Toisaalta musiikkia kuulee kaikista mahdollisista tuuteista omasta tahdostaan riippumatta. Kirjallisuuteen joutuu ihan itse aktiivisesti paneutumaan. Tässäkin mielessä koen, että ajan kuumimmat teokset kuuluvat jollain tavalla yleissivistykseen. Siinä missä joku Bad Romance saavuttaa minut ihan sillä, että notkun mestoilla, niin Puhdistuksen joudun ihan aktiivisesti ottamaan työn alle.
Vanha salaviisaushan kuuluu, että ajan kuumimpien teoksien referoimiskyky kuuluu yleissivistykseen, vaikkei olisi ehtinyt/jaksanut teosta lukea kokonaan. Minäkin tiedän huomattavan monesta teoksesta mitä niissä suurin piirtein tapahtuu ja millä tyylillä ne on kirjoitettu, ja voin niistä sanasen vaihtaa yleisen tason keskustelussa. Jos tiedän kirjailijan aiempien teoksien tyylin ja lajityypin, voin myös suositella näitä teoksia ihmisille ilman, että olisin ko. kirjailijan uusimpia teoksia lukenut (tai aina ollenkaan).
Musiikkia en onneksi kuule joka tuutista tahdostani riippumatta vaan pääsääntöisesti tahdostani riippuen. En kuuntele oikeastaan koskaan radiota, en joudu kuuntelemaan radiota kuin harvoin, en katso/kuuntele mainoksia televisiosta ja kuuntelen niitä bändejä ja niitä levyjä, joita minun on tarkoituskin kuunnella.
Johonkin artistiin voin tutustua etsimällä ja hakemalla jonkun biisin vaikkapa nyt YouTubesta, jos ei muualta onnistu, mutta tosiaan normaalissa arjessani vältyn hyvin pitkälle soittolistamusiikilta. Toisinaan olen töitten yhteydessä joutunut kuulemaan pätkän jotain ns. nuorisomusiikkia, mutta tukahdutan nämä traumatisoivat muistot alitajuntani syövereihin.
Olen eläissäni kuullut yhden kerran Rihannaa, noin 2-4 biisiä Britneyltä, 30 sekuntia Jippua ja niin edelleen. Monia päivänpolttavia (tai ainakin joka päivä lehtien otsikoissa paistattelevia) artisteja en ole kuullut lainkaan. En halua kuulla, enkä ehdi kuulla, koska minun on kuultava paljon muutakin musiikkia ja silloin kun en kuuntele musiikkia nautin hiljaisuudesta.
Ei sillä, että olisin älyttömän kiinnostunut siitä, mitä jengi lukee ja mitä jengin päässä liikkuu, mutta ihan kulttuuriantropologisesta näkökulmasta on ihan kiinnostava silloin tällöin lukea jokunen päivän polttava hittikin. Tässä mielessä olen lukenut esim. Mankellit, Larssonit, yhden Oksasen ja jossain vaiheessa kun luonto antaa periksi, niin varmaan jonkun Remeksenkin.
Yksi näppärä vaihtoehto on klassinen "älä lue kirjaa, katso leffa". Syyllistyn tähän joskus itsekin, vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että kirjaan pitäisi tutustua mielellään ensin ennen kuin katsoo leffan, ja että jos leffasta pitää, niin pitäisi silloin ehdottomasti lukea kirja.
Stieg Larssonin teoksien filmatisoinneista olen nähnyt Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan sekä David Fincherin jenkkiversion samasta aiheesta. Kyllä nuo katsoi, mutta eivät olleet niin kiinnostavia, että jaksaisin kirjaan tarttua. Oletettavasti kirjoissa on vielä lisää Larssonin naiivin lapsellista "kommarit ovat hyviä, muut ovat natseja ja PAHOJA"-tematiikkaa sekä vielä naiivimpaa "kaikki miehet ovat raiskaajasikoja, paitsi kirjailijan oma alter ego -päähenkilö"-pseudofeminismiä. Sitä paitsi Olkikoirissa ja I Spit On Your Gravessa olivat paremmat raiskauskohtauksetkin, joita joutui miettimään monimutkaisemmalta moraaliselta kannalta ilman alleviivaavan miesvihamielistä sävyä (tai ohimenevää pohdintaa siitä, että "onpa Rooney Maralla hyvä, vaikkakin vähän luiseva perse").
Remeksiä luin alkuvaiheissa, sitten kyllästyin niiden kliiniseen sieluttomuuteen ja siihen, että kahdeksasta neljään joka arkipäivä kirjoittava virkamieskirjailija tekee sitä samaa kamaa kuin sveitsiläinen kello. Säntillisesti, tarkasti, laadukkaasti - mutta konemaisesti ja elottomasti.
Mankellia voisin lukea, jos vain jaksaisin syttyä "keski-ikäinen juro poliisimies"-aihepiirille paremmin. Uskoakseni erittäin laadukasta tällä saralla, ja Rolf Lassgård tulkitsi hyvin Wallanderia. Luonnollisesti Lassgård on ainoa oikea Wallander, joten en välitä Krister Henrikssonin tulkinnoista. There can be only one.
