Täällä on tätä tilannetta analysoitaessa todella paljon keskitytty siihen, mikä Mark Scheifelen aikomus oli tilanteessa: oliko kyseessä ehkä "vahinko" vai sittenkin "rikollisen mielen" teko. Se, yrittikö Scheifele ensisijaisesti estää maalia vai vahingoittaa vastustajan pelaajaa, ei ole merkityksetöntä, mutta mielestäni tätä taklausta voi analysoida myös tuntematta taklaajaan päänsisäistä maailmaa.
Kuten Jouni Nieminen blogissaan hyvin totesi, on jääkiekkopelissä tietty sisäänrakennettu riski, jonka pelaajat hyväksyvät osallistumalla siihen. Täysin sääntöjen mukaan tapahtuvissa tilanteissakin voi sattua vakavia onnettomuuksia. Rangaistusten tehtävä on sitten (pelin ominaisluonteen määrittämisen ja sujuvuuden varmistamisen lisäksi) minimoida ylimääräiset riskit kertomalla pelaajille, mikä ei ole hyväksytyn pelin rajoissa. Säännöissä on aina harmaata aluetta, mutta enimmäkseen ne ovat selkeitä ja pelaavat tietävät ne - ja lähes aina pelaajat myös ymmärtävät, milloin rikkovat niitä. Ammatikseen lajia pelaavilla on mielestäni korostunut vastuu olla rikkomatta pelaajien turvallisuuden vuoksi tehtyjä sääntöjä, koska he tuntevat ne hyvin ja heidän oma toimeentulonsa on osittain riippuvainen niiden noudattamisesta.
Jääkiekossa on rangaistus nimeltä ryntääminen, jonka määritelmät hieman vaihtelevat sääntökirjasta toiseen, mutta ydinidea on aina sama: taklausta ei saa suorittaa suurella voimalla, jos pelaajan vauhti on vaarallisen suuri. Kukaan jääkiekkoa seuraava ei varmasti ole eri mieltä siitä, että omalta maaliviivalta vastustajan siniviivan yli otettu kiihdytys täyttää vaarallisen vauhdin kriteerit. Kun Scheifele siis siniviivan jälkeen alkaa liukua taklauslinjan hakemiseksi (tästäkään ei varmaan kukaan ole eri mieltä) on hänen oltava tietoinen suuresta nopeudestaan ja siitä, että kova taklaus sillä nopeudella ei ole laillinen.
Sheifelella on tämän jälkeen yli sekunti aikaa harkita uudelleen ratkaisuaan. Hän voisi esimerkiksi yrittää heittäytyä maalin eteen, yrittää pelata ensisijaisesti vastustajan mailaa pois, yrittää siirtää maalia pois paikaltaan, jarruttaa vähentääkseen taklauksen voimaa tai luovuttaa tilanteessa kokonaan ja kaartaa poispäin. Yksi näistä vaihtoehdoista on myös sääntöjen vastainen (maalin siirtäminen), mutta se on luonteeltaan sillä tavalla erilainen, että se ei ole rike vaarallisuutensa vuoksi.
Scheifele ei valitse mitään näistä muista vaihtoehdoista vaan ajaa täydellä vauhdilla vastustajan pelaajaan Evansiin. Tämä teko, avojään pommi koko kentän vauhdissa toisesta suunnasta tulevaan pelaajaan, on ilmiselvästi erittäin vaarallinen. Itse argumentoisin, että se on tilanteen fysikaalisten voimien vuoksi vaarallisimpia asioita, joita tässä lajissa voi tehdä. "Tyypillinen" ryntäys tehdään huomattavasti pienemmällä vauhdilla.
Jos laajennetaan tätä näkökulmaa spesifistä ryntäyskeskustelusta yleisempään jääkiekon taklaussäännöstöön, niin toinen kaikkien hyväksymä asia on se, että nykysäännöillä taklaajalla on vastuu suorittaa taklaus mahdollisimman turvallisesti. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että taklaajan täytyy yrittää välttää osumasta vastustajaa erityisen haavoittuvaisiin ruuminosiin (esim. pää) ja pyrkiä vähentämään taklauksen voimaa, jos vastustaja on haavoittuvaisessa tilanteessa tai asennossa. Sheifele tietää, mitä Evans on tilanteessa tekemässä: maalia vanhanaikaisella. Hän myös osaa suurin piirtein arvioida, millaisessa asennossa vastustaja tulee olemaan taklaustilanteessa. Näistä seikoista huolimatta hän suorittaa taklauksen täydellä voimalla.
Nyt, kun tosiseikat on suurin piirtein käyty läpi, voidaan miettiä, mitä Scheifelen päässä oikein liikkui ja miten se vaikuttaa tilanteen analyysiin.
Vaihtoehto 1: Scheifele huomaa, ettei ehdi estää tilanteessa maalia ja päättää sen sijaan keskittyä vastustajan satuttamiseen taklaamalla.
Tässä skenaariossa syyllisyys on täysin selvä, ja raskauttava asianhaara on se, että teko ei pohjaudu jääkiekon päätavoitteen toteuttamiseen (maalien teko/estäminen).
Vaihtoehto 2: Sheifele tekee ratkaisun, että taklaaminen täydellä vauhdilla on paras keino maalin estämiseen sen vaarallisuudesta huolimatta.
Tässäkin vaihtoehdossa syyllisyys on täysin selvä. Scheifele ehkä ajattelee, että tärkeintä on yrittää voittaa keinolla millä hyvänsä, mutta se ei vapauta häntä sääntöjen rikkomisen vastuusta. Hän tietää, että teko on erittäin vaarallinen ja vähintään ulosajon arvoinen.
Vaihtoehto 3: Scheifele ajattelee, että Evansia on tilanteessa sääntöjen mukaista taklata tilanteessa täydellä vauhdilla (ja myös paras keino maalin estämiseen).
Tässäkin tilanteessa Scheifele on syyllinen, koska hänellä on ammattilaisena velvollisuus tuntea pelaamansa lajin säännöt. Jos hän luulee tekevänsä sääntöjen mukaisen taklauksen, hän on yksiselitteisesti väärässä ja vaarantaa kanssapelaajansa tulkitsemalla sääntöjä väärin.
Vaihtoehto 4: Scheifele ei ajattele tilanteessa yhtään mitään, vaan tekee vaistomaisen/tunteellisen päätöksen taklata täysillä.
Scheifele on aivan yhtä syyllinen kuin kaikissa muissa tilanteissa, koska hän on aina velvollinen pyrkimään turvalliseen ja sääntöjen mukaiseen peliin. On hänen omalla vastuullaan, jos aivot lakkaavat toimimasta kriittisellä hetkellä.
Varmasti muitakin skenaarioita voisi vielä keksiä, mutta mielestäni on selvää, että ainoa relevantti ero niiden välillä on vaihtoehdon yksi suurempi raskauttavuus. Pelaajat ovat edesvastuussa teoistaan kaikissa tilanteissa. Ja tämä kyseessä oleva taklaus on miten tahansa pyöriteltynä äärimmäisen vaarallinen ja sääntöjen vastainen teko. Jokaisella ammattilaisjääkiekkoilijalla on kyky ja velvollisuus tunnistaa tilanne ja olla törkeästi vaarantamatta vastustajansa terveyttä.
Mark Scheifelella oli yli sekunti aikaa tunnistaa tilanne ja pelata sen mukaisesti. Hän päätti ajaa Evansin kylmäksi. Ajatusprosessia ratkaisun takana voi yrittää analysoida ja ymmärtää. Sen sijaan sitä ei pidä käyttää teon vakavuuden lieventämiseksi. Taklaus on törkeä sen motiiveista riippumatta.