolitehoisia kyhäelmiä, vaikka niilläkin on hetkensä. Wildest Dreams tosin on ihan menevä liveraita, mutta vastaavantasoisia löytyy vähän joka sormelle. 2010 keikoilla vedetty sovitus oli kyllä upea, kun sinänsä hieno väliosan nostatus jätettiin Brucen osalta kokonaan väliin ja tilaa annettiin Adrianin upealle soololle. Adrianin soolo tuokin biisille kovasti sielua, muuten jäisi todella ontoksi. Siinä missä Wildest Dreams on mielestäni Maidenin levynavaajaksi aika kädenlämpöinen, on heti perään tuleva Rainmaker taas yksi tuoreemman tuotannon kovimpia "rockereita" ja kestää mielestäni vertailun kasariajan virkaveljiensä kanssa. Kelpaisi livesettiin koska tahansa! Potkii niin jumetusti!
Tuotantoarvot on tällä levyllä sitä itseään, kun Steven "julkaistaan keskeneräistä" -fetissi oli vuonna 2003 huipussaan, aina miksauksesta kansitaiteeseen, mutta vuoden 2015 remasteri korjaa sen mitä on korjattavissa. Kyllähän tämä albumi kaikessa turboahdetussa rouheudessaan rokkaa hienosti, mutta jossain Montsegurissa ja toki muissakin biiseissä olisi voinut vähän hiotummalla tuotannolla tulla nyanssit paremmin esiin. Noh, tämä tietty itsepintaisuus on toisaalta yksi niitä syitä, miksi Maiden on edelleen olemassa ja jos ei muuta, niin kuulostapahan oikeasti itseltään ja taatusti erilaiselta kuin miltä 90% kaikesta rock-musiikista tuntuu nykyään kuulostavan. Olen vissiin nuoreen ikääni nähden ihan hirveä soundikonservatiivi, mutta täyteen ahdettu ylikliininen tuotanto vailla oikeaa dynamiikkaa on vaan tosi väsyttävää, joten siinä mielessä en osaa nähdä näitä Maidenin Caveman-ajan tuotantoperseilyjä ihan niin paskanakaan juttuna, jos kohta siinä on sudenkuoppansakin.
A Matter of Life and Death (2006)
Vahva kokonaisuus ja heikommatkin biisit, kuten The Pilgrim, rytmittävät kokonaisuutta kelvollisesti. For the Greater Good of God oli mahtavaa kuulla livenä 2018. Ko. biisihän on kieltämättä aikamoinen kliseepökäle, mutta osa Steve Harrisin magiaa on just se, että noi näennäisesti väsyneet jutut saa toimimaan noin hienosti. Upea tunnelma. The Reincarnation of Benjamin Breeg ja Brighter Than a Thousand Suns edustavat sitä rankempaa Maidenia ja noihin biiseihin kiteytyykin mielestäni hienosti tämän albumin tajuton "draivi", näyttämisen halu ja energia. Etenkin tuo Brighter Than a Thousand Suns on mielestäni - nimenomaan positiivisessa mielessä - sellainen kappale, jota 80-luvun Maidenkaan ei olisi pystynyt tekemään. Sanoisin jopa, että kyseessä on oikeasti yksi Maidenin kovimpia kappaleita, ainakin suhteessa yleiseen huomioarvoon. Out of the Shadows ei ole ihan sitä kirkkainta kärkeä ja olisi luultavasti hyötynyt vähän raikkaammasta tuotannosta, mutta on tuollaisenaankin toimiva puoliakustinen välipala. Lord of Light avaa tunnelmallisella introlla, jonka jälkeinen riffittely ja Brucen huima laulusuoritus pistää karvat pystyyn. Monipuolinen ja kestoonsa nähden mielestäni todella tiukka albumi!
Käsitän kyllä täysin, miksi AMOLAD ei kaikille maistu; yksittäistet kompastuskivet on helppo allekirjoittaa, mutta mielestäni tämä on niitä albumeita, joka on reilusti enemmän kuin osiensa summa.
The Final Frontier (2010)
The Final Frontieriin liittyy siinä mielessä hienoja muistoja, että se oli ensimmäinen Maiden-albumi, jota olin ihan uutena julkaisuna odottamassa ja kunnolla ennakkohypessä mukana. Sen kunniaksi vähän pidemmät mietteet. Avaruusestetiikka oli hauska kortti tässä vaiheessa, kesän 2010 lavashow näytti upealta ja vaikka maistiaisbiisi El Dorado ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä, oli siinä ihan kivaa "energiaa." Ylipäätään levyn ennakkohype oli tosi onnistunutta ja singlebiisien "sarjakuvakannet" (jota ei toki koskaan fyysisessä formaatissa julkaistu) on ihan vakavissaan Maidenin sinkkukansien kärkipäätä. Siinä ois ollu hyvä sauma rahastaa keräilijöitä seiskatuumaisilla!
No, hyvinhän albumi lopulta maistui. Tuotannollisesti jännä levy. Kiva kitarasoundi ja ylipäätään kuultavissa on yritystä pikkuisen edeltäjäänsä raikkaampaan suuntaan, mutta kaikki jää siltä osin vähän piippuun. Erityisesti Brucen lauluosuudet, vaikka esim. The Talismanissa vetääkin järjettömän upean suorituksen, kuulostaa aika hätäisesti äänitetyiltä ja tuotanollisesti aika kuivalta. No, ite biisit toimii pääosin aika hyvin! Satellite 15... -intro on AMOLAD-ajan mittaisen paussin jälkeen paluu Steven keskeneräisyyspervesioon; Adrianin demopohja päätyi sellaisenaan, rumpukonetta myöten levylle. Mahdollisuus kaoottiseen, tunnelmalliseen ja johdattelevaan intropätkään on olemassa, mutta tuollaisenaan tuo on aikamoinen pökäle. Itse The Final Frontier -osuus avausraidasta rullaa ihan ok-hyvin, mutta on kuitenkin aika puolitehoinen, eikä oikein räjähdä käyntiin sellaisella intensiteetillä, mitä toivoisi. Keikoilla toimi pikkuisen paremmin, mutta tämä musiikillisesti aika vähäisillä korteilla (mikä ei siis itsessään ole huono asia!) pelaava avausbiisi olisi kaivannut pikkuisen lihaa luidensa ympärille toimiakseen kunnolla. El Dorado rullaa heti perään ihan kivasti. Tavallaan albumin pienoinen kompastuskivi tulee kuitenkin jo tässä esiin: avauskaksikko kellottaa yhteensä noin vartin, mutta ei siinä vartissa ihan kauheasti ehdi tapahtua. Biisit on sinäsä hyviä ja etenkin El Doradon sanoitus on mitä mainioin, mutta pientä lisäintensiteettiä olisi kaivattu. Mother of Mercyn kertosäe on aika kireää kuultavaa, mutta kappale toimii. Coming Home on nätti ja kertsissä on voimaa - potki upeasti livenä - mutta tunkkainen tuotanto, etenkin Brucen laulun osalta, ei anna biisin hengittää kunnolla. The Alchemist on menevä "rockeri" ja etenkin pre-chorus on mielestäni loistava, mutta ei tässäkään dynamiikalla juhlita.
Albumi on rytmitetty jännästi, sillä pidemmät biisit on kasattu kaikki loppupuolelle. Periaatteessa biisityyppejä enemmän sekoittava järjestys voisi toimia paremmin, mutta erikoisen kappalejärjestyksen kunniaksi on sanottava, että pitkätkin veisut ovat hyvin erilaisia keskenään, eikä etenkin Steven sävellysten perisyntiin, liialliseen toistojyystöön oikeastaan sorruta lainkaan. Isle of Avalon ja Starblind ovat albumin mielenkiintoisinta ja jopa soitannollisesti intensiivisintä antia. Avalonin saari on melkoista Adrianin juhlaa ja Bruce paahtaa Starblindin kanssa kuin viimeistä päivää; tässä hengästyttävä lyriikoidensylkytahti toimii aika kivasti ja lyriikat ovat täynnä herkullisia "Bruceismeja." Molemmat biisit olisivat kyllä tykänneet vähän ilmavammasta tuotannosta.
Kaikille vissiin tulikin jo selväksi, mikä tällä levyllä eniten tökkii? Soundi on miellyttävä, mutta "pökälöityvät" pahasti ja vetoihin olisi tarvittu paikoitellen pikkuisen lisää potkua.
The Talisman, kun kahden minuutin intron jälkeen malttaa lopulta räjähtää kunnolla käyntiin, tarjoilee vanhaa kunnon seikkailu-Maidenia! Brucen laulusuoritus on tosiaan päätähuimaava. The Man Who Would be King on osittain tyypillinen Daven outolintusävellys. Paljon hienoja juttuja, mutta kokonaisuus on vähän tilkkutäkki ja säkeistöt on aikamoista "lauleskelua." Periaatteessa mielenkiintoinen biisi, joka alkaa ja loppuu tunnelmallisesti, mutta kahdeksan ja puoli minuuttia kellottavaksi raidaksi johdonmukaisuutta olisi kaivannut lisää.
Päätösraita, Steve Harrisin ehkä folkein sävellys, When the Wild Wind Blows kellottaa lähemmäs 11 minuuttia, mutta tästä sitä johdonmukaisuutta löytyy. Päämelodia on älyttömän nätti ja siirtymätkin toimii luontevasti. Biisi soljuu komeasti koko kestonsa ajan, joskin loppu kierrättää intron ehkä vähän liian leikkaa-liimaa-oloisesti. Tämäkin biisi toimii parhaiten livenä!
Tämäkin albumi on sinänsä tasainen, sillä kaikki biisit vähintäänkin ihan hyviä, mutta paikoin kunnianhimoinen ja välillä jopa aidon innovatiivinen kokonaisuus ei saavuta samanlaista johdonmukaista, tiukkaa ja itsevarmaa fiilistä, mitä edeltäjänsä.
The Book of Souls (2015)
Yhtyeen ensimmäinen studiotupla - vinlyyliformaatissa tripla! No, oikeasti pituusero niin ikään tuotannon pidempää puolta edustaviin edeltäjiinsä ei ole mikään tajuton, vaan syntyy lähinnä Empire of the Cloudsin kunnianhimoisen keston myötä. Pituuteensa nähden albumi soljuu kuitenkin yllättävänkin hyvin eteenpäin! The Final Frontierin innoton kliinisyys on vaihtunut innokkaaseen löysyyteen; välillä hiomattomuus kuuluu, mutta albumilla on sellaista rosoisuutta ja intensiteettiä, joka tekee tästä mielestäni edeltäjäänsä miellyttävämpää kuunneltavaa. Biisimateriaali ei varsinaisesti ole kauttaaltaan parempaa, mutta hieman BNW-DOD kaksikon tapaan huiput on tällä levyllä ehkä jopa edellistä korkeampia. Brucen sooloprojektista Maidenin levylle eksynyt If Eternity Should Fail on The Wicker Manin jälkeen väkevin avausbiisi ja flirttailee levynavaajan roolissa vähän Moonchildin ja Sign of the Crossin suuntaan. Ja tämä muuten näyttää edellislevyn avausraidalle miten kaksiosainen, teatraalisen intron ja puolitempoisen rocker-osuuden yhteispeli oikeasti kuuluu toteuttaa.
Biisijärjestyksen rooli albumin sujuvuudessa korostuu Sielujen kirjassa: Speed of Light, When the River Runs Deep ja Death or Glory eivät ole mitään järin kummoisia biisejä, vaikka kaikista löytyy hienoja elementtejä, mutta rytmittävät kokonaisuutta erinomaisesti. Steve Harrisin kynäilemä The Red and the Black on pelkästään myönteisessä mielessä aivan naurettava. Löytyy näppäilyintro-outro. Löytyy turvallisia sointukuvioita. Löytyy hengästyttävä laulusovitus, jossa Bruce pidetään sopivasti mukavuusalueensa ulkopuolella. Löytyy woo-oota. Kliseitä kliseen perään, mutta jokin tässä vaan toimii. Ihan älytön Maiden-pervoilubiisi. Nostaa hymyn korviin ja aiheuttaa kylmät väreet myös livetaltiointina. Onhan se älyttömän siistiä, miten monta tuhatta Maiden-fania hoilottaa uuden biisin mukana ihan täysillä.
Nimikkobiisi on jylhä kuin mikä! Brucen teatraalinen tulkinta huimaa taas kerran päätä. Tears of a Clown olisi kelvannut mielestäni singlelohkaisuksikin, sen verran kova tuo kertsi on. Tunnelmallinen biisi, joka kuulostaa Maidenilta, mutta tuo palettiin vähän uuttakin. Soolot albumin parhaasta, tai ainakin mieleenpainuvimmasta päästä. Shadows of the Valley on laatubiisi, mutta lopun kertosäekierto on mielestäni vähän turha, kun biisi savuuttaa huippunsa väliosaa seuraavan laulu- ja woo-oo-pätkän myötä:
"Into the valley of death fear no evil
We will go forward no matter the cost..."
The Man of Sorrows tarjoilee taas pienen Murray-erikoisuuden. Biisi olisi kaivannut ehkä pari ottoa lisää ja hiotumman tuotannon, sillä nyt vaikutelma on vähän demomainen. Albumin päättävä Empire of the Clouds kantaa varsin upeasti koko mammuttimaisen kestonsa, joskin olisi kestänyt pientä pätkimistäkin. Huipennnus on upea. "The dreamers may die, but the dreams live on." Tihkuu sydänverta.
The Book of Soulsissa on kaikessa hiomattomassa, välillä ärsyttävän viimeistelemättömässä rosoisuudessaan mielenkiintoista ikääntyneen bändin charmia ja arvokkuutta. Kaikessa puolivillaisuudessaankin on jotenkin vaikuttavaa, miten Maiden pystyy tolleen "vähän biisejä sisään soitellessaan" tuottamaan tällaista. Livenä biisit tiukentuu mukavasti, mutta muutaman kohdalle olisin toivonut levytysvaiheessakin vähän lisähuomiota. Tällaisenaankin albumi on mielestäni kuitenkin onnistunut, tasapainoinen kokemus. Mammuttilevyksi yllättävän vaivaton kuunneltava ja huippukohdat kestävät vertailun lähes minkä tahansa aiemman albumin vastaavien kanssa. Keskinkertaisimmillaankin levy toimii, kiitos ok-tason koukkujen ja hyvän rytmityksen. Lyhyemmät biisit rokkaa kivasti ja pidemmissä on tarpeeksi ideaa kantaakseen koko kestonsa ajan, vaikka muutaman kohdalla ei olisi tarkempikaan tarkastelu ja vähemmän jeesjees-henkinen tuottaja tehnyt pahaa.
Mielestäni noiden DifferentWorldThePilgrimTheAlchemistSpeedofLightit on siitä vähän hassuja biisejä, että rakenteellisesti ne edustaa just sitä, mitä monet tuntuu toivovan noiden modernin Maidenin mammuttibiisien sekaan, mutta vähän väliinputoajiksihan ne jää, kun eivät mitään Aceshighejä ole. The Wicker Man ja aliarvostettu Rainmaker taitaa olla ainoita näistä "myöhemmän" tuotannon lyhyemmistä kappaleista, jotka ovat omassa biisityypissään mestariteoksia.
Toisaalta taas, olisiko Death or Glory tai vaikkapa The Pilgrim aliarvostettu ja livesettiin kaivattu klassikko, jos ne vaihtaisivat jossain toisessa universumissa paikkaa jonkun Sun and Steelin (mainio biisi, ei siinä!) kanssa?
Tulevan albumin suhteen olen varovaisen optimistinen. Sävelkynä yhtyeellä on ollut terävä, mutta kyllähän tuoreemmat levytykset myös vähän rönsyilee. Toisaalta taas biisien taso itsessään on todella kova ja vähän maltillisempi hiominen ja kokonaisuuksien tiivistäminen ja vaikka sitten ylijäämän pariin palaaminen seuraavan albumin merkeissä voisi palvella kokonaisuuksia nykyistä paremmin.
Mutta kuten todettu, tietynlainen rasittava uppiniskaisuus ja tinkimättömyys hyvässä ja pahassa on osa sitä Maidenin taikaa ja uskallan väittää, että myös merkittäviä syitä bändin pitkäikäisyydelle. Tässä kohtaa, fanilasit päässä eli ei, suon yhtyeelle ihan hyvillä mielillä sen omaehtoisuuden ja omaleimaisuuden ilman sen kummemmpia mutinoita. Hyvä voisi olla vieläkin parempaa, mutta siinä kohtaa kun Bruce kajauttaa Starblindissa The preacher loses face with Christ, religion's cruel device is gone...
The Talismanin säkeistö räjähtää käyntiin, The Book of Soulsin kertsi kohoaa Maya-pyramidien huippujen korkeuksiin tai Adrianin soolo The Writing on the Wallissa alkaa hyväilemään korvakäytäviä ei kauheasti viiti noita kauneusvirheitä miettiä.
Silloin oon aina yhtä hymyä. Seventh Son of a Seventh Son on ehkä itselleni se kovin albumi, mutta diggailen kyllä tätä tuoreempaa tuotantoa todella paljon. Ja varmasti tulen laulamaan noita uusia biisejä keikoilla. Niidenkin fanien edestä, jotka pitävät uuden tuotannon aikana kusi- ja kaljanhakutauon (sekin on ihan okei!)
Tulipas romaani. No hei, The Book of Souls julkaistiin kuutisen vuotta sitten, joten ei tämä uuden Maiden-julkaisun ennakkohypen tuoma sentimentaalisuus ihan jokavuotista lystiä ole. Tsihi.
Mitään absoluuttista rankingia en oikein osaa lyödä lukkoon, mutta A Matter of Life and Death on kyllä itselle ihan top 3 albumeita fiiliksen puolesta koko Maidenin tuotannossa ja asettuu näin ollen selkeästi ykköseksi tuoreemmasta materiaalista puhuttaessa. Onhan se aika raskassoutuinen, eikä masteroimatta jättäminen varsinaisesti soundimaailmaa kirkastakaan, mutta vähän The X-Factorin (sillä erotuksella, että AMOLAD on mielestäni vieläpä paljon parempi) tapaan albumi tekee raskassoutuisuudestaan ja synkkyydestään ikäänkuin viehätystekijän. AMOLAD on toki myös sovituksellisesti aikalailla raskainta Maidenia. Kiekolta välittyy tajuton itsevarmuus ja siinä missä Brave New World ja Dance of Death olivat mainioita levyjä, on A Matter of Life and Death mielestäni se yhtyeen uuden aamunkoiton kulminaatiopiste, jossa kaikki vaan loksahtaa upeasti kohdalleen. Koko albumin vetäminen alusta loppuun keikoilla myös tukee tätä käsitystä.
Loput onkin sitten vaikeampi pistää järjestykseen. Se kertoo - lähinnä hyvässä, liekö vähän myös pahassa - yhtyeen tuoreemman tuotannon tasaisuudesta! Mielestäni sieltä ei ole tosiaan mitään jäätävää tuubaa ole nyt hetkeen tullutkaan, vaikka lähes joka levyllä olisikin tiivistämisen varaakin aika paljon.
Alla tarkempia fiiliksiä noista levyistä:
Brave New World & Dance of Death (2000 & 2003)
Brave New World on tasainen ja soundien puolesta mukavan raikas. Blazen aikakaudella alkunsa saaneet biisit The Mercenary, Dream of Mirrors, The Nomad ja The Thin Line Between Love & Hate istuvat nätisti tuoreeltaan Brucen ja Adrianin kanssa kirjoitetun materiaalin sekaan. Kaikuja 90-luvun lopun toisto-, venytys- ja hokemasyndroomasta tosin on noissa aika vahvasti ja vähän tämänkin levyn jälkeen nähty, mutta eihän nuo sentään mitään The Angel and the Gamblereita ole. Etenkin tuo The Thin Line on mielestäni hieno kappale ja tarjoilee vähän erilaisia tuulahduksia. Out of the Silent Planet on toiminut mulle aina hienosti, kyl rokkaaa! Levyn avaava neljän suora on ihan ansainnut modernien klassikkojen statuksenaa: The Wicker Man, Ghost of the Navigator, Brave New World ja Blood Brothers ovat kaikki hienosti aikaa kestäneitä biisejä, joista ensiksi ja viimeiseksi mainittu ovat ihan syystäkin olleet semivakioita keikkasetissä. En panisi pahakseni, jos Fear of the Darkin annettaisiin joku kiertue levätäkin ja Brave New World nappaisi sen slotin. Noh, nää on näitä.
Dance of Deathilla ne huiput on ehkä jopa Brave New Worldiakin kovemmat: nimikkobiisi, Montsegur (!!!) ja Paschendale on ihan timanttisia! Saisipa tuo Paschendale vielä settilistaedustusta alleen... Montsegur on mielestäni koko tuotannon aliarvostetuimpien veisujen joukossa. Albumilla on Maiden-historian kannalta jänniä kuriositeettejä, kuten Nickon ainokainen sävellysmerkintä sinänsä aika kädenlämpöisessä New Frontierissa ja Maidenin ainoa tuplabasaribiisi, Face in the Sand - on muuten kova! Sinfonisien elementtien perään flirttaillaan keskimääräistä Maidenia enemmän ja biiseissä on jylhyyttä, mutta kokonaisuus ei ole mielestäni ihan yhtä tasainen, kuin esimerkiksi edeltävällä ja seuraavalla levyllä. Esimerkiksi mainittu New Frontier, Age of Innocence ja jopa avaus- ja singleraita Wildest Dreams on aika puolitehoisia kyhäelmiä, vaikka niilläkin on hetkensä. Wildest Dreams tosin on ihan menevä liveraita, mutta vastaavantasoisia löytyy vähän joka sormelle. 2010 keikoilla vedetty sovitus oli kyllä upea, kun sinänsä hieno väliosan nostatus jätettiin Brucen osalta kokonaan väliin ja tilaa annettiin Adrianin upealle soololle. Adrianin soolo tuokin biisille kovasti sielua, muuten jäisi todella ontoksi. Siinä missä Wildest Dreams on mielestäni Maidenin levynavaajaksi aika kädenlämpöinen, on heti perään tuleva Rainmaker taas yksi tuoreemman tuotannon kovimpia "rockereita" ja kestää mielestäni vertailun kasariajan virkaveljiensä kanssa. Kelpaisi livesettiin koska tahansa! Potkii niin jumetusti!
Tuotantoarvot on tällä levyllä sitä itseään, kun Steven "julkaistaan keskeneräistä" -fetissi oli vuonna 2003 huipussaan, aina miksauksesta kansitaiteeseen, mutta vuoden 2015 remasteri korjaa sen mitä on korjattavissa. Kyllähän tämä albumi kaikessa turboahdetussa rouheudessaan rokkaa hienosti, mutta jossain Montsegurissa ja toki muissakin biiseissä olisi voinut vähän hiotummalla tuotannolla tulla nyanssit paremmin esiin. Noh, tämä tietty itsepintaisuus on toisaalta yksi niitä syitä, miksi Maiden on edelleen olemassa ja jos ei muuta, niin kuulostapahan oikeasti itseltään ja taatusti erilaiselta kuin miltä 90% kaikesta rock-musiikista tuntuu nykyään kuulostavan. Olen vissiin nuoreen ikääni nähden ihan hirveä soundikonservatiivi, mutta täyteen ahdettu ylikliininen tuotanto vailla oikeaa dynamiikkaa on vaan tosi väsyttävää, joten siinä mielessä en osaa nähdä näitä Maidenin Caveman-ajan tuotantoperseilyjä ihan niin paskanakaan juttuna, jos kohta siinä on sudenkuoppansakin.
A Matter of Life and Death (2006)
Vahva kokonaisuus ja heikommatkin biisit, kuten The Pilgrim, rytmittävät kokonaisuutta kelvollisesti. For the Greater Good of God oli mahtavaa kuulla livenä 2018. Ko. biisihän on kieltämättä aikamoinen kliseepökäle, mutta osa Steve Harrisin magiaa on just se, että noi näennäisesti väsyneet jutut saa toimimaan noin hienosti. Upea tunnelma. The Reincarnation of Benjamin Breeg ja Brighter Than a Thousand Suns edustavat sitä rankempaa Maidenia ja noihin biiseihin kiteytyykin mielestäni hienosti tämän albumin tajuton "draivi", näyttämisen halu ja energia. Etenkin tuo Brighter Than a Thousand Suns on mielestäni - nimenomaan positiivisessa mielessä - sellainen kappale, jota 80-luvun Maidenkaan ei olisi pystynyt tekemään. Sanoisin jopa, että kyseessä on oikeasti yksi Maidenin kovimpia kappaleita, ainakin suhteessa yleiseen huomioarvoon. Out of the Shadows ei ole ihan sitä kirkkainta kärkeä ja olisi luultavasti hyötynyt vähän raikkaammasta tuotannosta, mutta on tuollaisenaankin toimiva puoliakustinen välipala. Lord of Light avaa tunnelmallisella introlla, jonka jälkeinen riffittely ja Brucen huima laulusuoritus pistää karvat pystyyn. Monipuolinen ja kestoonsa nähden mielestäni todella tiukka albumi!
Käsitän kyllä täysin, miksi AMOLAD ei kaikille maistu; yksittäistet kompastuskivet on helppo allekirjoittaa, mutta mielestäni tämä on niitä albumeita, joka on reilusti enemmän kuin osiensa summa.
The Final Frontier (2010)
The Final Frontieriin liittyy siinä mielessä hienoja muistoja, että se oli ensimmäinen Maiden-albumi, jota olin ihan uutena julkaisuna odottamassa ja kunnolla ennakkohypessä mukana. Sen kunniaksi vähän pidemmät mietteet. Avaruusestetiikka oli hauska kortti tässä vaiheessa, kesän 2010 lavashow näytti upealta ja vaikka maistiaisbiisi El Dorado ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä, oli siinä ihan kivaa "energiaa." Ylipäätään levyn ennakkohype oli tosi onnistunutta ja singlebiisien "sarjakuvakannet" (jota ei toki koskaan fyysisessä formaatissa julkaistu) on ihan vakavissaan Maidenin sinkkukansien kärkipäätä. Siinä ois ollu hyvä sauma rahastaa keräilijöitä seiskatuumaisilla!
No, hyvinhän albumi lopulta maistui. Tuotannollisesti jännä levy. Kiva kitarasoundi ja ylipäätään kuultavissa on yritystä pikkuisen edeltäjäänsä raikkaampaan suuntaan, mutta kaikki jää siltä osin vähän piippuun. Erityisesti Brucen lauluosuudet, vaikka esim. The Talismanissa vetääkin järjettömän upean suorituksen, kuulostaa aika hätäisesti äänitetyiltä ja tuotanollisesti aika kuivalta. No, ite biisit toimii pääosin aika hyvin! Satellite 15... -intro on AMOLAD-ajan mittaisen paussin jälkeen paluu Steven keskeneräisyyspervesioon; Adrianin demopohja päätyi sellaisenaan, rumpukonetta myöten levylle. Mahdollisuus kaoottiseen, tunnelmalliseen ja johdattelevaan intropätkään on olemassa, mutta tuollaisenaan tuo on aikamoinen pökäle. Itse The Final Frontier -osuus avausraidasta rullaa ihan ok-hyvin, mutta on kuitenkin aika puolitehoinen, eikä oikein räjähdä käyntiin sellaisella intensiteetillä, mitä toivoisi. Keikoilla toimi pikkuisen paremmin, mutta tämä musiikillisesti aika vähäisillä korteilla (mikä ei siis itsessään ole huono asia!) pelaava avausbiisi olisi kaivannut pikkuisen lihaa luidensa ympärille toimiakseen kunnolla. El Dorado rullaa heti perään ihan kivasti. Tavallaan albumin pienoinen kompastuskivi tulee kuitenkin jo tässä esiin: avauskaksikko kellottaa yhteensä noin vartin, mutta ei siinä vartissa ihan kauheasti ehdi tapahtua. Biisit on sinäsä hyviä ja etenkin El Doradon sanoitus on mitä mainioin, mutta pientä lisäintensiteettiä olisi kaivattu. Mother of Mercyn kertosäe on aika kireää kuultavaa, mutta kappale toimii. Coming Home on nätti ja kertsissä on voimaa - potki upeasti livenä - mutta tunkkainen tuotanto, etenkin Brucen laulun osalta, ei anna biisin hengittää kunnolla. The Alchemist on menevä "rockeri" ja etenkin pre-chorus on mielestäni loistava, mutta ei tässäkään dynamiikalla juhlita.
Albumi on rytmitetty jännästi, sillä pidemmät biisit on kasattu kaikki loppupuolelle. Periaatteessa biisityyppejä enemmän sekoittava järjestys voisi toimia paremmin, mutta erikoisen kappalejärjestyksen kunniaksi on sanottava, että pitkätkin veisut ovat hyvin erilaisia keskenään, eikä etenkin Steven sävellysten perisyntiin, liialliseen toistojyystöön oikeastaan sorruta lainkaan. Isle of Avalon ja Starblind ovat albumin mielenkiintoisinta ja jopa soitannollisesti intensiivisintä antia. Avalonin saari on melkoista Adrianin juhlaa ja Bruce paahtaa Starblindin kanssa kuin viimeistä päivää; tässä hengästyttävä lyriikoidensylkytahti toimii aika kivasti ja lyriikat ovat täynnä herkullisia "Bruceismeja." Molemmat biisit olisivat kyllä tykänneet vähän ilmavammasta tuotannosta.
Kaikille vissiin tulikin jo selväksi, mikä tällä levyllä eniten tökkii? Soundi on miellyttävä, mutta "pökälöityvät" pahasti ja vetoihin olisi tarvittu paikoitellen pikkuisen lisää potkua.
The Talisman, kun kahden minuutin intron jälkeen malttaa lopulta räjähtää kunnolla käyntiin, tarjoilee vanhaa kunnon seikkailu-Maidenia! Brucen laulusuoritus on tosiaan päätähuimaava. The Man Who Would be King on osittain tyypillinen Daven outolintusävellys. Paljon hienoja juttuja, mutta kokonaisuus on vähän tilkkutäkki ja säkeistöt on aikamoista "lauleskelua." Periaatteessa mielenkiintoinen biisi, joka alkaa ja loppuu tunnelmallisesti, mutta kahdeksan ja puoli minuuttia kellottavaksi raidaksi johdonmukaisuutta olisi kaivannut lisää.
Päätösraita, Steve Harrisin ehkä folkein sävellys, When the Wild Wind Blows kellottaa lähemmäs 11 minuuttia, mutta tästä sitä johdonmukaisuutta löytyy. Päämelodia on älyttömän nätti ja siirtymätkin toimii luontevasti. Biisi soljuu komeasti koko kestonsa ajan, joskin loppu kierrättää intron ehkä vähän liian leikkaa-liimaa-oloisesti. Tämäkin biisi toimii parhaiten livenä!
Tämäkin albumi on sinänsä tasainen, sillä kaikki biisit vähintäänkin ihan hyviä, mutta paikoin kunnianhimoinen ja välillä jopa aidon innovatiivinen kokonaisuus ei saavuta samanlaista johdonmukaista, tiukkaa ja itsevarmaa fiilistä, mitä edeltäjänsä.
The Book of Souls (2015)
Yhtyeen ensimmäinen studiotupla - vinlyyliformaatissa tripla! No, oikeasti pituusero niin ikään tuotannon pidempää puolta edustaviin edeltäjiinsä ei ole mikään tajuton, vaan syntyy lähinnä Empire of the Cloudsin kunnianhimoisen keston myötä. Pituuteensa nähden albumi soljuu kuitenkin yllättävänkin hyvin eteenpäin! The Final Frontierin innoton kliinisyys on vaihtunut innokkaaseen löysyyteen; välillä hiomattomuus kuuluu, mutta albumilla on sellaista rosoisuutta ja intensiteettiä, joka tekee tästä mielestäni edeltäjäänsä miellyttävämpää kuunneltavaa. Biisimateriaali ei varsinaisesti ole kauttaaltaan parempaa, mutta hieman BNW-DOD kaksikon tapaan huiput on tällä levyllä ehkä jopa edellistä korkeampia. Brucen sooloprojektista Maidenin levylle eksynyt If Eternity Should Fail on The Wicker Manin jälkeen väkevin avausbiisi ja flirttailee levynavaajan roolissa vähän Moonchildin ja Sign of the Crossin suuntaan. Ja tämä muuten näyttää edellislevyn avausraidalle miten kaksiosainen, teatraalisen intron ja puolitempoisen rocker-osuuden yhteispeli oikeasti kuuluu toteuttaa.
Biisijärjestyksen rooli albumin sujuvuudessa korostuu Sielujen kirjassa: Speed of Light, When the River Runs Deep ja Death or Glory eivät ole mitään järin kummoisia biisejä, vaikka kaikista löytyy hienoja elementtejä, mutta rytmittävät kokonaisuutta erinomaisesti. Steve Harrisin kynäilemä The Red and the Black on pelkästään myönteisessä mielessä aivan naurettava. Löytyy näppäilyintro-outro. Löytyy turvallisia sointukuvioita. Löytyy hengästyttävä laulusovitus, jossa Bruce pidetään sopivasti mukavuusalueensa ulkopuolella. Löytyy woo-oota. Kliseitä kliseen perään, mutta jokin tässä vaan toimii. Ihan älytön Maiden-pervoilubiisi. Nostaa hymyn korviin ja aiheuttaa kylmät väreet myös livetaltiointina. Onhan se älyttömän siistiä, miten monta tuhatta Maiden-fania hoilottaa uuden biisin mukana ihan täysillä.
Nimikkobiisi on jylhä kuin mikä! Brucen teatraalinen tulkinta huimaa taas kerran päätä. Tears of a Clown olisi kelvannut mielestäni singlelohkaisuksikin, sen verran kova tuo kertsi on. Tunnelmallinen biisi, joka kuulostaa Maidenilta, mutta tuo palettiin vähän uuttakin. Soolot albumin parhaasta, tai ainakin mieleenpainuvimmasta päästä. Shadows of the Valley on laatubiisi, mutta lopun kertosäekierto on mielestäni vähän turha, kun biisi savuuttaa huippunsa väliosaa seuraavan laulu- ja woo-oo-pätkän myötä:
"Into the valley of death fear no evil
We will go forward no matter the cost..."
The Man of Sorrows tarjoilee taas pienen Murray-erikoisuuden. Biisi olisi kaivannut ehkä pari ottoa lisää ja hiotumman tuotannon, sillä nyt vaikutelma on vähän demomainen. Albumin päättävä Empire of the Clouds kantaa varsin upeasti koko mammuttimaisen kestonsa, joskin olisi kestänyt pientä pätkimistäkin. Huipennnus on upea. "The dreamers may die, but the dreams live on." Tihkuu sydänverta.
The Book of Soulsissa on kaikessa hiomattomassa, välillä ärsyttävän viimeistelemättömässä rosoisuudessaan mielenkiintoista ikääntyneen bändin charmia ja arvokkuutta. Kaikessa puolivillaisuudessaankin on jotenkin vaikuttavaa, miten Maiden pystyy tolleen "vähän biisejä sisään soitellessaan" tuottamaan tällaista. Livenä biisit tiukentuu mukavasti, mutta muutaman kohdalle olisin toivonut levytysvaiheessakin vähän lisähuomiota. Tällaisenaankin albumi on mielestäni kuitenkin onnistunut, tasapainoinen kokemus. Mammuttilevyksi yllättävän vaivaton kuunneltava ja huippukohdat kestävät vertailun lähes minkä tahansa aiemman albumin vastaavien kanssa. Keskinkertaisimmillaankin levy toimii, kiitos ok-tason koukkujen ja hyvän rytmityksen. Lyhyemmät biisit rokkaa kivasti ja pidemmissä on tarpeeksi ideaa kantaakseen koko kestonsa ajan, vaikka muutaman kohdalla ei olisi tarkempikaan tarkastelu ja vähemmän jeesjees-henkinen tuottaja tehnyt pahaa.
Mielestäni noiden DifferentWorldThePilgrimTheAlchemistSpeedofLightit on siitä vähän hassuja biisejä, että rakenteellisesti ne edustaa just sitä, mitä monet tuntuu toivovan noiden modernin Maidenin mammuttibiisien sekaan, mutta vähän väliinputoajiksihan ne jää, kun eivät mitään Aceshighejä ole. The Wicker Man ja aliarvostettu Rainmaker taitaa olla ainoita näistä "myöhemmän" tuotannon lyhyemmistä kappaleista, jotka ovat omassa biisityypissään mestariteoksia.
Toisaalta taas, olisiko Death or Glory tai vaikkapa The Pilgrim aliarvostettu ja livesettiin kaivattu klassikko, jos ne vaihtaisivat jossain toisessa universumissa paikkaa jonkun Sun and Steelin (mainio biisi, ei siinä!) kanssa?
Tulevan albumin suhteen olen varovaisen optimistinen. Sävelkynä yhtyeellä on ollut terävä, mutta kyllähän tuoreemmat levytykset myös vähän rönsyilee. Toisaalta taas biisien taso itsessään on todella kova ja vähän maltillisempi hiominen ja kokonaisuuksien tiivistäminen ja vaikka sitten ylijäämän pariin palaaminen seuraavan albumin merkeissä voisi palvella kokonaisuuksia nykyistä paremmin.
Mutta kuten todettu, tietynlainen rasittava uppiniskaisuus ja tinkimättömyys hyvässä ja pahassa on osa sitä Maidenin taikaa ja uskallan väittää, että myös merkittäviä syitä bändin pitkäikäisyydelle. Tässä kohtaa, fanilasit päässä eli ei, suon yhtyeelle ihan hyvillä mielillä sen omaehtoisuuden ja omaleimaisuuden ilman sen kummemmpia mutinoita. Hyvä voisi olla vieläkin parempaa, mutta siinä kohtaa kun Bruce kajauttaa Starblindissa The preacher loses face with Christ, religion's cruel device is gone...
The Talismanin säkeistö räjähtää käyntiin, The Book of Soulsin kertsi kohoaa Maya-pyramidien huippujen korkeuksiin tai Adrianin soolo The Writing on the Wallissa alkaa hyväilemään korvakäytäviä ei kauheasti viiti noita kauneusvirheitä miettiä.
Silloin oon aina yhtä hymyä. Seventh Son of a Seventh Son on ehkä itselleni se kovin albumi, mutta diggailen kyllä tätä tuoreempaa tuotantoa todella paljon. Ja varmasti tulen laulamaan noita uusia biisejä keikoilla. Niidenkin fanien edestä, jotka pitävät uuden tuotannon aikana kusi- ja kaljanhakutauon (sekin on ihan okei!)
Tulipas romaani. No hei, The Book of Souls julkaistiin kuutisen vuotta sitten, joten ei tämä uuden Maiden-julkaisun ennakkohypen tuoma sentimentaalisuus ihan jokavuotista lystiä ole. Tsihi.
Vähän toista kulmaa TOP-listauksiin. Iron Maiden on siitä hämmästyttävä bändi, että ovat säveltäneet hyvää musiikkia jo kuudella eri vuosikymmenellä. Lasken tähän 1970-luvun mukaan, koska eiköhän noista ensimmäisistä biiseistä ainakin osa tehty jo silloin, vaikka eka levy vasta vuonna 1980 julkaistiinkin.
Jos koko Maidenin tuotantoa perkaa, niin minun mielestäni heidän parhaat päivänsä ovat osuneet Somewhere in Time - Seventh Son of a Seventh Son akselille. Etenkin jälkimmäisessä levyssä ei ole yhtään ainutta huonoa biisiä, vaan koko levy on täyttä timanttia. Toinen heidän huippukohtansa osui sitten tänne Brave New World - Dance of Death välille.
Siellä 1980-luvun alkupään levyillä he toki ovat tehneet ison osan kaikkein tunnetuimmista biiseistään. Minä en ole kuitenkaan ikinä niitä heidän hittejään, kuten Trooper, Aces High, 2 Minutes to Midnight, Run to the Hills ja muita vastaavia pitänyt lähellekään heidän parhaimpina biiseinään. Tavallaan onkin aina ollut sääli, että noita samoja veisuja on kuitenkin keikoilla sitten aina veivattu, ja noita omia suosikkeja ei suurinta osaa levykiertueen jälkeen ollenkaan.
Läksin miettimään jonkinlaista all time best kokoelmalevyä. Aikanaan naputtelin Juice Leskisestä tänne vastaavan, joka muuttui lopulta tripla-CD:ksi, mutta pidetään tämä nyt kuitenkin yhden lyhyempänä. Hyviä biisejä olisi bändillä toki, vaikka millä mitalla, ja esimerkiksi AMOLADista ei tähän mahtunut yhtään biisiä, vaikka pidänkin sitä tosi hyvänä levynä.
Eli Maidenin biisien TOP20 alla. Minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä eivät ole, vaan täysin sattumanvaraisesti siroteltuina.
Dance of Death
Blood Brothers
Infinite Dreams
Phantom of the Opera
Where Eagles Dare
Brave New World
Caught Somewhere in Time
Deja Vu
Alexander the Great
The Evil That Men Do
Seventh Son of a Seventh Son
The Clairvoyant
No Prayer for the Dying
Hallowed Be Thy Name
Afraid to Shoot Strangers
Fear of The Dark
Sign of the Cross
Paschendale
Rime of the Ancient Mariner
Ghost of the Navigator
Jos koko Maidenin tuotantoa perkaa, niin minun mielestäni heidän parhaat päivänsä ovat osuneet Somewhere in Time - Seventh Son of a Seventh Son akselille. Etenkin jälkimmäisessä levyssä ei ole yhtään ainutta huonoa biisiä, vaan koko levy on täyttä timanttia. Toinen heidän huippukohtansa osui sitten tänne Brave New World - Dance of Death välille.
Siellä 1980-luvun alkupään levyillä he toki ovat tehneet ison osan kaikkein tunnetuimmista biiseistään. Minä en ole kuitenkaan ikinä niitä heidän hittejään, kuten Trooper, Aces High, 2 Minutes to Midnight, Run to the Hills ja muita vastaavia pitänyt lähellekään heidän parhaimpina biiseinään. Tavallaan onkin aina ollut sääli, että noita samoja veisuja on kuitenkin keikoilla sitten aina veivattu, ja noita omia suosikkeja ei suurinta osaa levykiertueen jälkeen ollenkaan.
Läksin miettimään jonkinlaista all time best kokoelmalevyä. Aikanaan naputtelin Juice Leskisestä tänne vastaavan, joka muuttui lopulta tripla-CD:ksi, mutta pidetään tämä nyt kuitenkin yhden lyhyempänä. Hyviä biisejä olisi bändillä toki, vaikka millä mitalla, ja esimerkiksi AMOLADista ei tähän mahtunut yhtään biisiä, vaikka pidänkin sitä tosi hyvänä levynä.
Eli Maidenin biisien TOP20 alla. Minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä eivät ole, vaan täysin sattumanvaraisesti siroteltuina.
Dance of Death
Blood Brothers
Infinite Dreams
Phantom of the Opera
Where Eagles Dare
Brave New World
Caught Somewhere in Time
Deja Vu
Alexander the Great
The Evil That Men Do
Seventh Son of a Seventh Son
The Clairvoyant
No Prayer for the Dying
Hallowed Be Thy Name
Afraid to Shoot Strangers
Fear of The Dark
Sign of the Cross
Paschendale
Rime of the Ancient Mariner
Ghost of the Navigator
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy