Italian valtio on todella köyhä, keskivertoitalialainen asuu varallisuudessaan ja kutsuu sitä kodikseen, ja tuo vauraus on melko vanhaa, ottaen huomioon sen, että nykyisen Italian alueella oli pankkitoimintaa jo 1400-luvulla, sekä maailman sen ajan 2 rikkailta kaupunkia, Venetsia ja Genoa.
Sama Espanjassa, Espanjan rikkain mies pystyisi maksamaan Suomen valtion menot n. 18 kuukautta omasta pussistaan.
Kansalaisten mediaanivarallisuus ei kerro mitään ostovoimasta, mediaanituloista, maksukyvystä, ja elämäntilanteesta.
Minulla on pähkinänkuoressa sellainen kuva, että Italian velat ovat pääosin 30-40 vuotta vanhoja. 1960-luvulta lähtien Italiaa leimasivat sekä poliittinen levottomuus että valtava inflaatio, joista jälkimmäistä yritettiin hoitaa muiden tyyliin monetaristisella politiikalla suurten valtionvelkojen tukemana. Inflaatio taittui, mutta velkojen takaisinmaksu ei ole onnistunut, koska
Draghi itse oli luomassa talouskuripolitiikkaan pohjaavaa järjestelmää, jossa julkisen sektorin leikkaukset päästäisivät valloilleen tehokkaan markkinatalouden, jonka luoma talouskasvu söisi Italian velat. Näkemys oli idealistinen, eikä lopulta toiminut. Kuten
@Cobol toisaalla mainitsikin, eurojärjestelmä toimii Saksan ehdoilla Saksan hyväksi, joka on rokottanut oikeastaan kaikkien muiden isojen talouksien pärjäämistä (erit. Ranska & Italia).
Lähentymiskriteerin täyttäminen lopulta taisi enemmän rasittaa kuin hyödyttää Italian talouden kehitystä.
Kun tässä ja elpymispakettikeskustelussa viitataan niin usein rikkaisiin italialaisiin, niin kuten sanot, todellisuudessa italialaisten elintaso on romahtanut vaikkapa suhteessa Saksaan 2000-luvun alusta, jolloin maat olivat aikalailla tasoissa. Tämä on antanut paljon menestymisen mahdollisuuksia populisteille,
joita Italiassa riittää. Populistipuolueiden lääkkeet taas eivät korjaa EU:n ongelmia vaan päinvastoin tekevät siitä entistä vaikeampaa, vaikka tahtoa rakenteiden kohtentamiseen yleisesti olisikin.
Voisi olla koko EU:n kannalta parempi, mikäli "vimmaa keinotekoiseen tuloerojen tasaamiseen" olisi ollut nähtyä enemmän. Julkisen sektorin palvelujen ja hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen toiveena vapaampien markkinoiden aiheuttaman talouskasvun paikkaavan syntynyttä köyhemmän väestön elintason laskua on Italiassa ollut surullinen epäonnistuminen. Kun tähän yhdistetään EU-alueen 1990-luvun hybris, joka loi joukon rakenteellisia ongelmia(suunnitelmat alueen laajentamisesta, yhteisestä rahasta ilman yhteistä finanssipolitiikkaa yms.), on tästä seurannut kauaskantoisia vaikeuksia koko talousalueelle. Niiden ratkomiseen tarvitaan luovuutta ja ainakin osittain luopumista Suomeakin vaivaavasta protektionistisesta eetoksesta.
No, olipa talousideologia millainen tahansa - arvoistakinhan näissä on aina kysymys toimivuuden lisäksi - niin keskustelun typistyminen korruptoituneisiin ja laiskoihin etelän veteliin, mafiaan, italialaisiin poliitikkohuijareihin ja muiden kustannuksella eläjiin on valitettavaa ja turhauttavaa. Tosi monimutkainen vyyhti se on kun pitäisi Euroopan yhteistä talousaluetta hoitaa ja hyötyjätkin vaihtuvat periodeittain. Velkaantumisen jonkinlaisen yhteisvastuun vastustaminen (velkaleikkuri koronan jälkeen koko EU- tai euroalueelle?) kategorisesti vaatisi minusta yhtä vahvat perusteet kuin sen kannattaminenkin. Elämme talouspolitiikassa aikaa, jossa paradigma siitä, mikä on järkevää taloudenpitoa on heikompi kuin vuosikymmeniin.