Jatkoa
No niin, tuli kyllä kirjoitettua pitkä teksti ja omasta mielestä aika onnistunut. Valitettavasti aika loppui kesken ja etenkin lopussa vedin yhteen asioita liian nopeasti kärjistäen, joten jatketaan. Asioihin on hyvä saada selvyyttä.
Ensimmäinen ja tärkein asia nykytilannetta tarkastellessa on ymmärrettävä kontekstin merkitys. Olennainen kysymys on, että mikä on Israelin elinympäristö. Olisi mielestä äärimmäisen typerää lähteä arvioimaan tilannetta normaalin länsimaisen vakiintuneen tilanteen ja sopimuskäytännön näkökulmasta. Israel on sodassa. Se on ollut sodassa koko itsenäisyyden ajan. Mielestäni on järkevää lähteä tarkastelemaan historian tositapahtumia.
Israel julistautui siis itsenäiseksi 14. toukukuuta 1948. Täten ennen oli ollut väkivaltaisuuksia puolen, jos toisen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen Egypti, Syyria, Jordania, Libanon ja Irak hyökkäsivät Israeliin. Tämä hyökkäys oli Pan-arabialainen hyökkäys juutalaisvaltiota kohtaan. Israelin moraali oli huikea taisteluissa. Tietoisuus siitä, että tämä on oikeasti heidän ns. viimeinen mahdollisuutensa pakottivat sotilaiden yrittämään kovemmin. Israel onnistuikin laajentamaan rajojaan YK:n vuoden 1947 suunitelmien ulkopuolelle. Mielenkiintoista on vertailla tässäkin tapauksessa arabien ja Israelin tavoiteitta. Israel pyrki kohdistamaan iskunsa sotilaskohteisiin puolustaen oman valtion oikeutta. Hyökkääjät, arabit, taas tavoitteli juutalaisten kokonaista tuhoa.
Israel siis "voitti". Mitä seurasi? Erinäisiä terrorismin aaltoja arabien puolelta, taas kerran kohteena siviilit, etenkin lapset ja vanhukset. Kuuden päivän sota on seuraava käännekohta, jota on syytä tarkastella tarkemmin. Täten ennen oli kuitenkin Suezin kriisi, jossa Egyptin yritti ottaa haltuunsa Britannian ja Ranskan hallitseman Suez:n kanavan. Britannia, Ranska ja Israel iskivät menestyksekäästi takaisin. Entäs sitten se kuuden päivä sota? Kyllä, Israel "ampui" ensimmäisen laukauksen ja tässä on moni palstalainen oikeassa. Olennaisempaa on kuitenkin se mitä tapahtui ennen sitä. Egypti päätös sulkea punainen meri sotilaallisella voimalla. Egyptin silloinen presidentti on kommentoinut asiaa seuravaalla tavalla (vapaasti lainaten):"Tiesimme, että sulkeminen johtaisi sotaan Israelin kanssa. ... Tämän sodan tarkoitus on tuhota Israel" (Michale Oren: Six Days of War p.93). Armeijan kommentejalla Sharm al-Skehk:llä oli käsky ampua Israelin aluksia mikäli he yrittäisivät läpi.
Kuka siis aloitti? Kansainvälisen mielipiteen ja itseni mielestä, vaikka Israel ampui ensimmäisenä, niin nimenomaan Egypti oli sodan aloittaja. Kysymys oli, että sodan todennäköinen voittaja on se, joka hyökkää ensin. Kuten on sanottu röyhkeä hyökkäys on joskus hyvä puolustus. Myös Jordan hyökkäsi Israelin kimppuun. Israel selvyityi voittajaksi ja sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat
Seuraava uhka oli Jom Kippurin sota lokakuussa 1973, jolloin Egypti ja Syria aloittivat yllätyshyökkäyksen. Aika oli pyhintä sekä juutalaisille että arabeille. Tarkoituksena oli saada kuuden päivän sodan tappiot nollattua. Tässä tavoitteessa Egypti onnistui osittain kun se sai Sinain niemimaan kylmässä rauhassa Israelilta. Vuonna 1982 hyökkäsi Libanoniin tarkoituksena torjua Israelin pohjoisosiin tehtyjä terroriskuja. Israel loi bufferin, josta se kuitenkin luopui vuonna 1999. Hizbollah on jatkanut kuitenkin terroritekoja.
Tässä nyt vähän kartoitusta tilanteesta. Mikä näissä on ollut yhdistävänä tekijänä sekä kaikissa terrori-iskuissa on se fakta, että arabimaailma ei hyväksy Israelin olemassaoloa. Se, mikä meistä tuntuu niinkin luonnolliselta (Israelin olemassaolo), kuten moni on tuonnut esille ei ole missään nimessä itsensään selvää itse israelilaisille. Seuravaaksi tarkastelen erilaisia rauhan yrityksiä, josta yllätäen löydetään yhtäläisyyksiä sekä sotiin että niihin teemoihin, joita oli ennen konflikteja
Ensimmäinen rauhan yritys oli Balfourin julistus vuonna 1917. Tässä esityksessä luotiin pohjaa juutalaisvaltiolle, joka elää rinnan palestiinalaisen arabivaltion kanssa. Esitystä tuki mm. Ranska ja Yhdysvallat. Juutalaiset itse hyväksyivät kyseisen esityksen, mutta arabit hylkäsivät sen. Seuraavan kerran asia oli esillä vuonna 1937 "Peel commission:n" tekemänä. Taas kerran ehdotuksena oli juutalaisvaltio, joka elää rinnakain arabivaltion kanssa. Tällä kertaa tilanne oli varsin selvä. Juutalaiset hyväksyivät ehdotuksen, ilmeisesti kuitenkin vastahakoisesti. Arabit hylkäsivät. Vuosi 1947 asia oli esillä YK:ssa yleiskokouksessa, jossa esitettiin alueen jakaminen juutalaisvaltioon (Israeliin ja arabivaltioon (Palestiinan). Voitte jo arvata, että juutalaiset hyväksyivät esityksen, kun taas ympäröiväit arabivaltiot hylkäsivät esityksen. Vuonna 1967 YK lanseerasi resulaation 242, jossa perusideana oli, että rauha saataisiin aikaan luovuttamalla alueita. Israel hyväksyi välittömästi resulaation hengen, kun taas arabit hylkäsivät sen, koska se vaatisi Israelin olemassaolon tunnustamisen. Ensimmäiset todelliset rauhan mahdollisuudet nähtiin ns. Oslon sopimuksen valmistuessa. Tällöin Israel ja PLO tunnustivat toisensa. Hamas aloitti ennennäkemättömän terrorismikamppanja. Rabin kuoli vuonna 1995 juutalaisterroristin tekosena. Oslo I henki hävisi Rabinin murhan ja Hamas tekojen vaikutuksena. Ehkä viimeisiin todellinen rauhan yritys on ns. Ehud-Barak-sopimus, jossa Barak tarjosi palauttaa ns. valloitettu maa puolustussodissa 97 %. Yasser Arafat kuitenkin hylkäsi esityksen, joka oli kuulema paras mitä voi tarjota, ja tämän jälkeen alkoi toinen kansannousu.
Näin lyhyesti ajateltuna löytyy selkeä kokonaisuus äskeisestä kappaleesta. Israel ja sen edeltäjät ovat valmiit elämään rinnan palestiinalaisvaltion kanssa, johon taas arabimaailma ei ole valmis. Mitä ikinä tarjotaankin, niin siitä kieltäydytään ja tämän jälkeen aloitetaan terrori-iskujen aalto. Mielestäni kun tätä fatkaa tarkastellaan yhdessä aloitettujen sotien ja sen faktan kanssa, että Israelilla on kieltämättä olla oikeus olemassa, niin jokin on pielessä.
Toki Israel on tehnyt asioita väärin, sitä ei voi kieltää. Mutta kun puhutaan Iranin mahdollisesta joukkutuhoaseista, niin asia täytyy ottaa vakavasti. Kuten olen useasti todennut, niin Iranin presidentti Ahmadinejad on useasti uhannut ajaa Israelilaiset mereen. Kun mietitään aikasempien arabijohtajien lausuntoja, ajatuksia ja tekoja, niin ei voi olla mietittimättä, että onko mahdollista, että Ahmadinejad toteuttaa uhkauksensa. Tilanne on äärimmäisen vakava ja se liittyy olennaisesti siihen, että faktaan, että nimenomaan arabimaailman, Israelin naapurit, eivät hyväksy sen olemassaoloa vailla mitään kunnollisia perusteita. Jos joku on valmis kiistämään Israelin olemassaolon tässä ja nyt, niin ole hyvä ja tuo toki faktat esiin, jotka kumoavat tekstini.
Toisaalta pieni katsaus kirjallisuushistoriaan ei ole pahitteeksi. Mein kampf:ssa, Adolf Hitlerin hengentuotos, sisältää seikkaperiaatteesti ideana, että juutalaiset tullaan hävittämään maanpinnalta. Kukaan ei tietenkään sitä voinnut silloin uskoa, mutta katsokaa mitä tapahtui. Tarkoitus ei nyt ole vetää natsi-keskustelua tähän näin vaan osoittaa, että aikasemmin on ollut vastaavia tilanteita, jossa ei olla reagoitua. Hyvät ihmiset, mielestäni elämme oikeasti vaarallista aikaa. Elämme pilvilinnassa tai kuplassa, jossa olemme unohtaneet, että on olemassa pahoja ihmisiä, jotka voivat tehdä oikeasti kamalia asioita. Kaikkea ei voi neuvotella, koska neuvotteluun vaaditaan kummankin osapuolen hyväksyntä. Miettikää itse, keskusteluaihetta, Iranin mahdollista joukkotuhoaseita sen sanomisia Israelista ja historian tapahtumia. Kertokaa minulle mikä oikeasti vaikuttaa todennäköiseltä.
Noh, tulipas taas vuodatus ja kello rupeaa olemaan paljon. Nyt on pakko mennä nukkumaan, mutta huomenna jatketaan ja voin toki selittää, niille henkilöille Israelin armeijan ja valtion toimintaperiaatteita, jotka tekevät siitä valtion, joka esiintyyn varsin loisteliaasti, mutta tämä tältä erää.
Sen verran pitää vielä lisätä, että itse pidän ns. two-state solution parhaan mahdollisena ratkaisuna pitkän aikavälin tarkastelussa. Palestiinalaisille, kuten myös juutalaisilla, on oikeus omaan valtioon.
