Inttiin lähdössä?

[Tinke-80]

Olin -99/00 AUK:ssa ja meidän piti opiskella sissisodankäynnin perusteita, mutta koska alkoi just ennen tunnin alkamista satamaan niin kurssin johtaja päätti vetää tunnin sisällä teoreettisena. Mikäs on teidän kovin inttimuisto?

 

[adolf]

Mikäs on teidän kovin inttimuisto?

No meillä ylenemiskiellossa oleva luutnantti sekosi ja ampui suksivarastolta reiän muken kattoon (joka on siellä vieläkin) samalla kun taaksepoistutti meitä järveen. Lasse Viren siinä töhinässä otti ja lähti juoksemaan cooperia mutta veti kassun porteista pihalle.

 

[Mediakuutio]

Olin -99/00 AUK:ssa ja meidän piti opiskella sissisodankäynnin perusteita, mutta koska alkoi just ennen tunnin alkamista satamaan niin kurssin johtaja päätti vetää tunnin sisällä teoreettisena. Mikäs on teidän kovin inttimuisto?

Kun sai käskyn vetää siviilit päälle ja käydä alkosta hakemassa pullon konjakkia, sekä tuoda sen sitte piilotettuna kasarmille ja loppujen lopuksi hörppiä sitten sitä muutamien muiden kanssa.

 

[Aleksandros]

No niin, vähän taas jatkoa aiempiin viesteihini, joissa kävin läpi armeija-aikaani RUKin päättymiseen asti. Tarkoitus ei ole kirjoittaa mitään päiväkirjamuistelmia, vaan avata tulevia alokkaita varten sitä, millainen palvelusaika pääpiirteissään saattaisi olla. Tässä viestissä avaan omaa johtajakauttani uusien alokkaiden P-kaudella.

Alkuaika johtajana (RUKin loppu ja uusien (pioneeri)alokkaiden P-kausi)

Kun RUKissa oli saatu juhlavasti toiset salmiakit rinnuksiin ja osallistuttu kotiutumisparaatiin, olikin aika jättää hyvästit Haminalle. Tunnelma oli hyvin monijakoinen. Toisaalta oli käsillä se päivä, mistä oli vain voinut haaveilla aiemmin kurssilla ja sitä mukaa oli iloinen ja ylpeäkin fiilis. Oli myös hieno tunne yletä vihdoin alaisesta varusmiesjohtajaksi. Tämähän tapahtui yhdessä hujauksessa. RUKissa upseerioppilas on kuitenkin monilta osin aivan alokkaan asemassa, vaikka vähän saa johtamista harjoitellakin. Mutta ylentymisen myötä nouseekin yht'äkkiä varusmiesten hierarkian huipulle, ja seuraavasta päivästä lähtien pitäisi olla jo uskottava joukkueenjohtaja. Hämmentävä muutos. Tähän muutokseen liittyy myös se, että RUKin viimeisenä päivänä on myös jännittynyt ja hieman epävarmakin olo. Olenko minä nyt oikeasti valmis johtamaan omia alaisiani, pystynkö olemaan yhtä uskottava, miltä oman alokasajan varusmiesjohtajat olivat vaikuttaneet, osaanko oikeasti tarpeeksi jne.? Yhtäältä olo oli myös haikea. RUKin alussa kohkataan koulun johtajien ym. toimesta siitä, miten kursseilla syntyy yleensä aivan poikkeuksellinen yhteishenki ja viimeisenä päivänä täältä lähteminen voi tuntua haikealta. Alussa noita puheita tuli pidettyä enemmän tai vähemmän lässytyksenä, mutta fakta ainakin omien tuntemusteni osalta oli, että Haminassa yhteishenki oli aivan poikkeuksellista ja olo todella oli myös haikea viimeisenä päivänä. Varmasti yhteishenki syntyy pitkälti siitä, että ensinnäkin oman ryhmän ja osin myös joukkueen kesken koetaan todella paljon rankkoja, mutta myös hauskoja ja mukavia hetkiä, yhdessä. Rankkojen hetkien aikana itse kukin lopettaa feikkaamisen ja siellä ollaan ainakin jollakin tasolla aika haavoittuvaisia toisten edessä. Toki yhteishengen syntymiseen vaikuttaa myös se, että lähes kaikki ovat ainakin kohtalaisen motivoituneita, käydään läpi paljon historiallisia perinteitä ja junaillaan keskenään monenmoisia asioita, toisin kuin vaikkapa omalla alokaskaudella. Palvelus RUKissa oli myös erittäin monipuolista verrattuna Vekaran sinänsä tehokkaaseen, mutta varsin harmaaseen ja yksitoikkoiseen arkeen (tästä tarkemmin myöhemmin).

No, oli olo mikä tahansa, Vekaralle lähtevään bussiin oli hypättävä ja pian ajettiinkin jo tutusta pääportista sisään. Ja kyllä tämä tapahtui hymyn karehtiessa suupielillä. Jotain oli nyt tullut saavutettua ja aika mielenkiintoinen ajanjakso oli kaikkinensa edessä. Toki aihetta hymyyn aiheuttivat myös tiedossa olleet 9 päivän lomat, jotka pioneerikokelaat pitivät ensi töikseen. Nämä lomapäiväthän eivät olleet mitään almuja, vaan omia ansaittuja kuntoisuuslomia siinä poltettiin. Kuntoisuuslomiahan voi ansaita monin eri tavoin. AUKin ja RUKin suorittamisesta itsessään saa kuntoisuuslomapäiviä. Samoin osoittamalla liikunnallista aktiivisuutta, pärjäämällä hyvin kokeissa, ampumataitotesteissä jne. voi ansaita lomapäiviä. Ja myös sotilaan peruskokeessa P-kaudella taisi olla lomapäiviä tarjolla.

Ennen lomillelähtöä haimme kuitenkin jälleen kerran uudet varusteet (taas uusi rynkky), asettauduimme johtajatupaan ja kävimme hörppimässä tervetuliaiskahvit KarPr:n isojen herrojen kanssa. Ja lomille lähdettiin siis vasta yhden yön nukuttuamme, joten ehdimme jo esittäytyä alokkaillekin, ainakin osalle heistä. Taisin päästä pitämään jopa pinkka-punkkatarkastuksen. Hauskaahan se oli huomata, miten nöyrää poikaa sitä kokelaiden edessä oltiin, vaikkei edes harrastettu mitään luulojen poisottamisia tms. Päinvastoin, yritimme antaa itsestämme hyvän kuvan heti alkuun. Riehumiset muutenkin olivat ehkä enemmän alikersanttien juttuja.

Lomilta palatessamme alkoi perusarki alokkaiden P-kaudella. Kokelaiden kannalta P-kausi on aika tylsä. Silloinhan hinkataan lähinnä yksittäisen alokkaan ja taistelijaparin perussotilastaitoja. Niinpä tämän muutaman viikon aikana mitään maata mullistavaa ei tapahtunut eivätkä omat johtajantaidot joutuneet kovinkaan kovalle koetukselle. Jonkin verran pääsin pitämään rastikoulutusta alokkaille (kevyt kertasinko, telamiinan asentaminen jne.). Tämähän ei ollut kovinkaan mieltä ylentävää, koska koulutettavat aiheet olivat helppoja ja rastia sai päivästä riippuen pitää 3-9 kertaa putkeen. Tämän lisäksi pääsin vetämään jalkamarssin ja toisessa marssissa olin päävastuussa ruokahuollon onnistumisesta (käytännössä johdin tässä yhtä kuskia, jonka kanssa haimme ruokapöntöt sovittuna ajankohtana ja luin karttaa, jotta löysimme oikeaan aikaan aina tietyn joukkueen (kolme joukkuetta) ruokailupisteelle). Yhdet sulkeiset pääsin vetämään (asento, lepo, lakki päästä jne.) sekä johtamaan hölkkälenkin ja lihashuollon. Avustavia tehtäviä ampumaradalla, tetsausharjoituksissa jne. kyllä riitti, mutta eivät ne kovin kummoisia olleet. Sotilaan peruskokeessa kokelaalla oli jo enemmän roolia. Ensinnäkin ennen koetta kokelas oli mukana rastikoulutuksissa, joissa treenattiin juuri koetta varten ja varsinaisessa kokeessa hän toimi pääarvostelijana. Eli siis pisteytti kunkin alokkaan suorituksen. Apuna tuossa oli alikersantti, joka käskytti alokkaille koetehtävät ja toimi tavallaan heidän ryhmänjohtajanaan.

Alokkaiden (tai valan jälkeen pioneerien) metsätaisteluharjoitukset (1-2 yötä metsässä) kokelaat olivat vielä aika sivuroolissa. Mitään kun ei oikein tehty joukkueena (puolustukseen ryhmittymistä ja maastontiedustelua lukuun ottamatta), vaan korkeintaan ryhmän koossa. Siksi alikersantit hoitivat alaistensa paimentamisen ja kokelaat saivat olla aika rennosti. Erilaisia apukoulutusnakkeja ja juuri joukkueen ryhmittämissuunnitelmien laatimisia saattoi olla. Tosin meidänkin alokasjoukkueessa oli kaksi kokelasta, joten edes ne harvat nakit eivät välttämättä osuneet kohdalle. Tilanne toki tulisi muuttumaan radikaalisti heti E-kauden alusta lähtien.

P-kauden johtamissuorituksesta haastavin oli eittämättä komppanian valvojana toimiminen. Valvoja vastasi monenlaisesta. Hän huolehti, että kaikki komppanian alokkaat (taisivat olla jo pioneereja tuolloin) olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikeassa varustuksessa. Oli kyse sitten ruokailusta, vaatteidenvaihdosta, liikuntakoulutuksesta tai mistä vain. Valvoja myös ilmoitti joukot esimerkiksi koulutuksen pitäjälle. Omalla valvontaviikollani harjoiteltiin sotilaan peruskoetta varten ja tuolloin tuli tehtäväksi kantahenkilökunnalta järjestää kertaava rastikoulutussessio. Tässä siis pääsi itse suunnittelemaan pidettävät rastit, nakittamaan niille vetäjät ja tiedottamaan asiasta kaikille. Ei kovin vaikeaa, mutta sentään vähän enemmän puuhaa. Valvojan tehtävä oli vaikein juuri P-kaudella, koska tällöin liikuttiin paikasta toiseen koko komppanian voimin. Jatkossa valvojana toimiminen (aina kokelaan tehtävä, P-kauden alussa alikersantit tosin tuuraavat, kun tulevat kokelaat paahtavat vielä Haminassa) oli huomattavasti leppoisampaa, koska eri joukkueet tekivät pääsääntöisesti jokaisena päivänä eri juttuja. Siksi olikin niin, että E- ja J-kaudella joukkueenjohtajat vastasivat lähinnä oman joukkueensa toiminnasta aikataulutuksineen. Valvojan tehtävä muuttui enemmän muodolliseksi. Lähinnä tuleen joutui joidenkin järjestyshäiriöiden (kännissä iltavapailta -tyyliset tapaukset) takia. Ja olihan joskus koko komppanialle jotain yhteistä, kuten ison harjoituksen alla ns. "harjoitusoppitunti" , liinavaatevaihto tai vaikka joku huumevalistusoppitunti Kaartinkinossa (koko Prikaatin yhteinen auditorio).

Kaiken tämän lisäksi pääsi harjoittelemaan niin paljon kuin halusi esimerkiksi muodon marssittamista, pinkkatarkastusten pitoa yms. peruskauraa.

Varmasti intin helpointa aikaa, tosin se kesti vain noin 4 viikkoa (koska yksi viikko oltiin lomilla ja koska alokkaat olivat olleet koulutettavina jo kolme viikkoa ennen kokelaiden saapumista). Ei ollut kuin yksi kiinnioloviikonloppu neljästä mahdollisesta. Tämän ajanjakson aikana jo ymmärsi, että ainakin kasarmielämän ja koulutustehtävien johtaminen sujuu ja tulee sujumaan hyvin. Mutta pääasiasta eli maastossa johtamisesta kertyi vielä hyvin vähän kokemuksia.

 

[Aleksandros]

Hieman irrallisena asiana muutama yleishuomio sotilaskodista. Sotilaskotihan on paikka, jonne voi halutessaan mennä iltavapailla. Paikasta riippuen sotilaskodissa voi olla kaikenlaisia palveluita, mutta kaikista niistä saa ainakin sotilaalle niin tärkeitä asioita, kuten (halpoja!) munkkeja ja karkkia. Vekaralla sotilaskoti on todella iso varuskunnan suuresta koosta johtuen. Peruskahvilan lisäksi sieltä löytyy ainakin grilli (jos päivällisellä oli vähemmän hyvää ruokaa, saatoin joskus poiketa vetämässä makkaraperunat; monet käyttivät palvelua huomattavasti enemmän) ja pieni kauppa. Kirjastokin oli. Haminan sotilaskoti oli pieni, ja sisälsi pelkän kahvilan. Haminassa tosin oli iltavapailla mahdollisuus lähteä aina myös keskustaan, josta löytyi lukuisia baareja, pizzerioita ja ihan kunnon kauppojakin tietysti. Mitä nyt kaupungista löytyy.

Sotilaskotiin ei meillä päässyt alokasaikana parina kolmena ensimmäisenä iltana. Ensin piti käydä tutustumassa siihen oman ryhmänjohtajan johdolla ja myöhemminkin P-kaudella piti osata päivystäjän näyttämä sotilasarvo, jotta sai luvan lähteä (sai toki yrittää niin monta kertaa kuin halusi). Myöhemmissä vaiheissa palvelusta sotilaskoti oli käytettävissä kasarmi-iltoina lähes aina. Omalla P-kaudella joskus, RUKin aikana usein ja johtajakaudellakin silloin tällöin iltaisin oli niin paljon hommaa, että sotilaskotiin ei yksinkertaisesti joko päässyt, ehtinyt tai jaksanut lähteä. Sotilaskodin sijaan voi iltavapailla tehdä toki muutakin. Käydä lenkillä tai salilla, katsoa tietokoneelta tai televisiotuvassa elokuvia tms. Lukea kirjaa. Kuunnella musiikkia. Pelata pingistä tai vaikka koripalloa. Nukkua. Soittaa tyttö- tai poikaystävälle. Paljon on vaihtoehtoja. Sotilaskodissa oli mahdollista nähdä myös esimerkiksi kavereitaan tai perhettään, mikäli heidän oli mahdollista päästä käymään.

Sotilaskoti oli läsnä myös metsässä. Usein pidemmissä maastoharjoituksissa pääsi yhtenä iltana piipahtamaan sotilaskotiautolla. Karkkia ja munkkeja sieltä lähinnä hamstrattiin. Pahkajärven ampuma-alueella oli myös oma sotilaskotinsa (ihan rakennus siis), jossa sai ampumaleirien aikaan käydä lähes poikkeuksetta joka ilta. Sieltäkin sai kahvia, munkkeja, karkkia jne. Johtajakauden viimeisen ampumaleirin ajan kokelaat tosin osallistuivat harjoituspalavereihin kantahenkilökunnan kanssa, mikä ikävästi haittasi sotilaskodissa rötväämistä.

 

[Rixa88]

Olin -99/00 AUK:ssa ja meidän piti opiskella sissisodankäynnin perusteita, mutta koska alkoi just ennen tunnin alkamista satamaan niin kurssin johtaja päätti vetää tunnin sisällä teoreettisena. Mikäs on teidän kovin inttimuisto?

Meidän ryhmän ei tarvinnut osallistua loppusotaan, koska sinne ei jostain syystä lähetetty haupitsivaunuja, joiden parissa meidän ryhmä siis toimi. Hengailtiin sitten kasarmilla ja jotain täyteohjelmaa kyllä oli, mutta ei muistaakseni paljon. Näin Parolannummella joulukuussa 2008.

 

[NDT665]

Tämähän tapahtui yhdessä hujauksessa. RUKissa upseerioppilas on kuitenkin monilta osin aivan alokkaan asemassa, vaikka vähän saa johtamista harjoitellakin. Mutta ylentymisen myötä nouseekin yht'äkkiä varusmiesten hierarkian huipulle, ja seuraavasta .

Olen aivan samaa mieltä. Haminassa oppilaat ovat suunnilleen samalla tasolla kuin jalka- ja persrätit. Olin miettinyt aikoinaan jopa armeijan uraa, mutta toiminta paikanpäällä oli totaalisen rectumista - olinkin ollut Barbie-maailmassa?

Elin siihen aikaan todella pohjoisessa, enkä voinut käydä kertaakaan viikonloppulomalla. Sain avaimet kouraan kehoituksen kera; olla rikkomatta tykkihallia.
Huom: Kotkassa on kauniita naisia.

 

[Jämerä]

Ihme homma tuo upseerioppilaiden kurmottaminen Haminassa. Luulisi että saapumiserän parhammistolle annettaisiin enemmän vapautta ja vastuuta kasarmilla. Maastossa sitten asia erikseen, siellä koulutuksen täytyykin olla kovaa, mutta jotenkin tuollaisen sisäjärjestys-nihkeilyn luulisi jäävän viimeistään AUK I:een.

Mikään yllätys tuo Haminan meininki ei itselle ole, kyllä siitä sai kuulla jo inttiaikana. Kävin itse merivoimien vastaavan laitoksen Suomenlinnassa ja oli siellä ilmeisesti vähän eri meiningit. Luonnollisesti RUK:n Haminassa käyneet jaksoivat kuittailla vesileikkilyseosta, ehkä katkeroituneena siitä että joutuivat Suomenlinnan sijaan Haminaan. Siinä mielessä lienevät oikeassa, että on Merisotakoulun meininki varmaan enemmän herrasmiesmäistä sisäkurin suhteen, hyvässä ja pahassa.

Itse kyllä viihdyin Suomenlinnassa, niin hyvin kuin firman hommissa voi yleensä viihtyä. Jälkeenpäin harmittaa että en tarttunut mahdollisuuteen jäädä santsariksi, kun oikeiden alaisten kanssa touhuaminen kiinnosti muka enemmän. No, loppupeleissä e- ja j-kaudella rannikkotykistön laskimella oli yksi alainen, joka sekin oli vertaisjohdettava au. Ja ampumaankaan ei päästy kuin muutaman hassun kerran säiden takia.

 

[Aleksandros]

Ihme homma tuo upseerioppilaiden kurmottaminen Haminassa. Luulisi että saapumiserän parhammistolle annettaisiin enemmän vapautta ja vastuuta kasarmilla. Maastossa sitten asia erikseen, siellä koulutuksen täytyykin olla kovaa, mutta jotenkin tuollaisen sisäjärjestys-nihkeilyn luulisi jäävän viimeistään AUK I:een.

Kyllä se minusta suurin piirtein näin menikin. Ei ainakaan pioneerikomppaniassa mikään kohtuuton kuri kasarmilla ollut. Ei meillä ainakaan pinkkoja, punkkia, siivousalueita tai kaappia hinkattu P-kauden malliin - toki ne oli silti tehtävä hyvin. Oikeastaan ainoastaan ohjatut aamutoimet olivat jossain määrin hölmöt. Ja nekin lähinnä siksi, että peseytymis- / vessa-aikaa ei ollut riittävästi. Parilla lisäminuutilla per tupa nekin olisivat olleet ihan mielekkäät, ottaen huomioon, että WC-tilat eivät olleet kovinkaan suuret. Iltavahvuuslaskennan aikana tuli joskus kovaakin palautetta ja siinä oli välillä seisottamisen makua. Mutta usein tämä johtui upseerioppilaiden omasta perseilystä aiemmin päivällä. Joo, simputusta ehkä tiukasti tulkittuna, mutta omaan makuuni ihan ok. Ja kyllä kasarmillakin vastuuta oli, esimerkiksi kaikki kalustonäppäily (pioneereissa tätä tehdään paljon) oli upseerioppilaiden omalla vastuulla. Ja viimeiset kolme viikkoahan siellä oltiin ilta-ajat keskenämme, kun koksut olivat kotiutuneet. Eli silloin päästiin testaamaan sisäistä kuriakin. Ja sekin toimi ihan hyvin. Aamujumppa oli, mutta sen tarkoitus oli pitkälti se, että jokainen upseerioppilas pääsi harjoittelemaan liikuntakoulutuksen pitämistä.

Toki pioneereissa oli nämä lohikäärmemarssit, jäkittämiset Maneesissa, kaljuvaatimukset ym., mutta ne kaikki ottivat enemmän hauskoina perinteinä kuin varsinaisesti minään simputuksena.

Metsässä vastuuta jaettiin todella paljon kulloinkin vastuussa olleille upseerioppilaille enkä koe, että sielläkään itse kuri olisi ollut kovinkaan kova. Sen sijaan pieleen menneiden suoritusten jälkeen kyllä tuli ajoittain rajuakin palautetta ja hommat otettiin uusiksi riittävän monta kertaa. Mutta ei meillä ollut mitään tarkoituksettomia telttojen kymmeneen kertaan kokoamisia tai mitään muutakaan täysin idioottimaista. Eikä kasarmillakaan ollut rättisulkeisia tms. typeryyksiä.

Kasarmielämä oli varsinkin kurssin alussa aika rankkaa, mutta lähinnä siksi, että jo valmiiksi pitkien päivien päälle oli usein uhrattava iltavapaat ja/tai nukkumisaikaa erilaisten tehtävien tekemisille (kokeisiin lukeminen, koulutuskorttien (pidettävää rastia varten tehty suunnitelma) laatiminen, erilaisten kirjallisten harjoitustehtävien (esseet, erilaisten pioneeritoimintaan liittyvien lomakkeiden täyttämisen harjoittelu jne.) tekeminen). Tämä hieman helpotti kurssin kuluessa.

Olen ymmärtänyt, että jossain muissa komppanioissa sisäkuri voi olla jopa kovempi (ainakin enemmän kaikkea tarkoituksetonta hölynpölyä), mutta pioneerikomppania lienee aivan kärkipäätä koulutuksen yleisen raskauden osalta. Ei välttämättä fyysisesti, mutta henkisesti ja univajauksen osalta.

 

[Aleksandros]

Olen aivan samaa mieltä. Haminassa oppilaat ovat suunnilleen samalla tasolla kuin jalka- ja persrätit. Olin miettinyt aikoinaan jopa armeijan uraa, mutta toiminta paikanpäällä oli totaalisen rectumista - olinkin ollut Barbie-maailmassa?

En ehkä ihan allekirjoita. Itselleni RUK tuntui ainoalta paikalta, jossa varusmiespalveluksen aikana tunnuttiin meitä jopa arvostettavan. Ehkä se oli vain aivopesua ja silmänlumetta, mutta näin sen koin. Varmaan komppaniakohtaisia eroja on paljonkin tässä.

Viittasin alokaskommentillani lähinnä siihen trivialiteettiin, että upseerioppilas oli RUKissa se "alokas", jolle taitoja opetettiin. Ja toisaalta varsinaista johtamiskokemusta tuli kuitenkin siellä vielä aika vähän, toisin kuin myöhemmin johtajakaudella. Mutta RUKin jälkeen tilanne muuttui lyhyen bussimatkan aikana siten, että pitäisikin olla jo uskottava johtaja isolle alaisjoukolle. Ei mikään aivan helppo tilanne.

Mainitsit myös Kotkassa olevan kauniita naisia. Näin varmaan on. Oli niitä Haminassakin, kun komppanian ikkunasta katseltiin minihameissa jalkakäytävillä käveleviä naisia. Ja iltavapailla näki tietysti vielä enemmän. Aikamoinen luksus verrattuna siihen, että Vekaralla oltiin metsän keskellä.

 

[kamrat]

Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.

 

[Tinke-80]

Olin 2/99 elektroniikka-AUKissa ja koska edellistä kurssia ei oltu järjestetty niin meillä ei ollut alikersantteja pitämässä kuria. Ja skapparit lähtivät talosta viimeistään klo 17 aikaan kotia kohti joten sisäkuri oli olematon. Siitä huolimatta mitään erikoista perseilyä ei oltu havaittavissa.

 

[TosiFani]

Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.

Samoin, viestikomppaniassa ei ollut myöskään santsareita. Illat vietettiin Maaretin baarissa, mutta hommat hoidettiin särmästi.

 

[Aleksandros]

Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.

Samoin, viestikomppaniassa ei ollut myöskään santsareita. Illat vietettiin Maaretin baarissa, mutta hommat hoidettiin särmästi.

En ole aivan satavarma, mutta ymmärtääkseni nykypäivänä kaikista komppanioista nämä santsarit löytyvät. Kurinpidon ohella olivat isossa roolissa opastamassa erityisesti ryhmäkohtaisesti maastossa sekä päiväharjoituksissa. Kantahenkilökunta koulutti suuret linjat ja huolehti kulloisenkin joukkueenjohtajan koulimisesta, mutta upseerikokelaat hoitivat "lähikoulutuksen" isoilta osin. Kokelaat myös arvostelivat osan rastikoulutuksista, liikuntakoulutuksen vetämiset jne. Oikeastaan kantahenkilökunnan tehtävä oli vain kouluttaa ja opettaa, kasarmielämää johtivat upseerioppilaat santsareiden tiukassa opastuksessa. Santsarit pääsivät myös harjoittelemaan yhdessä maastoharjoituksessa komppanian päällikkönä olemista ja pitivät mm. yhden oppitunnin mieheen. Eli hieman erilaista, mitä olisi ollut perusjoukkueenjohtajana joukkotuotannossa (missä itse olin).

Meillä upseerioppilaiden vastuu kasvoi koko ajan kurssin edetessä, mutta kyllä varsinkin kurssin alussa itse koin santsarit oikein hyödyllisiksi (juuri tällaisina "lähineuvojina ja -opastajina").

edit. Noiden pioneeriperinteiden osittainen tarkoitus on juuri näyttää ulospäin, miten kova kuri on. Niillä pidetään yllä imagoa. Todellisuus ei ole aivan niin raakaa kuin annetaan ymmärtää. Pioneereissa "toiveenakin" on saada muut naureskelemaan ja ihmettelemään touhua. Mutta toisaalta myös kunnioittamaan. Yhteishenkeä nuo perinteet kasvattavat kovasti, ja se lienee niiden perimmäinen tarkoitus.

 

[Aleksandros]

Johtajakauden E-kausi (9 viikkoa):

Siinä missä P-kaudella johtajana oli tehtävää hyvin vaihtelevasti eikä sitä kokonaisuudessaan voi sanoa erityisen haastavaksi ajaksi, muuttui arki hieman E-kaudelle siirryttäessä. Ensimmäinen lähtökohta oli tietysti se, että minulle ja toiselle kokelaalle annettiin oma noin 30 hengen joukkue (+ 4 ryhmänjohtajaa) koulutettavaksi oikeaa sotaa ajatellen. Eli ainakin alkuvaiheessa tästä joukkueesta tulisi oman sodanajanjoukon pääosa. Kiinnostava lähtökohta, vaikka on pakko sanoa, että aika harvoin tuota tuli edes ajatelleeksi. Kaikkihan siellä oltiin kuitenkin "kakkua kärsimässä" ja kotiutumista odottelemassa. Tarkoitan siis sitä, että harvoin sitä eksplisiittisesti ajatteli, että "no niin, nyt vedetään oikein hyvä koulutus, että kaverit sitten sodassa osaavat". Koulutus vedettiin toki parhaiten taitojen mukaan, mutta enemmän velvollisuudesta kuin että oltaisiin jotain sen suurempaa missiota suorittamassa.

Lähtötilannehan oli se, että miehistö (joukkueeni alaiset, sotilasarvoltaan pioneerit) osasi tässä vaiheessa sotilaan perustaidot. Perustaistelun, asekäsittelyn, metsässä yöpymisen ja toimimisen, kertasingon, telamiinan ja käsikranaatin käytön. Ja käyttäytymisen kasarmilla. Mutta mitään pioneeritaitoja heille ei ollut koulutettu. Ja siinäpä se olikin tämän E-kauden epistola. E-kausi alkoikin kolmiviikkoisella jaksolla, jossa yksittäisen taistelijan pioneeritaitoja hiottiin koulutusrasteilla. Johtajan näkökulmasta tämä tiesi valtavasti koulutusrastien sunnittelua ja pitämistä. Päivästä toiseen. Pohjamiinaa, r-tulilankaa, ilmatorjuntakonekiväärin kokoamista ja purkamista, erilaisten kohteiden panostamista, sulutteiden rakentamista jne. Sinänsä kouluttaminen oli minusta oikein mukavaa, mutta alkoihan se pidemmän päälle tympiä. Oli ensimmäisen kolmen viikon aikana toki myös hieman muuta. Pari päivää olimme harjoittelemassa ihan perusjimmyjen temppuja eli joukkueena taistelemista sekä ihan kunnon metsässä että asutuskeskuksessa. Tällöin pääsin toimimaan joukkueenjohtajana ensimmäisen kerran oikein kunnon mähinöissä (muistaakseni AUK-porukkaa vastaan). Pioneerit harjoittelevat pääasiassa vähän muita juttuja, mutta säännöllisin väliajoin kerrattiin myös tätä perus taistelumeininkiä. Kyllähän pioneerit oikeastikin taisteluihin osallistuvat, kun omat hommat on hoidettu alta pois. Lisäksi kaikille yksikön kokelaille pidettiin parin päivän kurssi, jossa harjoiteltiin kovilla ammuttavan radan suunnittelua (esim. ammuttavien janttereiden paikkojen ja tulialueen rajojen määrittämistä). Lisäksi säännöllisesti sai toimia komppanian valvojana, mikä tarkoitti kaikkea mahdollista väliltä: ei juuri mitään ylimääräistä - yhtä helvettiä aamusta iltaan.

Tämän jälkeen seurasi E-kauden ampumaleiri, jossa kokelaana oli verrattain mukavaa olla. Ammunnat tehtiin nimittäin ryhmäkoossa, ja ryhmänjohtajathan tietysti johtivat ryhmiään. Kokelaan perustehtävä oli tuoda joukkueensa ajoissa paikalle oikeassa varustuksessa. Lisäksi kaikenlaisia lisänakkeja riitti. Lähinnä erilaisia avustavia tehtäviä, kuten pimeäammunnassa valorakettien ampuminen yms. Lisäksi pääsimme useaan kertaan myös johtamaan (oikean tulitoiminnan johtajan opastuksessa) ammuntoja, mikä oli ihan hieno kokemus. Joku yksittäinen maastontiedustelutehtävä tulevaa taisteluharjoitusta ajatellen käytiin tekemässä jossain välissä. Ampumaleirithän ovat sikäli mukavia, että nukkua saa, sotilaskodissa saa käydä ja huussissa sontia. Je kelitkin olivat alkusyksyksi oikein mukavat.

Heti seuraava viikko oltiin taas harjoituksessa ( 5 päivää). Siellä harjoiteltiin enimmäkseen ryhmäkoossa erilaisia pioneeritemppuja suluttamisen ja raivaamisen saralla. Esimerkiksi telamiinaryhmien rakentamista ja sirotemiinotteiden nopeaa ja tehokasta raivaamista erilaisin keinoin. Tässä harjoituksessa kantahenkilökunnan kouluttajat olivat erityisen tarkkoja siitä, että me varusmiesjohtajat olemme riittävän vaativia sellaisten perusasioiden kuin naamiointi, kaluston huolto, -varaaminen ja -tarkastus sekä autojen ja telttojen oikeaoppinen sijoittelu kanssa. Aika herkästi tuli asioista sanomista johtajille, mutta ehkä se jotain opettikin. Harjoituksessa myös taisteltiin ehkä tavallista johtajakauden harjoitusta hieman enemmän. Lähinnä taistelut liittyivät tilanteisiin, jossa ajoimme "yllättäen" vastustajan väijytykseen. Kantahenkilökunta keskittyi lähinnä joukkueenjohtajan kouluttamiseen (tai kurmoottamiseen, kuinka vain) taisteluliikkeiden suhteen. Tässä harjoituksessa pysyimme muistaakseni paikoillamme eli maastontiedustelua ja siirtymiä paikasta toiseen ei harjoiteltu juurikaan (maasto taidettiin tiedustella edellisviikon harjoituksen yhteydessä). Mutta tämä oli ensimmäinen leiri, jossa kokelas oikeasti pääsi jatkuvasti johtamaan joukkuetta, vaikka edelleen pääasiassa harjoiteltiin ryhmäkoossa.

Viikko 6 oli hieman kevyempi. Silloin pidettiin taas rastikoulutusta erilaisista pioneeritempuista ja myös esim. APILAS-singosta. Lisäksi teimme parina päivänä mukavan retken metsään harjoittelemaan jälleen suluttamista ja raivaamista, ihan joukkuekoossa. Lisäksi oli räjäyttäjän kurssi eli oli istumista oppitunneilla ja lukemista tenttiin viimeistä kertaa intissä. Tuloksena oli räjäyttäjän tutkinto, jolla ei sinänsä siviilissä tee mitään, ellei hanki yhtä lisäkuukautta työkokemusta panostushommista. Mutta oppihan tuolla kaikenlaista räjäyttämisestä.

Seuraava viikko olikin taas metsäkeikka, tällä kertaa vain neljä päivää. Tässä harjoituksessa johtajan näkökulmasta sai tiedustella paljon maastoja ja ryhmittää joukkueen monta kertaa uuteen paikkaan. Hyvää harjoitusta sinänsä, vaikkakin aika puuduttavaa. Lisäksi pääsimme ainakin tekemään yhteistyötä Leopard-raivaajapanssarivaunumiehistön kanssa. Tämä taisi olla jonkinlainen yhteistoimintaharjoitus ja joitakin tehtäviä taisimme tehdä toisten komppanioiden alueilla. Yhteistyö sinänsä oli aika pinnallista. Tässä vaiheessa perustemput alkoivat joukkuekoossakin sujua jo melkoisen mukavasti. Ja onneksi (sarkasmia) pääsimme harjoittelemaan vielä paljon lisää.

E-kauden kaksi viimeistä viikkoa olivat hieman kevyemmät. Pääsin vetämään ampumaradalla ammunnat ja toimimaan tehtävärastien pitäjänä ryhmätaitokilpailussa. Ryhmänjohtajat tietysti marssivat ryhmänsä johtajina tuon ihan reippaan mittaisen marssin, kokelaat oikeastaan viimeistä kertaa intissä saivat olla hyvissä hommissa, sivustakatselijoina. Toki tosiaan jouduimme sentään tehtävärasteille päivystämään ja ennen varsinaista marssia olimme myös miehistön E-tutkintokokeessa pitämässä (olikohan miinaharavarasti) rastia ja arvioimassa pioneerien suorituksia. Vietimme toki myös pari päivää metsässä treenaamassa yllätys yllätys, suluttamista ja raivaamista.

Kasarmilla E-kaudella ei tapahtunut mitään erikoista eikä sitä toimintaa voi pitää mitenkään hohdokkaana. Johtajan näkökulmasta lähinnä oli huolehdittava, että oma joukkue on ajoissa joka paikassa. Lisäksi marssittamiset ruokalaan jne. Ryhmyrit vastasivat pääosin pinkoista, punkista ja sen sellaisista. Toki itsekin joskus noita pidin. Koko E-kaudella meillä oli yhtenä päivänä jalkapallon pelaamista ja yksi juoksulenkki. Oppitunteja oli muutamia räjäyttäjän koetta sekä kovilla ammuttavan radan suunnittelua varten. Pääasiassa olimme joko syvällä metsässä tai ns. lähimetsässä rastikoulutusta pitämässä.

 

[Aleksandros]

Jatkuu...

Se, että itse pääsin/jouduin pioneerijoukkueen johtajaksi, oli toisaalta ihan kiinnostavaa (tavallaan sitä, mitä lähtökohtaisesti odotti; munat turpeessa loppuun asti), mutta toisaalta aika puuduttavaa (viikosta toiseen samansuuntaista hinkkaamista; lisäksi erittäin yksitoikkoista). Vaihtoehtojakin oli, esim. RUKin tai AUKin santsariksi. RUkkiin olisin halunnut santsariksi, mutta oman joukkueeni kouluttaja oli jättäytymässä hommista sivuun. Joten vaikka hän olisi ilmeisesti valinnut minut, jäi paikka tuosta syystä saamatta. Harmitti kyllä jonkin verran. AUK-santsariutta pohdin pitkään, mutta epämiellyttävä kouluttaja ja muutamat muutkin syyt saivat minut skippaamaan tuon. Tosin tuon pioneerijoukkueen kouluttajakaksikossakaan ei ollut liiemmin kehumista, joten jälkikäteen AUK-santsarius tuskin olisi ollut sen huonompi vaihtoehto. Mutta tällä päätöksellä ei ainakaan kukaan pääse sanomaan, että olisi päässyt helpommalla. Ja ihan varmasti kehityin huomattavasti paremmaksi käytännön sotilasjohtajaksi sekä pioneeritehtävissä että taisteluissa tämän valinnan myötä.

Johtajien osalta puhutaan paljon ns. KSE:sta eli koulutuksen suomista eduista. Kasarmilla tällaisiksi voi varmasti lukea sen, että kävimme usein suihkussa hiljaisuuden aikana, pinkat ja punkat eivät varmastikaan olleet ihan viimeisen päälle jne. Aika pieniä asioita. Tuolla oli myös tapana, että johtajat menivät ensimmäisinä muonituskeskukseen syömään, siis jonottamatta. Jossain on toisinkin, mutta tuolla kulttuuri oli sellainen. Metsässä KSE käsitti tietysti se, ettei tarvinnut pitää kipinää tai vartioida. Kenties esimerkiksi ylimääräisiä jälkiruokia oli mahdollista lipastaa ja istua silloin tällöin kuskien kanssa auton sisällä radiota kuunnellen (talvella mukavaa). Mutta toisaalta vastapainona, kyllä johtajuus tuo myös lisähommia. Erilaisia suunnitteluhommia, maastontiedustelutehtäviä joskus keskellä yötäkin, käskynantoja jne. Varsinkin metsässä tuli paljon ylimääräistäkin. Ei pioneereissa ainakaan johtaja mene iltakymmeneltä nukkumaan, vaan kyllä hommat aina minimissään puolille öin venyivät, ajoittain pidemmällekin. Mutta kyllä johtajakaudella sai silti nukkua todella paljon enemmän kuin esimerkiksi RUKissa.

Koko E-kauden aikana oli vain yksi kiinnioloviikonloppu ja kaiken lisäksi käytin omia tienattuja lomia pidentämään useampaakin viikonloppua kolmi- tai joskus jopa nelipäiväisiksi. Tässä vaiheessa rytmi muuttui työviikkomaiseksi. 4-5 päivää intissä ja 2-3 lomilla. Voisi ajatella, että helpotti todella paljon, kun pääsi noin usein lomille. Tietysti näin omalla tavallaan kävikin. Toisaalta aika rupesi suorastaan matelemaan tuossa vaiheessa. Eikä lomille lähtökään ollut enää yhtä hohdokasta. Hiljalleen mieli alkoi myös odottaa sitä lopullista kotiutumista. Se vain on ehkä pahin asia mikä voi käydä, koska aikaa on vielä paljon jäljellä ja mikään ei ole niin hyvää tapa tehdä siitä mahdollisimman ikävää kuin laskea päiviä. Tietyllä tapaa joku AUK- tai RUK-aika oli siitä hyvää, ettei käynyt edes mielessä, että täältä joskus kotiutuisi. Tietysti sitä laski mielessään TJ-lukemaa vaikkapa RUKin loppumiseen, mutta ne olivat sopivan kokoisia välitavoitteita, eikä luvassa ollut kuitenkaan vapautta niidenkään jälkeen. Jo E-kauden loppupuolella inttiin meno tuntui usein todella vaikealta. Tuntui, että melkein kaikki oli jo nähty ja opittu, ja silti aikaa oli jäljellä vielä kuukausitolkulla. Eikä mitään kevyttä läpsyttelyä, vaan varmaan kokonaisuudessaan jopa kaikkein raskainta (ainakin vastuullisinta ja kokonaisuudessaan haastavinta) aikaa.

Osa raskaudesta johtui myös kouluttajista, jotka kaikkien oppien mukaan (sarkasmia) eivät juuri koskaan antaneet mitään positiivista palautetta, vaikka mitä ilmeisimmin pärjäsimme kaiken kaikkiaan jopa erinomaisesti. Siitä tiesi, että oli joku tehtävä vedetty hyvin, kun kouluttaja tuli sanomaan vain, että "no niin, häivytääs täältä". Toinen kouluttaja taas ei juuri koskaan puhunut mitään, ei kyllä hirveästi mitään negatiivistakaan. Mutta toinen kaivoi esiin aina vain ne negatiiviset asiat. Eikä väärin pidä ymmärtää, totta kai ne pitää nostaa esiin, mutta opettajakoulutusta saaneena tuo on lähinnä tapa, jolla mikään palaute ei mene kunnolla perille erilaisten puolustusmekanismien takia. Meidän tapauksessa positiivista olisi löytynyt paljonkin. Sain inttiuran aikana ja lopuksi paljon erilaisia palkintojakin, mikä (lähinnä nuo lopuksi saadut palkinnot) tuli jopa pienenä yllätyksenä juuri kouluttajien veemäisyyden takia. No, se mikä ei tapa...

Lisätään vielä se, että johdin joukkuetta yhdessä toisen kokelaan kanssa. Eli esimerkiksi metsässä aika lailla joka toinen päivä sain olla joukkueenjohtaja ja joka toinen päivä varajohtaja. Varajohtajan tehtävä oli kokonaisuudessaan huomattavasti helpompi, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua todella paineellisiin joukkueenjohtajapäiviin (joskus toki molemmat johtajat tekivät erillään tehtäviä; esimerkiksi toinen tiedusteli tulevaa ryhmittäytymismaastoa ja toinen johti vaikkapa perinteisen sulutteen rakentamista). Lähimpinä alaisina oli alikersantit ryhmänjohtajina. Olimme samaa saapumiserää, eli ei meillä mitään muodollisuuksia ollut keskenämme, asuimme samassa tuvassa ja varsin toverillista oli meno. Mutta kyllä varsinkin metsässä käskysuhteet ovat ja täytyvätkin olla selvät. Miehistön kanssa kokelas on huomattavan vähän suoraan tekemisissä. Kasarmilla jopa erittäin vähän. Metsässä nukuin missä teltassa milloinkin, ja silloin heihin tutustui hieman paremmin. Mutta kyllä ryhmänjohtajuus ja joukkueenjohtajuus eroaa eniten juuri tuon miehistöläheisyyden suhteen. Toki muutenkin joukkueen johtaminen on enemmän "suuret linjat" -meininkiä ja ryhmänjohtaja tekee paljon asioita käytännön tasolla, pienten yksityiskohtien kanssa.

 

[Aleksandros]

Johtajakauden J-kausi (9 viikkoa):

Varusmiespalveluksen viimeinen etappi eli johtajakauden joukkokoulutuskausi oli minusta ehkä jopa raskain osa palvelusta. Ei se fyysisesti erityisen raskas ollut, ei ollut myöskään paljoa uutta opittavaa, mutta odotusarvo oli, että joukkueen pitää pystyä toimimaan kohtalaisen itsenäisesti. Ja joukkueenjohtajalle se tarkoittaa paljon tekemistä ja vastuuta. J-kausi on myös hyvin täynnä toimintaa, täyteohjelmaa ei palveluksen loppuaikoja lukuun ottamatta juuri ole. Osin kauden raskaus lienee peräisin siitä, että jäljellä palvelusta on hyvin vähän ja aika tuntuu matelevan. Tulee myös epävarmuus tulevasta siviilielämästä eikä palvelus tuntunut tässä kohtaa enää kovin motivoivalta. Kaikki oli aika lailla nähty, enää hinkattiin syvälle selkäytimeen samoja asioita, joita oli pitkin palvelusta jo ehtinyt harjoitella.

J-kauden ensimmäisellä viikolla harjoiteltiin Vekaran maastoissa päivä toisensa perään suluttamista ja raivaamista joukkuekoossa. Harjoitusten tarkoituksena oli kerrata kaikki keskeiset tehtävät seuraavan viikon kuuden päivän maastoharjoitusta varten. Kyseinen harjoitus pidettiin hieman kauempana omasta varuskunnasta ja sinne matkustettiin bussilla. Tavarat toki menivät maastokuorma-autojen kyydissä.

Toisella viikolla oli tosiaan edessä edellä mainittu harjoitus. Sitä odotettiin jopa hieman pelonsekaisin tuntein. Ajatus oli, että se vastaisi suunnilleen loppusodan kaltaista mähinää. Itse asiassa oletus oli varsin hyvä, mutta ehkä kuvitelmat myös loppusodasta (viimeinen koettelemus, josta lisää myöhemmin) olivat hieman väärät. Molemmissa harjoituksissa oli varsin paljon odottelua ja tehtävistä monet tehtiin vain harjoittelumielessä, eikä niissä tehty mitään "oikeaa", "kuviteltuun sotaan" liittyvää tehtävää. Ajatus varmasti olikin, että alkuvaihe "sodasta" vietettiin rintamien takana harjoitellen ja vasta loppuvaiheessa tuli varsinaisia "sotaan" liittyviä tehtäviä. Tämä kuusipäiväinen harjoitus oli kuitenkin siitä kiinnostava ja haastava, että tehtiin eri tyyppisiä tiedustelureissuja keskellä yötä, käytössä oli moottoripyörälähetit, asemiimme kohdistui jopa yksi hyökkäys ja rakennettiin esimerkiksi valtavat sulutteet aivan loppuun asti kaikkine merkintöineen ja dokumentointeineen. Toisena päivänä pääsimmekin sitten raivaamaan toisen joukkueen tekemän vastaavan jättisulutteen. Noissahan sai ajan kulumaan mukavasti. Varsinaisesti tekemisen puutetta ei ollut, vaikka nuo olivatkin hyvin irrallisia tehtäviä harjoituksen kokonaisuuteen nähden. Joka ilta oli myös oikeaoppiset käskynjaot ja siten enemmän todellisen "sodan" tuntua kuin ihan tavallisessa E-kauden harjoituksessa. Myös viestintä komentopaikoille sekä toisillemme (JJ RJ:lle tai JVJ:lle) toteutettiin säntillisemmin, oikeaoppisemmin ja tunnollisemmin kuin tavallisissa harjoituksissa. Ison sulutteen rakentamisen ja raivaamisen lisäksi teimme joukon pienempiä tehtäviä. Esimerkiksi sirotemiinotteen raivaamista, "pikasulutteiden" rakentamista ja sen sellaista pientä. Hieman myös päästiin sotimaan paukkupatruunoin. Harjoitus oli kohtalaisen rankka ja oli kyllä mahtava fiilis, kun pääsi kuuden päivän jälkeen istahtamaan bussin penkille ja nautiskelemaan "koti"matkasta takaisin kasarmille.

J-kauden seuraava viikko kiinnioloviikonlopun jälkeen oli kasarmiviikko. Siis siinä mielessä, että illat ja yöt vietettiin kasarmilla. Päivät toki toistettiin samoja, hieman jo puulta maistuvia temppuja metsässä. Näillä orientoiduttiin jo seuraavan viikon viisipäiväiseen, varusmiespalveluksen viimeisen ampumaleiriin.

Ampumaleirin perusideahan on se, että päästään paukuttamaan kovilla patruunoilla sekä räjäyttämään ihan oikeasti kunnon räjähdysaineilla. Ja toisaalta muu leirielämä on leppoisampaa. Saa nukkua, käydä sotkussa joka ilta, saunamahdollisuus oli ainakin joinakin iltoina jne. Viimeinen ampuleiri käytiin erittäin lumisissa olosuhteissa, sillä muutamana päivänä ennen leiriä satoi todella paljon lunta. Sen suurempaa merkitystä asialla ei ollut, mutta se teki hyökkäysammunnoista aika rankkoja. Valmiiksi tallattujen polkujen sijaan juostiin umpihangessa. Jostain syystä joukkueemme sai ampua hyökkäysammuntoja kahtena päivänä putkeen monta vetoa molempina päivinä. Tuo oli varmaan intin rankin setti. Joka vedon jälkeen ainakin itse olin aivan hapoilla ja puuskutin keuhkoni pihalle. Muina päivinä vedettiin ihan perinteisiä puolustusammuntoja ja parina päivänä tehtiin räjäytyshommia. Erilaisten kohteiden panostamisia ja sitten tieuran raivaamista ns. tankopanosten avulla. Harjoitus oli ampumaleiriksi aika rankka. Joukkueenjohtajana oli vielä sekin riesa, että joka ilta oli osallistuttava aika paskantärkeään tilaisuuteen, jossa pääsi kertomaan isolle joukolle skappareita oman joukkueen päivän hommista ja seuraavan päivän kuvioista. Ei tuossa muuten mitään, mutta se haittasi sotilaskotireissuja. Muistan kyllä hyvin fiiliksen tämän harjoituksen viimeisenä päivänä. Aurinko paistoi, maassa oli paljon lunta ja sitä tajusi, että enää loppusota jäljellä ja sitten tämä oikeasti alkaa olla ohi.

Seuraava viikko oli itselläni tasan kaksipäiväinen. Pidin omia jäljelle jääneitä lomapäiviä siten, että paljoa ei kasarmilla tarvinut aikaa viettää. Tuosta viikosta en ole muuta muistiin merkinnyt, kun harjoituksen, jossa leikisti panostimme oikean ison sillan. Se toki onkin yhden pitkän päivän urakka. Ja toki tällä viikolla oli myös maastontiedustelua seuraavan viikon loppusotaa varten.

Sitten olikin jo loppusodan vuoro. Kyseessä oli siis seitsenpäiväinen maastoharjoitus, jonka ideana on se, että testataan joukon toimintakykyä oikeaa sotaa simuloivassa harjoituksessa. Ideana oli, että joukkue kykenee toimimaan itsenäisesti annettujen ohjeiden mukaan siten, että kantahenkilökunnan ei tarvitse juurikaan neuvoa, vaan lähinnä välittää tehtävät joukkueenjohtajalle. Tavallaan ajatuksena on siis testata, kykeneekö joukkue (ja isommassa mittakaavassa komppania, pataljoona jne) toimimaan siinä sodanajantehtävässä, joihin heidät sijoitetaan. Käytännössä harjoitus jakautui pariin vaiheeseen. Ensin olimme kolme vuorokautta "taustalla" harjoittelemassa erilaisia tehtäviä ja sitten siirryimme suorittamaan varsinaiseen "sotaan" liittyviä tehtäviä. Harjoitteluvaiheessa panostimme sillan ja raivasimme yhden jättimäisen sulutteen. Muutoin ensimmäiset päivät sisälsivät lähinnä odottelua ja epätietoisuutta. Meitä kun ei juurikaan (varmaan ihan oikean sodan tyyliin) informoitu siitä, mitä tulevina päivinä olisi edessä. Itse asiassa tämä jaottelu kahteen vaiheeseen kirkastui vasta oikeastaan harjoituksen loppupuolella. Ehkä olisi ollut hyödyllistä ymmärtää harjoituksen kokonaisidea paremmin jo harjoituksen alussa, mutta viestintä ei varsinaisesti ollut kouluttajiemme vahvuusalue.

Varsinainen "sotavaihe" piti sisällään siirtymän uuteen ryhmityspaikkaan, josta käsin sitten teimme ison kasan erilaisia meille ominaisia tehtäviä, tyypillisesti muiden komppanioiden alueella. Joukkueenjohtajan näkökulmasta tässä harjoituksessa pääsi veljeilemään varsin paljon myös muiden aselajien edustajien kanssa. Olkoonkin, että veljeily oli varsin pintapuolista, eivätkä muiden aselajien edustajat oikein tuntuneet ymmärtävän, mitä olimme itse asiassa tekemässä. Käytännössä eniten raivasimme sirotemiinotteita. Tätä tehtiinkin sitten hieman erilaisissa tilanteissa. Pilkkopimeässä, suorilla tieurilla, haarautuvilla tieurilla (ts. risteysalueilla), telttojen läheisyydessä jne. Näissä tietysti testattiin joukkueenjohtajan pelisilmää, että miten kykenee sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja miten tehtävä saadaan suoritettua mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Ja miten pystyy informoimaan muiden aselajien edustajia tehtävän etenemisestä (esim. ettei poloinen tykkimies tule paikalle juuri räjäytysten aikana tai räjäytä itseään vielä raivaamattomaan sirotemiinaan). Myös tässä sotavaiheessa kävimme panostamassa suuren sillan. Ehkä loppusodassa merkittävin ero muihin harjoituksiin verrattuna oli juuri tehtävien yksipuolisuus. Siinä missä tavallisessa maastoharjoituksessa hinkataan useampia erilaisia perustehtäviä, keskityttiin tässä varsin suppeaan tehtäväkenttään. Lähinnä siis siltojen panostamisia ja sirotemiinotteiden raivaamisia. Itse kyllä pidin juuri noista tehtävistä, joten siinä mielessä ihan hyvä. Erikoisuus oli myös se, että tehtävät tulivat aika satunnaisesti. Saattoi olla pitkiä odottelupätkiä ja sitten yht'äkkiä kolme tehtävää yhteen putkeen.

Vaikka loppusota oli aika pitkä kestoltaan ja se oli omalla tavallaan aika jännittävä (ei oikein tiennyt milloin mitäkin tapahtuu ja oli oltava jatkuvassa valmiudessa), oli se mainettaan helpompi koettelemus. Ainakin itse odotin taistelukosketuksia, monipuolisempia tehtäviä, vähemmän unta jne. Mutta todellisuus olikin se, että paukkupatruunaakaan en ampunut, tehtävät olivat hyvin yksipuolisia ja nukkua sai ihan mukavasti. Toisaalta ehkä väärät odotukset pohjimmiltaan johtuivat siitä, ettei välttämättä tuolloin ollut ymmärrystä täysin siitä, minkälaiseen tehtävään meitä sotaa ajatellen on koulutettu. Tästä huolimatta oli aika epätodellinen olo, kun meille ilmoitettiin, että ei muuta kuin "mars kotikasarmille". Intti nimittäin pitkälti päättyi tähän. Vaikka palvelusaikaa olikin jäljellä vielä kolmisen viikkoa.

 

[Aleksandros]

Viimeiset viikot jakautuivat kolmeen osaan. Ensin loppusodan päätyttyä meillä oli kotiuttamistestejä. Eli kiskottiin taas yksi Cooper ja lihaskuntotestit. Ja ammuttin ampumaradalla ampumataitotesti (osalla johtajista ampumataito oli ruostunut hämmentävällä tavalla; pois se minusta luonnollisesti). Lisäksi huollettiin materiaalit ja järjestettiin varastot seuraavia kovaonnisia ajatellen. Tämän jälkeen vuorossa oli reilun mittainen joululoma. Muistaakseni olin lomilla lähemmäs kymmenen päivää, koska normaaleja joululomia pystyin pidentämään parilla jäljellä olleella kuntoisuuslomalla. Takaisin tultiin uudeksivuodeksi. Katseltiin vaatimaton ilotulitus ja muu aika valmistauduttiin kotiutumiseen. Johtajan näkökulmasta tämäkin tosin sisälsi hieman enemmän puuhaa kuin perusjampalla. Sen lisäksi, että valmistautui palauttamaan omat tavaransa ja vastasi kaikkiin lukuisiin vertaisarviointeihin ja loppukyselyihin, oli tietysti organisoitava oma joukkue aina oikeaan paikkaan ja mielellään niin, että kaikki olivat esimerkiksi järjestäneet palautettavat tavarat oikein. Mutta olihan tuo viimeinen viikko leppoisa, oli harvinaisesti mahdollista jopa vähän fiilistellä kaikkea vuoden aikana koettua.

Kotiutumispäivän koittaessa olo oli hyvin monijakoinen. Päällimmäinen tunne toki oli riemu kotiutumisesta. Palveluksen aikana saa lukea vessan ovista, punkkien pohjista ja monista muista paikoista, kuinka juuri oma saapumiserä ei kotiudu koskaan. Vaikka tämän luonnollisesti tietää olevan vale, on siinä tiettyä todenmukaisuutta. Palvelus tuntuu erittäin pitkältä ajalta, varsinkin jos valitsee viettävänsä siellä vuoden. Voin valehtelamatta sanoa, että ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana hyvin harvoin sitä edes ajatteli, että täältä joskus kotiutuisi. Tietysti tiesi sen päivän joskus koittavan, mutta kai sitä suojelee itseään siten, ettei asiaa tule juuri ajateltua. Viimeisten neljän kuukauden aikana ajatus pikku hiljaa alkaa siirtyä siviiliin, mikä puolestaan tekee vaikeammaksi motivoitua intin lopun tarjoamiin haasteisiin.

Riemun lisäksi ilmassa oli myös muita fiiliksiä. Epävarmuus (varmaan monella myös huoli) tulevasta. Mihin töihin, mihin hakee opiskelemaan jne. Toisaalta oli myös haikea olo. Vuosi oli kuitenkin ollut niin intensiivinen ja sitä oli jollain tapaa laitostunut. Tuntui aika erikoiselta, että tänne ei enää satunnaisia kertausharjoituksia lukuun ottamatta tulisi. Ja kyllä itselläni oli jopa hieman ärsyyntynyt olo. Koko vuoden sitä oli tullut tehtyä kovasti töitä, kannettua vastuuta, edettyä hierarkiassa, opittua uutta. Ja nyt kaiken jälkeen käteen jää sotilasarvo, mutta siviilin kannalta kaikki lähtee alusta. Intissä sitä oli jo jotain, siviilissä täysi nobody. Eihän tuo yllätyksenä tullut, mutta silti. Oli alkuun jopa vähän jakomielinen olo, kun näki omia aiempia alaisia siviilissä. Siellä itse oli aivan eri asemassa, täällä painetaan samanarvoisena samoja opiskeluja tms. Eikä pidä ymmärtää väärin. Ei tuo mikään iso ongelma ollut eikä ole, eikä tämä ole mitään kusipäisyyttä. Se on vaan iso muutos, kun "alenee" takaisin samalle tasolle muiden kanssa, eikä omilla ansioilla intin puolelta ole mitään merkitystä. Eikä kukaan edes jaksa kuunnella näitä mahtavia inttistooreja! No joo, tietysti päällimmäisenä oli riemu ja utelias fiilis tulevaisuuden suhteen.

Kaiken kaikkiaan intti on ainakin näin jälkikäteen muisteltuna ollut hienoa ja opettavaista aikaa. Kuinka paljon sitä ehtikään vuoden aikana tehdä erilaisia asioita ja kasvaa aika haastaviinkiin tehtäviin. Ja se muutos, mikä vuodessa tapahtuu on uskomaton. Ensimmäisenä päivänä sitä on surkea moku, joka ei tiedä mistään mitään. Ja intin loppuvaiheissa sitä on kokenut konkari, jonka pystyy hoitamaan todella hankalia ja monimutkaisia tehtäviä ja pystyy ainakin jollakin tasolla toimimaan myös esimerkkinä ja johtajana omanikäisilleen kavereille. Suorat hyödyt siviiliin ovat kuitenkin vähäiset. Siis siinä mielessä, että siviilissä harvaa kiinnostavat sotilasmeriitit, armeijan johtamisoppeja arvostetaan aika vaihtelevasti eikä sieltä CV:hen paljoa jää. Toisaalta tuo on outoa, koska kyllähän tuossa vuodessa kehittyi ja oppi asioita aivan valtavasti, paljon enemmän kuin normaalina siviilivuotena. Toisaalta tuo on tietysti ymmärrettävää. Onhan armeijamaailma aika erilainen verrattuna siviiliin ja jos esimerkiksi rekrytoija ei itse ole käynyt inttiä tai hänen kokemuksena siitä ovat huonot, voi intin käynti menestyksekkäästi ja pitkän kaavan mukaan koitua jopa negatiiviseksi asiaksi. Itse kuitenkin arvostan tuota vuotta korkealla myös oman kehittymisen suhteen. Ja olen pyrkinyt käyttämään tuota valttina myös työpaikkaa hakiessani. Sen olen huomannut, että naishaastattelijat eivät keskimäärin juuri korvaa lotkauta (ehkä ennemminkin suhtautuvat varauksella) armeijameriiteille, miesjohtajat taas aika kiinnostuneina kyselevät kokemuksia.

Ennen kaikkea inttivuosi on kuitenkin muistoja täynnä oleva vuosi omasta elämästä. Vaikka se onkin "lahjoitus" valtiolle, kyllä se myös antaa valtavasti itselle. Jos miettii perussiivilivuotta ja inttivuotta, niin onhan siinä valtava ero, kuinka paljon muisteltavaa vuodesta jää. Ja eipä tuollaista ohjattua johtamiskokemusta noin nuori kaveri helpolla muualta saa.

En itse etukäteen ollut mitenkään innostunut intistä. En tiennyt siitä juuri mitään, eikä minulla ollut sen suhteen suurempia odotuksia tai tavoitteita. Johtajakoulutukseen olin päättänyt hakea, vaikka en oikein tiedä edes syytä siihen. Kai se jotenkin oli vain luonnollinen ajatus ihan vaan sen perusteella, kun olin aiemmin pärjännyt koulussa hyvin. RUkista en muistaakseni tiennyt ennen inttiä mitään, kun ei kukaan tuttava ollut sitä käynyt enkä jaksanut kovin syvällisesti tutustua mihinkään esitteisiinkään. Eipä tuosta tietämättömyydestä mitään haittaa ollut. Vaikka nyt olen intoutunut kirjoittamaan intistä paljonkin, en varsinaisesti ole mikään armeijaintoilija tai "sotahullu". Jostain syystä inttijutut ovat vain, vuosien viiveellä, alkaneet pyöriä parina viime vuotena ajatuksissa. Kaipa nuo muistot ovat nyt kypsiä käsiteltäviksi. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei tuo vuosi mitään kepeää riemukulkua ollut, vaan ajoittain hyvinkin tympeää, yksitoikkoista ja masentavaa. Vuoden aikana joutuu myös kohtaamaan paljon asioita itsestään. Rajoitteita, heikkouksia, vahvuuksia, uusia puolia. Sitä miten sietää erilaisia ikäviä asioita ja mitä ei siedä jne.

Vaikka intissä itselleni vakuuttelin, että tästä ja tästä jos selviän, niin siviilissä en mistään enää valita. No, eihän se noin mene. Siviilissä sitä valittaa aika pikkujutuista edelleen ja toisaalta ajattelee jopa, että helpompaa siellä intissä oli. Varmaan näinkin jossain suhteessa on, mutta toki tässä aika kultaa muistot.

Lopetan nämä inttisepustukset nyt tähän. Toivottavasti näistä saa sen peruskuvan, millainen varusmiespalvelusvuosi noin pääpiirteissään voi olla. Vaikka toki polut tuollakin ovat varsin yksilöllisiä ja erityisesti johtajakausi saattaa samankin johtajakoulutuksen käyneille muodostua hyvinkin erilaiseksi.

 

[Lapa11]

Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.

 

[Taccutucca]

Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.

Oikea asenne on kaikki kaikessa. Vaikka ympärillä muut murjottaisi, niin suosittelen oikeasti olemaan hereillä ja ottamaan tarjotuista mahdollisuuksista koppeja.

Itselleni intissä ehkä mahtavin kokemus oli 10 päivää kestänyt harjoitus Rovajärvellä talvella. Toimin itse ensihoitoryhmänjohtajana ja suurimpana haasteena oli alaisten motivointi. Vartiovuoroja oli paljon (KVP, EHP ja majoitusteltan kipinä, eli yön pituudesta riippuen 20-28h per yö) ja alimiehityksellä sekä alaisilla (pl. kuskit) että johtajilla oli maksimissaan se 2-3h unta per yö sen kymmenen päivän ajan. Se hajoamisen määrä niihin päivän koulutuksiin, mitä oltiin käyty jo miljoona kertaa läpi, sekä se, kun muut kyseisessä ryhmityksessä nukkuivat päivät, kun meidän oli jostain syystä pakko harjoitella... Ah. Hajoaminen oli käsin kosketeltavalla tasolla. Lisäksi yösiirtymät loskassa on 5/5.

Sitä ei vaan voi missään kokea. Sitä tuskaa, kun joudut laittamaan jollekin alaisellesi vaikkapa 6 tuntia vartiota yöhön. Se oikeasti tuntuu aivan hirveältä. Jossain vaiheessa kenttäsairaanhoitaja pakotti meidätkin ottamaan tosi paskoja vuoroja ja se oli kyllä ihan oikein sinäänsä. Mutta siis se, miten oikeasti uupumus välillä otti niin vahvasti vallan tietyistä alaisista ja vaikka itseäkin vitutti aivan suunnattomasti esim. ne yösiirtymät, niin silti piti jotenkin motivoida niitä tyyppejä toimimaan aikamääreiden mukaisesti... Sitä ei mielestäni voi missään muualla kokea.

Intti on mahdollisuuksia täynnä. Ja Suomessa on niin tiukat aselait, että tuskin pääset missään muualla automaattiaseita käyttämään. Itselleni 12.7mm ITKK:lla ampuminen ja vaikkapa usean 130mm tulipatterin ammuntojen seuraaminen vierestä samalla, kun tulenjohtajana toimii 347 vrk palvelusta suorittava upseerikokelas oli aika korvaamattomia kokemuksia.

Tsemppiä. Ja muista, että oot vuoden mies, kunnes toisin mainitaan.

 

[K.A.H]

Oikea asenne on kaikki kaikessa. Vaikka ympärillä muut murjottaisi, niin suosittelen oikeasti olemaan hereillä ja ottamaan tarjotuista mahdollisuuksista koppeja.

Oikea asenne toki auttaa selviytymään intistä, mutta haluaisin kuitenkin tähdentää, ettei sekään aina auta. Armeija ei kertakaikkiaan vain ole sopiva kaikenlaisille persoonille. Kuten minulle se oli yhtä saatanan painajaista, ja oikeastaan voin ihan suoraan sanoa että kadun kun inttiin menin, enkä älynnyt sitä lopettaa kesken tai olla menemättä ollenkaan. Siksi olenkin sillä kannalla, että myös naisille tulisi olla kutsunnat, ja entistä enemmän porukkaa valittaisiin inttiin motivaation perusteella. Niin ettei sukupuolella olisi periaatteessa mitään merkitystä, vaan sinne pääsevät ne jotka ajattelevat olevansa sinne soveltuvia ja sellaisesta toiminnasta kiinnostuneita. Kyllä niitä talvisodan hengen-nimeen vannovia Suomessa piisaa niin paljon, että varmasti riittävä reservi pysyisi. Siitä pitää ehta kotimainen propaganda huolen.

Nyt jos saisin valita uudestaan, menisin tod.näköisesti sivariin. Yhtä hyvin saattaisin protestiksi valita totaalikieltäytymisen. Se ainakin sopii maailmankatsomukseeni kaikista parhaiten, ja tuomion kärsisin hyvin mielin kun tietäisin sen tehneeni omaatuntoani kuunnellen. Onneksi Suomessa sentään on mahdollista erota reservistä, ja sen teinkin jo muutama vuosi sitten. Jännästi loppui siihen paikkaan toistuvat armeija-aiheiset painajaiset, joita olin nähnyt intin päättymisestä asti.

Mutta joo, tiivistettynä sanoisin, että ennen armeijaa kannattaa tarkoin punnita soveltuuko oma persoonallisuus sinne. Ja arvot. Itselläni ei soveltunut kumpikaan kyseiseen laitokseen, mutta 18-19 vuotias lapsukainen menee vielä monesti massan mukana, ja kodista tulevat arvot painavat toki myös. Sittenpä harjoittelet intissä ihmisten ampumista ja tiedät ettet oikeasti pystyisi edes ihmistä ampumaan. Et vaikka olisi kuinka sotatila. Itse en tosiaan saanut aseella ampumisesta mitään muuta kuin puistatuksia, ja ihmettelin kun toisilta meinasi ilopissat tulla kun sai tuliluikun käteen. Kai siinä ampumisessa sitten jotain kivaa täytyy olla.

 

[Aleksandros]

Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.

Kiva, että sepustuksistani oli apua. Ja paljon tsemppiä inttiin näin jälkikäteenkin toivoteltuna. Ainakin mukavan lämpimissä keleissä olet päässyt vetämään tähän asti. Laita ihmeessä välillä tilannepäivityksiä, jos suinkin ehdit tai viitsit.

 

[pernaveikko]

Ainakin mukavan lämpimissä keleissä olet päässyt vetämään tähän asti. Laita ihmeessä välillä tilannepäivityksiä, jos suinkin ehdit tai viitsit.

Silloin kultaisella ysärillä oli erittäin lämmin kesä, kun alokkaana joutui ihmetellä. Muistan tilanteen, kun kenttäpullo kaatui ja arvokasta vettä meni hukkaan. Joku luutnantti siinä raivosi omiaan kuinka vettäkään ei kai saisi hukata.

Oikeasti oltiin alle kilometrin päässä kasarmista ja kenelläkään ei ollut mitään hätää. Jostain harjoituksesta kylläkin poistui taistelijoita kuumuuden ja veden puutteen takia.

Toivottavasti nykyään jo ymmärretään, että mitä enemmän vettä on tarjolla, niin sitä paremmin pystyy toimimaan. Talvisodassakin taatusti oli vettä, ainakin itse tuli lapsena lunta maisteltua vaikka kuinka.

Olosuhteet kuntoon eikä turhaa kiusaamista, niin saattaa saada vaikka jopa motivoituneita solttuja.

 

[cottonmouth]

Hieno video Kotkan edustan Kirkonmaan linnakkeen nykytilasta. Kyllä tulee muistoja paljon mieleen.

linkki: YouTube

 

[eriatarka]

Mikäs on teidän kovin inttimuisto?

Se kun viidentenä päivänä sanoin "screw you guys, I'm going home".