Pitää kutinsa. Ylipäätään mä näen tässä Huuhkajien käymistilassa nyt paljon samaa, mitä Susijengi koriksen puolella koki 2010-luvun vuosina. Eli Dettman vähitellen sai kiskottua irti vajaavaisesta pelaajamateriaalista muutamien kovien arvokisojen ajan enemmän kuin oli joukkueen osien summa ja tällä hurmioituneella hengellä yhdessä susifanien kannustuksella kaadettiin kovia korismaita ja taisteltiin hurmioituneesti lopulta kaatuen saappaat jalassa ja kansan syvä hyväksyntä saatiin urheilun alttarilla.
Fakta oli kuitenkin se, että joukkueen peli rakentui muutaman kovan kansainvälisen tason pelaajan varaan ja muiden pelaajien taso ei oikeasti ihan ollut arvokisojen edellyttämää. Se realisoituu huumakisojen jälkeen, kun samalla kokoonpanolla seuraavissa karsinnoissa kohdataan ”arvokisakrapuloissa” huippumaita ja tällöin kovemman joukkueen kovempi materiaali rutinoituneesti peittoaa vaatimattomamman materiaalin, jolla ei sitä perkeleellistä arvokisa-karjuntaa olekaan päällä. Kansan vaatimukset ovat tosin pysyneet samana ja yhtäkkiä tuntuu, että onkin valtava pettymys, kun keskikova palloilumaa huuhtoo omaa joukkuetta lähes miten tahtoo.
Kuten koriksessa nyt, niin myös futiksessa pelaajamateriaalin on vähitellen vain uusiuduttava ja nimenomaan niin, että junnuista ajetaan sisään vähitellen lupaavia pelaajia, mutta se tie on hidas ja kärsivällisyytä vaaditaan niin faneilta kuin valmennukseltakin ja projektiin tarvitaan jopa useampi vetäjä valmennukseen. Tosiaan, susijengi=huuhkajat mielestäni tässä arvokisojen post-ajassa. Yhdestä ryhmästä ei henkisesti voi takoa irti jatkuvasti liikaa, vaan pelillisen perustason on suhteessa noustava ja ”heikollakin” pelillä kaadetaan vastustajia.
Dettmannilla on koripallossa hiukan helpompi tehtävä, koska riittää pari huippupelaajaa kuudesta ja hyvin organisoitu joukkue menestykseen. Nyt koripallossakin ollaan tilanteessa, jossa huippupelaajia ei ole ja eipä kovin hyviä nuoriakaan. Markkanen ei pysty Valloista käsin ottamaan joukkuetta reppuselkäänsä. Koponen lopettaa pian, joten se siitä. Mutta hauskaa oli.
Jalkapallon kommentaareissa jaksaa aina hämmästyttää se, miten vähän vastustajan valmennustiimin osaamista arvostetaan ikäänkuin he olisivat vain lauma idiootteja. Toki jokainen tiedostaa vastustajan tekemän skouttaamisen, mutta siltikin lähtökohta on aina se, että vastustaja on staattinen ja me ollaan dynaamisia, vastustaja pelaa ennakoidusti ja me vaan laaditaan suunnitelma, millä legopalikat kaatuu.
Ukrainalla on hyvä valmennustiimi ja ne nyt oli vaan skoutannut kaikki virheet, mitkä Huuhkajien pelitapaan sisältyi. Ja koska Kanerva ei enää osaa uudistua eikä yllättää vastustajaa, lopputulos ei ollut yllätys. Ukraina hallitsi peliä ja oli parempi, joten lopputulos vastasi pelin kulkua. Suomen materiaalivaje oli tässä pelissä erityisen suuri, miehistö ikääntynyt tietyiltä osin ja Kanervan kuviot tunnetaan. Mennään maajoukkueeseen töihin, ei viettämään kivaa aikaa ja nauttimaan pelistä. Suuri unelma on jo nähty.
Kanervan kohdalla toteutuu se, että yksikään valmentaja ei vain voi voittaa aikaa. Fergusonista en viitsi todeta mitään. Mutta maajoukkueessa loistavankin valmentajan metodit tulevat pelaajille liiankin tutuiksi ja uudistuskykyisempäänkin joukkueeseen pystytään löytämään lääkkeet. Kyllä joku sen Tanskankin vielä pysäyttää. Kilpailu on tällä tasolla kovaa ja vastustajat tekevät kaikkensa löytääkseen lääkkeet menestyvään pelitapaan myös korkeimmalla tasolla ja varsinkin sillä.
Suomi pelasi Backen jälkeen välillä tavalla, jossa teki mieleen ihmetellä, voiko tämä olla Suomi. Pallonhallinta ja syöttöketjut olivat välillä taiturimaisia. Mutta tämä kuitenkin tapahtui Euroopan keskitason maita vastaan. Siihen aikaan sekin riitti meillä Backen kiduttamille katsojille. Vaatimustaso kuitenkin meillä nousee, vaikka maajoukkueen taso ei nouse. Eipä se mitään paraatimarssia ollut EM-kisoissakaan. Koko lailla purjeessa oltiin Belgiaa ja Tanskaa vastaan.
Kun Suomi tuli sivistysmaiden joukkoon futiksessa, myös huomioarvo lisääntyi moninkertaisesti. Ja varmasti lukuisa oli se analyytikkojen joukko, joka ryhtyi tosissaan seuraamaan Suomea. Kanervan ajatuksiin perehdyttiin ja hänen heikkouksiinsa löydettiin toimivat lääkkeet. Suomi ei pysty enää yllättämään ketään ja toisaalta, Suomi otetaan tosissaan. Siinä lyhykäisyydessään nykytilanteemme ongelmavyyhti. Mahdollisuus yllättää yhtään maata ovat minimaaliset, toki heikompia vastaan voitetaan, vaikka vastustaja tietäisi, miten pelaamme.
Nyt Suomen pitäisi nousta pelitavaltaan korkeammalle tasolle, mutta bensa tuntuu olevan loppu. Puolustus on ikivanha ja korvaajia ei uskalleta käyttää. Kanerva on jumissa toppariensa kanssa ja nyt DOSin poissaolo pahensi asiaa. Ei edes saatu niitä pitkiä heittoja. Ja kukaan ei osaa ampua vapaapotkuja.
Ainoa tapa saada lisää kierroksia, olisi joukkueen uudistaminen, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä. Tähän hätään ei saada todellisia vahvistuksia joukkueeseen. Uudistaminen pitää tapahtua Kansojen liigan kautta, jossa kuitenkin on vähemmän panosta kuin arvokisojen karsinnoissa. Periaatteessa Kanerva voisi jatkaakin, mutta kokonaan uudistetulla joukkueella. Käytännössä on valittava joko Kanerva tai aito ulkomainen huippukoutsi. Pahin vaihtoehto olisi taas halvan budjetin valinta, ehtisi pilata orastavan voittamisen kulttuurin totaalisesti.
Uudistamista ei voi aloittaa niin kauan kuin jatkokarsintoihin on mahdollisuuksia. Toivottavasti Kanerva nyt oppi jotain tästä häviöstä ja lähtee kasakkeja vastaan hallitsemaan ja viemään peliä. Bosniapeli jäisi sitten todelliseksi ratkaisumatsiksi.
