Itse olin heittimessä ja tosiaan mitä tulee tuohon legendaariseen Rovajärven leiriin, niin se on jäänyt elävästi mieleen todella hienona kokemuksena. Inttiaika tuntuu näin jälkeenpäin tietysti muutenkin aika kultaiselta, mutta Rova tuntui siltä jo silloin. Jotenkin todella upeata. Hienot maisemat, hyvät säät ja voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Tykistön ampuessa taivaalta kuuluva repivä ääni on myös jäänyt mieleen. Ei sinne kaikki pääse.
Vekaralla tuli itsekin palveltua tykistön puolella 1. tuliasemapatterissa ja AUKin jälkeen mittausaliupseerina, ja Rovajärven "hienoudesta" sain sen vuoden aikana ihan riittävän annoksen.
AUKin aikana talvi-Rovalla meni 17 vuorokautta vittumaisessa pakkasessa revontulia katsellessa, puoli vuotta myöhemmin palveluksen hiljalleen sitten lähestyttyä loppuaan oli vuorossa 21 vuorokautta samaa maisemaa tosin ilman revontulia. Legendaarista oli herätä kesäkuun 1. päivänä siihen, että teltan ulkopuolella odotti n. kolmen sentin lumipeite joka luonnollisesti suli aika nopeasti mukavaksi loskapaskaksi pitkin taistelutannerta.
Jälkeenpäin aivan loistavia muistoja noista ajoista, sellaista sakkia mahtuu niin varusmiehiin kuin henkilökuntaankin että riittää siinä ihmeteltävää koko vuoden ajaksi.
Mutta vaikka jälkikäteen naurattaa, on todettava että kyllähän itse palveluksen aikana vitutus ja jonkinasteinen turhautuminen ja pieni epätoivo nousee välillä aivan uskomattomalla tavalla syömään miestä. Yksi tällainen mieleenpainunut epätoivon hetki osui juuri tuon mainitsemani jälkimmäisen kolme viikkoa kestäneen Rovan puoleenväliin.
Menossa oli joku tyypillisen paska yö keskellä pimeää ja märkää metsää, asemista ja teltasta ei ollut vielä tietoakaan, hommia riitti ja oli nälkä ja väsytti. Siinä kun sitten mielessään kelasi kuluneita päiviä ja sitä että leiri on jo jumalauta kestänyt ikuisuuden, samalla sisäisti musertavalla tavalla sen tosiasian, että vaikka takana oli jo yli 10 vuorokautta leiriä, jäljellä on vielä tasan saman verran eli vasta puolessa välissä ollaan. Silloin oikeasti tuntui hetken ajan siltä, että se leiri ja ne päivät siellä Rovan metsässä eivät lopu ikinä, koska kaikki sen varmaan tietävät että vuorokaudet niissä olosuhteissa tuntuvat kohtalaisen pitkiltä etenkin siinä vaiheessa kun alkaa laskemaan jäljellä olevia päiviä.
Mutta vaikka hetkellisesti kuinka vituttaa, kannattaa olla ottamatta liikaa stressiä ja antaa vaan päivien mennä omalla painollaan. Aina ne leirit vaan loppuivat yksi toisensa jälkeen ja lopulta olikin koko vuosi hoidettu ihan hyvillä mielin miljoona muistoa rikkaampana.
