Ongelmat suomalaisessa yhteiskunnat ovat varsin vähäisiä verrattuna moneen muuhun. Tämä on selvää. Mielestäni tuo puhemies-termistä kiistely on melko vähäpätöinen ongelma, mutta toisaalta, jos se on vähäpätöinen, miksi sitä ei vain ratkaista ja mennä eteenpäin? Näin ei tapahdu, koska termit ovat yhtä lailla tärkeitä myös konservatiiveille, "tolkun ihmisille" ja sivusta seuraajille.On totta, että länsimaisena naisoletettuna (!) joskus tuntuu typerältä hyperkorrektiivisuudelta kinastella puhemiehistä - kliseisesti mutta realistisesti 12-vuotiaana leikin vielä nukeilla enkä imettänyt oikeaa vauvaa vrt. Zoidbergin linkkaama uutinen.
Vetoaminen "tärkeämpiin keskustelunaiheisiin" on klassinen argumentaatiovirhe ("fallacy of relative privation"). Käytännössä sen tarkoitus on hiljentää tai vähätellä aiheesta käytävää keskustelua, koska "eihän tällä ole mitään merkitystä". Lopulta päädytään aina siihen, että vain taloudesta ja turvallisuudesta on hyväksyttyä keskustella.
Ajattelen sillä tavalla, että mediaympäristö suorittaa jonkinlaista "itsemoderointia" aihevalintojen suhteen. Kun käsillä on koronan pahin vaihe, puhutaan luonnollisesti siitä. Tällä hetkellä ei ole mitään uutta, akuuttia uhkaa, joten aikaa on siunaantunut kaikenlaisille kevyeille aiheille, kuten persujen ohjelmajulistuksille ja eskimo-puikoille.
Aihevalintoja pyritään rajaamaan kuitenkin muillakin keinoin. Toinen yleinen harhautus on tuossa edellä nähty temppu, eli olkiukon rakentaminen. Kun käy keskustelua samanmielisten kanssa, kaikenlaisia laiskoja väitteitä menee läpi. Voi esimerkiksi sanoa, että feministejä ei kiinnosta raiskaukset, sillä katsokaa, he vain kiistelevät termeistä!
Sinällään on mielenkiintoista pohtia, millaisia vaikutuskeinoja ja motiiveja feminismillä/feministeillä on esimerkiksi Intian raiskaustapauksiin. Jos puhuja kuitenkin esittää, että "feministit eivät ratko tätä ongelmaa", herää aika vikkelään kysymys, miksi juuri feministien olisi pitänyt ratkaista se? Miten se ylipäänsä tapahtuisi? Eihän feminismi ole globaalilla mittapuulla "voitolla", vaan päinvastoin sovinistiset ja konservatiiviset arvot ovat arkipäivää etenkin kehitysmaissa.
Ei Turkkia, Venäjää, Intiaa, Yhdysvaltoja tai Kiinaa johdeta millään intersektionaalisella feminismillä, vaan konservatiivisilla ja autoritäärisillä arvoilla. Lähimpänä feminismiä lienevät Pohjoismaat, joiden sisällä Suomi on ollut jonkinlainen perässähiihtelijä (pl. eduskuntauudistus vuonna 1906).
Tähän keskusteluun se liittyy sillä tavalla, että feminismiä käsitellään jonkinlaisesta ääriliikkeen kontekstista. Toisin sanoen, sille langetetaan leimoja, joihin kyllä liittyy jonkinasteinen totuuden siemen, mutta jotka kiinnittävät huomion yksittäisiin toimijoihin/koulukuntiin laajan yleiskäsitteen sisällä.
On olemassa kaikenlaisia feministejä, osa radikaaleja ja osa maltillisia. Kuitenkin, jos tarkastellaan feminismiä yleisilmiönä, niin ei siellä ole hallitsevana teemana mikään anarko-kommunismi. Päinvastoin, yleiset teemat ovat juuri niitä samoja yhdenvertaisuusvaatimuksia, joiden pohjalta suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettiin. Mittakaava vain on jonkin verran muuttunut, kun yhteiskunta on kehittynyt.
Näin epäilemättä on. Mielestäni tämä teoreettinen lähtökohta hylätään usein liian kepeästi, koska sitä on vaikea käsitellä eksplisiittisesti. Ja kuten tiedämme, argumentaatiota on hankala voittaa, mikäli vajoaa liian abstrakteihin väitteisiin.Toisaalta ajattelen, että kieli luo todellisuutta ja kulttuuria. Mm. uskonnolliset järjestelmät ja uskomukset pyörivät pitkälti kielellisen suggestion varassa; vakuutellaan toinen toisilleen, että me ja vain me uskomme oikein, eikö totta, ja toinen vahvistaa, koska se tukee hänen maailmankuvaansa. Tämä aasinsilta taas liittyy tasa-arvoon siten, että sangen moni uskonnollinen järjestelmä on näkyvästi tai taustalla miesjohtoinen (ei tarvitse tarkastella kuin kotoisia herätysliikkeitämme), ja jos näitä lähtee naisena pöyhimään, vastaanotto voi olla suorastaan raivokas (kokemusta on). Uskonnon varjolla on ollut hyvä pönkittää omaa valtaansa. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan mutta arvelen, että niiden kautta valtasuhteisiin vaikuttaminen voi olla mahdollista. Ja se taas liittyy kieleen. Siksi kieli ei ole merkityksetöntä.
Itse ajattelen, että todellisuus muodostuu sekä konkreettisista teoista (päätökset, valinnat, empiiriset havainnot) että merkityksistä (kieli, symbolit, ajatukset). Eli yhdistelen konstruktionistisiä piirteitä realismin teoriaperinteeseen sekä positivismiin. Yleensä tämä hyväksytään tiettyjen keskustelunaiheiden, mutta ei kaikkien, kohdalla.
Tämä on käytännössä usein se sanoma, jota feministit vievät maailmalle. Mainitsemani konservatismi puolestaan haraa joiltain osin vastaan, koska valistus murentaisi heidän valtaa ja toisi uusia arvoja vanhojen tilalle. Logiikka on sama kuin kirkolla, joka haluaa säilyttää jäsenensä muuttamatta ydinajatuksiaan.Jos lisäksi ajatellaan muutosta pidempänä projektina, päädyn aina siihen, että avainsana on koulutus, kasvatus ja valistus.
Minun piti alun perin vastata nimenomaan tähän, mutta harhauduin sivupolulle. No, joka tapauksessa:En varmaan vastannut mihinkään esitettyyn kysymykseen ja muutenkin aina jännittää kirjoittaa tästä aiheesta, kun olen elämäni aikana käynyt läpi ultrafeministin ja miesasianaisen vaiheet ja päätynyt tällaiseksi välimallinjätkäksi. Olen nähnyt läheltä lukuisia kertoja, miten ei tämä meidänkään kulttuurimme aina kovin tervettä mieskuvaa luo, eikä sekään minusta ole tavoiteltavaa. Kuitenkin on tervettä, että tästä kaikesta puhutaan ja jopa tällaisessa miesvaltaisessa yhteisössä kuin Jatkis. Kun lakataan olemasta hiljaa, asiat tuppaavat muuttumaan.
Moni ihminen asemoituu "välimallinjätkäksi", koska feminismistä käytävä keskustelu on niin poliittista. On siis valittava "puolet", jotta ei leimaudu kulttuurimarxistiksi, suvakiksi jne.
Ymmärrän tämän asetelman, sillä onhan siinä jonkinlainen totuudellinen pohja; feministit ovat voittopuoleisesti vasemmistolaisia, eikä feministien sisällä ole kovin suurta toleranssia sellaiselle ajattelulle, joka haastaa aatteen peruspremissejä, kuten sukupuolten välisiä valtasuhteita.
Minusta olisi kuitenkin järkevää erottaa toisistaan kaksi asiaa: poliittinen feminismi ja feminismin teoria. Itse olen kiinnostunut lähinnä jälkimmäisestä, ja käyn siitä mielelläni keskusteluja niin feministien kuin muidenkin kanssa. Ongelma on vain siinä, että yleinen kiinnostus teoreettista keskustelua kohtaan on vähäistä; poliittinen sapelien kalistelu on sen sijaan suosittua.
Toisin sanoen, lähes aina kun haluaa keskustella feminismistä, joutuu keskustelemaan siitä, miten joku yksittäinen ihminen kokee feminismin. Ja kuten todettua, käsitykset koostuvat lähes aina olkiukkometodilla kyhätyistä mielikuvista, joita sitten nuijitaan sivutolkulla.
Toisaalta, keskustelu feministiryhmissä on myös yksipuolista, sillä ne koostuvat ihmisistä, jotka ovat jo valmiiksi omaksuneet tietyn arvomaailman. Tällöin ei synny mielekästä dialogia sellaisten ryhmien kanssa, joilla olisi potentiaalia muuttaa ajatteluaan. Minua tuskin halutaan niihin ryhmiin, koska ajattelen esim. taloudesta eri lailla, enkä ole sitoutunut kokonaisvaltaisiin poliittisiin ohjelmiin. Eikä siinä mitään. Ryhmiä on monenlaisia, ja niillä on vapaus valita jäsenensä.
Pidän kuitenkin ajatuksesta, että olisi mahdollista yhdistellä erilaisia aateperinteitä ja muodostaa niiden pohjalta yksilöllinen kokonaisuus. Tämä voi olla toisaalta vain minun henkilökohtainen kokemus. Aika usein mediaa seuratessa tulee mielikuva, että ihmiset soljahtavat aika hyvin eri puolueiden "aatemaailmoihin". Itselleni se on ollut aina hankalaa, ja ehkä juuri siksi pyrin puolustamaan esim. feminismiä, vaikken sinällään ole kovin aktiivinen tai edes omaksu kaikkia sen lähtökohdista.