P-kauden lopun taistelupariammunta (ja myöhemmin aketuksessa talojen vyörytys) olivat niitä tilanteita, joita etu- ja jälkikäteen ajatteli, että mitäs jos se kaveri siellä takana onkin unohtanut varmistuksen pois päältä tai muuta vastaava. Jostain kumman syystä itse tilanteessa se ei tullut mielenkään. Kai sitä vain sen verran luotti monta viikkona yhdessä olleisiin tupakavareihin. Itsekin tuossa taistelupariammunnassa eksyin kaverin tulilinjalle, mutta se johtui siitä, että lähdimme väärässä järjestyksessä etenemään. Sillä toisella kerralla muutimme lähtöjärjestystä ja saimme kiitosta kapiaisilta hyvästä suorituksesta.
Edelleenkin hienoin yksittäinen muisto inttiajoilta on tuosta taistelupariammunnasta. Tehtävämme oli siis vyöryttää pareittain eteenpäin ja ampua nousevia maalitauluja. Minun reitilläni yksi maalitauluista nousi näkyviin juuri kahden puun välistä. Puut eivät siis kasvaneet rinta rinnan, mutta minun perspektiivistäni siinä välissä ei ollut montaa senttiä. Pakko ne oli ampua, joten nostin nopeasti piipun ylös ja painoin liipasinta lähes vaistonvaraisesti siltä seisomalta. Osui ja kaatui. Hemmetti kun tuntui mahtavalta se laukaus! Näin jälkeenpäin muisteltuna se etäisyys on kasvanut jo satoihin metreihin, niin kuin kunnon inttijutuilta odottaakin, mutta siitä laukausesta olen hemmetin ylpeä.
Edelleenkin hienoin yksittäinen muisto inttiajoilta on tuosta taistelupariammunnasta. Tehtävämme oli siis vyöryttää pareittain eteenpäin ja ampua nousevia maalitauluja. Minun reitilläni yksi maalitauluista nousi näkyviin juuri kahden puun välistä. Puut eivät siis kasvaneet rinta rinnan, mutta minun perspektiivistäni siinä välissä ei ollut montaa senttiä. Pakko ne oli ampua, joten nostin nopeasti piipun ylös ja painoin liipasinta lähes vaistonvaraisesti siltä seisomalta. Osui ja kaatui. Hemmetti kun tuntui mahtavalta se laukaus! Näin jälkeenpäin muisteltuna se etäisyys on kasvanut jo satoihin metreihin, niin kuin kunnon inttijutuilta odottaakin, mutta siitä laukausesta olen hemmetin ylpeä.