Hyvinvointivaltio on tietysti toimiva kompleksi, jota ei ole syytä purtaa. Sen sijaan on typerää olettaa, että sitä ei tarvitse uudistaa ja mukauttaa ajan oloihin. Kun rahoituspohja horjuu, tarvitaan ripeitä toimia.
Suomessa uskotaan jääräpäisesti, että uudistuminen tapahtuu kivuttomasti. Ikäluokat pienenevät, Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet lähestyvät ja sote-sektorilta kuuluu toinen toisiaan huonompia uutisia. Mitä tekevät puolueet? Käyvät kilpailua siitä, kuka lupaa vähiten muutosta ja ikäviä päätöksiä.
Demarit ovat jo luvanneet miljarditolkulla rahaa sinne sun tänne. Mitään kriteerejä ei näyttäisi olevan sen suhteen, lisäävätkö menot syömävelkaa vai ovatko ne investointeja tulevaisuuteen; kaikki käy. Budjettia tuskin on vakavalla silmällä edes vilkaistu.
Kokoomus kipuilee, kun ilmastonmuutokseen liittyvät päästövähennykset tulisi jollain konkreettisella tavalla implementoida poliittiseen päätöksentekoon. Peruslinja on hyvä, mutta koska kyse on suomalaisista äänestäjistä, sitä tulee höystää populistisilla heitoilla autoilun kieltävistä demareista. Yritystukiin ei olla koskemassa, koska se tarkoittaisi sidosryhmille myönnettävien rahavirtojen katkeamista.
Keskustalle käy kaikki, kunhan maaseudulla lehmät piereskelevät kesäisillä niityillä ja kun jokaisesta torpasta ja niemennotkosta päästään äänestämään iha ite kuntapäättäjiä tuhlaamaan veroeuroja. Lasten on tietysti välttämättä olla kotona hoidettavina ainakin pari vuotta, koska kaikki muu on sosialismia ja valinnanvapauden riistämistä.
Suurten puolueiden hallinnoima järjestelmä on kriisissä. Vinkkejä solmun avaamiseen ei tarvitse kuin katsoa muista Pohjoismaista, joissa homma rullaa ja talous kasvaa. Ei siellä eletä missään laissez-faire -taloudessa tai potkita ay-johtajia, vaan asiat sovitaan poliittisen järjestelmän puitteissa. Puolueet pyrkivät katsomaan eteenpäin ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Missä ovat vaihtoehdot Suomen poliittisella kentällä? Ei niitä oikein ole.