Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että niin kauan kuin noita tasa-arvon teorioita ajetaan feminismin kautta, ne ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska feminismi itsessään ei ole tasa-arvoinen laitos. Objektiivinen totuus on, että vaikka miehiä päästetään sisälle, kyseessä on kuitenkin naisten omistama kerhotalo, jossa miehillä ei tule koskaan olemaan tasa-arvoista asemaa - mies on pääsääntöisesti operointipöydällä.
Sanoisin, että
miehisyys on operointipöydällä, ei niinkään miessukupuoli. Feminismi on tähän päivään tultaessa luopunut hyvin pitkälti ajatuksesta, että sukupuolet olisivat sodassa keskenään. Toki on totta, että osa porukasta torjuu ajatuksen sukupuolten välisestä, yhteisestä projektista. Tuollainen portinvartijatouhu ei kuitenkaan ole valtavirtaa.
Feminismi palveli aikansa ja teki sen hyvin, mutta nyt olisi aika siirtyä sukupuolineutraaliin kerhotaloon ja aloittaa puhtaalta pöydältä rinta rinnan molempien sukupuolien kesken, koska moni tasa-arvoseikka vaatii korjautuakseen kurkistusta molempien sukupuolien sisään. Jos ajatus Yhteisestä kerhotalosta tuntuu vieraalta, niin kuvitelkaa muuttavanne tuoreen vaimon kanssa yhteen, mutta muutatte hänen asuntoonsa, jota hän ei halua sisustaa uudelleen, koska ei halua luopua sen muistoista ja historiasta. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta useimmat avioparit haluavat aloittaa puhtaalta pöydältä ja rakentaa jotain yhteistä. Tuntuu muutenkin paradoksaaliselta, että tasa-arvon nimeä julistava instanssi, joka ei itsessään ole sukupuolineutraali, vaatii valtiota korjaamaan termejään sukuneutraaliksi (jonka pointin kyllä ymmärrän hyvin).
Käytännössä mikään ei estä miehiä "liittymästä kerhoon". Miehet eivät kuitenkaan yleisesti ottaen ole kiinnostuneita feminismistä, minkä vuoksi sukupuolijakauma on epätasainen.
Tämä taas johtuu feministien mukaan siitä, että miehet ovat omaksuneet maskuliinisen miesihanteen, joka on usein vastakkainen feminismin ihanteiden kanssa. Miehet tuppaavat olemaan riskinottajia, kilpailuhenkisiä ja oikeistolaisempia. En osaa arvioida, mistä se johtuu, mutta näin on ymmärtääkseni tutkimustenkin mukaan. Toisin sanoen, on vaikea houkutella miehiä vasemmistohenkiseen projektiin, jossa rikottaisiin heidän omaksumaa mieskuvaa. Tämä taas ei ole feminismin "vika", vaan tähän ilmiöön oleellisesti liittyvä muuttuja, johon on hankala vaikuttaa.
Käytännössä noita mainitsemiasi miesten ongelmia ajavat paradoksaalisesti lähinnä feministit. En kuitenkaan väitä, että femionistit olisivat jotenkin universaalisti "oikeassa", sillä näkökulmat vaihtelevat poliittisten kantojen mukaan. Yksi näkee maailman kyynisen eduntavoittelun kautta, toinen yhteistyön ja ongelmanratkaisun.
Moni feministi ei välttämättä näe tätä epätasa-arvoa keskuudessaan, mutta kuten itsekin totesit, feministejä on moneen lähtöön (niitäkin, joiden mielestä mies ei voi olla feministi, korkeintaan miesfeministi), ja heitä on verkostoitunut syvällä aatteen keskeisille paikoille. Yleensä radikaalit yhden aatteen sielut taistelevat motivoituneemmin aatteensa puolesta, kuin tasapainoisemmat kokonaiskuvaa hahmottavat henkilöt. Joku mainitsi joskus, että jokainen persu ei ole rasisti, mutta jokainen rasisti on persu. Sama pätee aika lailla feminismiin. Jokainen feministi ei ole miestenvihaaja, mutta jokainen miestenvihaaja on feministi. En väitä, että iso osa feministeistä olisi miestenvihaajia, mutta se tarjoaa hyvän foorumin näille henkilöille. Ja kyllä miestenvihaajia on olemassa siinä missä naistenvihaajiakin.
Sanoisin, että koko termi "miesvihaaja" on lähinnä työkalu feminismin vastustajilla. Sillä saadaan vietyä huomio maskuliinisuuden kritiikistä kollektiiviseen joukkoon, jota vastustajat (feministit) jotenkin kollektiivisesti vihaavat. Tämä ei siis pidä yleisellä tasolla paikkaansa, vaikkakin on totta, että joukossa on yksittäisiä vihan kyllästämiä henkilöitä.
Mutta vaikka näen feministisissä ajatusmalleissa paljon hyvää, intersektionaalinen feminismi on ihan muuta. Olen itse kasvanut ns. Martin Luther Kingin ajatusmalliin, jossa ihmisiä ei tulisi nähdä ulkoisten ominaisuuksiensa kautta, vaan luonteensa kautta, ja intersektionaalinen feminismi tuntuu ajavan ihan päinvastaista ajatusmallia. Se yrittää lokeroida ihmiset juurikin näihin ulkoisiin lokeroihin, ja jättää luonneseikat toissijaisiksi. Minun on vaikea nähdä tämän lisäävän mitään muuta kuin katkeruutta valtaväestössä, jolle laitetaan menestyspainoja jalkoihin, vaikka luonne, älykkyys ja kauneus ovat ne selkeästi parhaat edellytykset menestykselle.
Palaan aikaisempaan ajatukseen feminismin historiasta. Kannattamasi aate on ideaalitasolla houkutteleva ja järkeenkäypä. Käytännössä sen idea perustuu 1700-1800-lukujen ajatteluun, eli feminismin varhaisiin kirjoittajiin, kuten John Stuart Milliin.
Taisteltaessa poliittisista oikeuksista oli luontevaa vedota ihmisten yleismaailmallisiin ominaisuuksiin, kuten vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen. Tätä kautta vastustettiin sekä feodalismia, orjuutta että miehen holhousoikeutta naiseen. Ajatus naisten oikeudesta poliittiseen toimijuuteen oli osa tätä kuviota, joskin sitä saatiin odottaa aina 1900-luvun taitteeseen.
Tämä valistuksen ja liberalismin historia on sikäli tärkeä, että sitä käytetään yhä perusteluna erilaisille poliittisille päätöksillä. Ajatellaan, että ihmisiä tulisi kohdella yhteismitallisesti - eli kaikki seksuaalisuuteen, sukupuoleen tai asemaan liittyvät ulkoiset tekijät tulisi sivuuttaa päätöksenteossa. Hyvä periaate, en vastusta missään nimissä, ja tähänhän meidän oikeusjärjestelmä pohjautuukin.
Miten tämä sitten liittyy feminismiin? Siten, että feminismin kolmas aalto (intersektionaalisuus) kritisoi tätä "sukupuolisokeaa" tarkastelutapaa. Ajatuksena on, että jos kaikkia kohdellaan yhteismitallisesti, vahvimmat hyötyvät heikompien kustannuksella. Enkä tarkoita tällä sitä, että ääniä pitäisi jakaa ryhmäjäsenyyden perusteella (John Stuart Mill muuten toivoi, että äänioikeus olisi sidottu varallisuuteen). Sen sijaan sillä viitataan toimintapaan, jossa yhteiskunta tiedostaa pelikentän epätasaisuuden, jolloin se voi myös toimia aktiivisesti heikoimmassa asemassa olevien hyväksi.
Tämä taas asettaa haasteensa, sillä kuka lopulta on toista heikommassa asemassa? Miten tällaisessa luokittelussa voidaan toimia tasa-arvoisesti? Käytännössä toiminta on aika hienovaraista, sillä yhteiskunta kannattaa laajalti samoja ideaaleja, joihin tuo kuvailusi pohjautuu. Ihmiset haluavat uskoa ajatukseen, että kaikilla on samat mahdollisuudet riippumatta lähtökohdista tai henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Todellisuus on kuitenkin sikäli karu, että tutkimusten perusteella voidaan löytää erilaisia korrelaatioita, jotka osoittavat lähtökohtien eriarvoisuuden. No, tämä on tietysti poliittinen kysymys. Pohjimmiltaan kyse on siitä, minkä verran voidaan harjoittaa ns. positiivista syrjintää.
Suomen valtio on de facto melko feministinen toimija, sillä se toimii aktiivisesti erilaisten vähemmistön hyväksi. Toisaalta Suomen valtio on myös liiketaloudellinen toimija, joka on kiinnostunut budjettitasapainosta ja fiskaalitaloudesta. Ihmiset haluavat pääsääntöisesti, että kaikkea ei jaeta tasan; valtaosalla menee ihan hyvin, eikä heillä ole suurta intressiä "tasata pelikenttää" liiaksi. Voidaan myös väittää perustellusti, että liiallinen tasaus tappaa mielenkiinnon menestyksen tavoitteluun.
Palaan edelliseen väitteeseeni. Mielestäni Suomen valtio toimii intersektionaalisen feminismin mukaisesta monessa kohtaa. Vai mitä muuta on se, että kouluihin suunnnitellaan pyörätuolirampit, busseissa on erilliset penkit sokeille, kouluissa opetetaan yhdenvertaisuutta ja budjetista kohdennetaan varoja keliaakikoille? Aivan yksi yhteen intersektionaalisen feminismin kanssa.
Ihmiset ovatkin yleensä feminismiä vastaan sen takia, että he pelkäävät ns. kaltevaa pintaa ja ajattelevat, että kun toimitaan feministisesti, niin sitten on samantien pakko omaksua tone politisointi, moniavioisuus ja kiintiöt työnhaussa. Näinhän ei tietystikään ole, vaan usein feminismikin on vain yleistermi, jonka sisällä on maltillista ja vähemmän maltillista liikehdintää. Poliittiset vastustajat valikoivat näistä kaikista raflaavimmat, minkä seurauksena suuri yleisö on feminismiä vastaan.
Enkä nyt yritä sano, että ihmisten pitäisi jotenkin juhlavasti julistautua feministeiksi. Tuskin itsekään näin tekisin, sillä en halua olla osa terminologiaa, joka on banalisoitu aikaa sitten. Käytännön tasolla kannatan kuitenkin tiettyjä perusajatuksia, kuten tekee moni muukin. Mielestäni tällainen toimintatapa on Suomessa varsin yleistä, ja ihan hyvä niin.
