Sarjassa outoja tapahtumia tosielämästä. Tapahtui noin puolitoista tuntia sitten, kun olin tulossa punttisalilta:
Kävelin joen rantaa kävelytietä kohti kotia. Normaalisti tuo on kohtuullisen vilkas rantatie: paljon lenkkeilijöitä, koiran ulkoiluttajia ja pariskuntia kävelylenkillä. Nyt, kun kello oli täkäläistä aikaa (asun siis Itävallassa) jo melkein 10 ja sää täysin perseestä, ei tuolla rantatiellä paljon jengiä kulkenut. Vastaani käveli oudosti käyttäytynyt, noin viisissäkymmenissä oleva nainen: hän piteli rintaansa, käveli vaivalloisesti ja tuskaisen näköisesti ja otti välillä tukea puusta. Kysyin, onko kaikki ok. Hän ei puhunut yhtään saksaa eikä englantia - vaan jotakin slaavilaista kieltä minun käsittääkseni. Hän selitti ilmeisesti mikä häntä vaivaa. Otin puhelimen esiin soittakseni ambulanssin (ajattelin sydänkohtausta tms), jolloin hän "kielsi" minua soittamasta. Hän oli selvästi täysin järjissään, ei jurrissa eikä huumeissa. Lisäksi hän ei näyttänyt ollenkaan laitapuolen kulkijalta, vaan oli normaalin siististi pukeutunut. Katselin vähän aikaa tilannetta, hän selvitti jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten lähdin kävelemään poispäin ikäänkuin kokeillakseni miten hän reagoi. Hän teki lentosuukkoeleen, mikä slaavilaisissa kulttuureissa on kohtuullisen yleistä kiittäessä. Jatkoin matkaa. Noin joka 20 metrin välein olin pysähtymässä ja menossa takaisin katsomaan mikä on tilanne ja noin joka 20 metrin välein kaivoin puhelinta taskusta soittaakseni ambulanssin. Epäröin, vaikka ambulanssia soittaessa ei pitäisi epäröidä. Kävelin noin 200-300 metriä kadulle ja siellä liikennevaloissa näin ambulanssin: menin koputtamaan ikkunaan kertoakseni asian, mutta ambulanssiäijät vain katsoivat tyhmän näköisenä ja valojen vaihtuessa vihreäksi ajoivat pois. Voi vittu sentään, noin ei kai ambulanssimiesten kuulu toimia. Varmaan luulivat narkkariksi tai joksikin vastaavaksi, kun kävelin yksinäni sateessa. Ei riitä silti selitykseksi.
Huono fiilikseni tilanteesta jatkui jatkumistaan ja olin edelleen jatkuvasti kaivamassa puhelinta taskusta ja soittamassa ambulanssia. En edelleenkään sitä tehnyt, kun ajattelin, että tämä henkilö tiesi, mikä häntä vaivasi - kun kerran ei halunnut minun soittavan apua. Kävelin noin 500-600 metriä rauhalliselle asuinalueelle, jossa itse asun. Meidän talon edessä seisoi toinen ambulanssi keskellä tietä: he eivät olleet hälytyksessä ja kumpikin ensihoitaja (tai mitä lienevät) istuivat autossa. Ajattelin, että "jumalauta, tän on jo pakko olla joku merkki". Menin sanomaan asiani heille ja he lähtivät tarkistamaan tilannetta.
Ei voi käsittää: lähestulkoon kaatosateessa näen naisen, jolla selvästi oli joku fyysinen ongelma. Hän ei puhu saksaa. Kuitenkin sain selvää, että hän ei halua minun soittavan ambulanssia. Sitten näin alle kilometrin matkalla suunnilleen kolme autoa, joista kaksi oli ambulansseja. Normaalisti ambulansseja nyt ei ihan noin usein näe, varsinkin sateen takia ylirauhallisena arki-iltana.
Siksi, että näin kotikadullani, jolla en normaalisti näe yhtään autoa, taloni edessä keskellä tietä ambulanssin parkissa, tipahti sydämeltäni aika iso kivi. En tiedä, oliko tuolla naisella joku isommin hätänä, mutta enää minun ei ainakaan tarvitse asiasta murehtia.
