Erään hammaslääkärikammoisen tarina menneiltä viikoilta. Olen siis kärsinyt ko. pelosta jo pitkään ja vasta kova kipu pakottaa menemään paikalle.
Reilu viikko sitten olin normaalisti syömässä, kun yhtäkkiä vihlaisi niin maan perkeleesti, aivan kuin joku olisi työntänyt tikarin aivoihin. Turhat löpinät sikseen, ja käytännössä viikkoon en pystynyt pureskelemaan oikealla puolella lainkaan. Ensimmäiset päivät söin särkylääkettä ja keräsin rohkeutta varata ajan. Lopulta sain varattua ajan ja kuin taikaiskusta särky loppui kuin seinään. Tiesin hampaan kuitenkin olevan heikossa hapessa, joten en perunut varausta, vaan kävin eilen yksityisellä. Valikoin kyseisen paikan ja lääkärin ihan puhtaasti myyntipuheen pohjalta; erikoistunut pelkopotilaiden hoitamiseen. Menin paikalle ja täsmensin siinä täristen useamman kerran, että pelottaa. Ei muuta kuin suu auki, pora kouraan ja rouskuttamaan. Ei puudutusta, ei mitään keskustelua tai kertomista, mitä tapahtuu. Jälkikäteen sanoi, että olisi kannattanut pitää silmäy auki ja keskittyä hengittämiseen. Laittoi väliaikaisen paikan ja sanoi, että oli aika vaikeassa paikassa.
No ilmeisesti oli, koska viime yönä en nukkunut silmällistäkään jatkuvan säryn takia. Särky alkoi jo illalla, mutta pysyi siedettävänä buranalla. Yöllä ei auttanut ibuprofeeni, ei parasetamoli eikä naksopreeni. Saatanallinen jomotus ja koko poskea särki. Soitin sitten aamulla ensi töikseni kunnalliselle ajanvaraukseen ja sain päivystysajan puolen tunnin päähän. Kerroin jälleen samat litaniat peloistani. Tällä kertaa aloitettiin röntgenistä, mikä ei yksityisellä tullut edes puheeksi. Tohtori (no ei varmaan oikeasti) sanoi, että paikka on laitettu liian syvälle ja se painaa hermoa, joka on sen seurauksena tulehtunut. Paikkaamisesta ei tulisi olemaan hyötyä, joten vaihtoehtoina olisi juurihoito tai hampaan poisto. Kysyin, mitä hän suosittelee, ja hän sanoi että suosittelee pelkopotilaalle poistoa, koska sen jälkeen vaiva on poissa pysyvästi. Kyseessä on yläleuan keskimmäinen poskihammas, eli kosmeettinen haitta on hyvin lievä.
Koko ajan, kun hän touhusi siellä kidassani, hän kertoi mitä on tekemässä ja minkälaisia tuntemuksia todennäköisesti tulee. Hoitaja muistutteli hengittämisestä ja koko proseduuri käytiin sanallisesti etukäteen läpi: joudutaan leikkaamaan, koska ne juuret eivät sieltä muuten tule, ja ensin porataan kruunu kokonaan pois ja suussa tulee maistumaan veri ja suolaliuos, ja se kaikki kuuluu asiaan.
Nyt istun himassa turpa puuduksissa ja tuppo suussa. Eikä tule mieleen, miten homma ollsi voinut mennä paremmin. Hienosti huomioitu pelosta tärisevä potilas ja koko homma kivuttomasti maaliin. Nyt vain pitäisi vielä pari tuntia olla syömättä, mikä näin ennen aamiaista lähdettyäni on diabeetikolle vähän kyseenalaista, mutta eiköhän tästä hengissä selvitä.
