Tupatarkastukset ovat tosiaan veikeitä tapahtumia. P-kauden loppupuolella oltiin painittu, härvätty ja vittuiltu toisillemme väsymyksestä hysteerisinä noin viimeinen tunti ennen tupatarkastusta. Sitten pitäisi muistaa litania ulkoa alikersantin tullessa kymmenen sentin päähän naamasta ja muiden vilkuillessa ja odottaessa innokkaina mahdollista virhettä. Samat ukot sen aina kusi.
Yksi intin oudoimpia/hauskimpia tapahtumia liittyykin tupatarkastuksiin. Toisena iltana kotiyksikköön palaamisen jälkeen minua pyydettiin tekemään tupatarkastusta, ja totta kai lähdin huudattamaan mortteja. No, astuin tupaan, valitsin yhden taistelijan ja menin hänen eteensä seisomaan. Suusta ei tullut sanaakaan. Naaman väri vaihteli vitivalkoisesta tulipunaiseen. Lopulta sankarin silmäkulmat alkoivat kostua. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei vittu tätä touhua ja vaihdoin ukkoa. Tämä choke artist ei edes ollut mikään töhö, menipä vielä AUK:uunkin.
Ei nämä ilmoittamiset menneet minultakaan joka kerta ihan putkeen. Ampumaleirillä olin kaverin kanssa vartioimassa mustia muiden ollessa syömässä. Siinä iltahämärissä metsikön suunnasta kömpi yksinäinen skappari ja alkoi haahuilla meidän suuntaan. Siinä sitten kaverin kanssa sovittiin, että minä ilmoitan, jos se tulee kohti. Tulihan se. "Herra kapteeni, uo nönnönnöö, vartiomies." Vartiomies tuli jo vähän hiljempaa, koska kapteenin ruusut olivat aika ison näköiset ja naama muistutti hyvin paljon Reserviupseerikoulun johtajan naamaa. Siinä sitten tahdikkaasti korjailin: "Oho, taisikin olla herra eversti." Noh, ukko ei ollut moksiskaan ja turistiin kymmenisen minuuttia kovista pakkasista, varusteista ja ampumaleiristä ylipäätään. Lupasin opetella arvomerkitkin.
Myöhemmin sama eversti muisti minua vielä juhlapuheessaan, kehuen keskusteluamme ja sanoen jotakin siitä, että kyllä hänelläkin oli kylmä ampumaleirillä, mutta hän lähti sisälle lämmittelemään tapaamisen jälkeen vartiomiesten jäädessä pakkaseen seisomaan.
Skapparitkin ovat ihmisiä. (Eivät tosin alokkaille, huom.)
