Oonkohan mä tai ollaanko me kaikki jotenkin ääripään miehiä, eletään vaikka kaksoiselämää. Yksinäisyys ympärillä, joskus ottaa hahmon ihmisen. Ei kait se mielikuvitustyttöystävää meinaa.
Lapsena moni varmaan muistaa kun jotkut alkoi itkemään kun vaikka kaatui pyörällä ja itse ihmettelit, kun ei kait se silleen luonnollinen juttu ole. Tai se kun jotkut ujosteli jutella tytöille tai jäätyi jossain muussa tilanteessa. Öö miltähän se tuntuu. Mä rakastan ruuhkabusseja. Miks pitäis olla introvertti tai extrovertti. Mä oon pervertti, paitsi ehkä kolmella teellä.
Mä en ole itse ikinä kutsunut eikä lääkäritkään sitä masennukseksi. Mulla on siitä ehkä turhan kovat stereotypiat, vaikka masentuneisuutta on niin paljon kuin masentuneitakin tai melkeinpä ihmisiäkin täällä. Miks ja miten just mulle iski joku. Pitää saada enemmän.
Onko alkoholismi enemmän kirous vai siunaus. Ihmiset puhuu, vaikka ne ei tiedä.
Ei viitsi seurustella vaan olla vaan yhdessä. Onks satavarma ettei vois ottaa lopputiliä. Ettei ole vastuuta. Tai lähteä vaan huomenna lopullisesti Indokiinaan. Onko se jotain kammoa? Onko teillä kammo syödä koiranpaskaa samalla kun roikutte munista hirtettynä lampunvarjostimeen? Ööö ei ole tullut mieleenkään. Ei ole tarvetta. Meillä on muita tarpeita. Osan tarpeet määrittelee niiden heikkous. Ei mikään tukeminen blaablaa vaan ympäristö ja odotukset. Heikkous. Masennus.
Ottaa asioista hyvät puolet ja jättää ne huonot puolet pois, näin vähän kärjistetysti sanottuna. Mitä sitten häh? Ja naurat matkalla kaljakauppaan.