Jos pää on oppimiseen vähän kovempaa sorttia tai tarjolla olevat vaihtoehdot eivät miellytä tahi saa aikaan onnistumisia, niin olisi hyvä jos yhteiskunnalla olisi reservissä uusia konsteja. Minä lähtisin siitä että puolittainen pakottaminen töihin ja/tai opintoihin on yksi osa-alue jonka hyväksi voisi tehdä nykyistä enemmän, tavalla tai toisella. Vaikka nykyisiä minimipalkkoja tuntuvasti pudottamalla, joskin tämä on ay-väelle ihan ylivoimainen pala nieltäväksi.
Työvoimapolitiikkaahan on viime vuosina pyritty muokkaamaan erilaisiin kurssituksiin ja opiskeluun pakottavaksi. Toimenpiteiden tehokkuudesta työkkäri-instituution vihun eli työttömyyspeikon kurmottamiseen on käsittääkseni varsin isoja epäilyjä, mutta taustalla lienee ajatus, että pitemmällä tähtäimellä aktivointi aktivoinnin vuoksi vähentäisi syrjäytymistä ja tuottaisi sosiaali hyvää. Työvoimatoimistot siis imevät itseensä sosiaalihuollon tehtäviä, ja se ei tietysti välttämättä ole huono asia, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna joku CV:n kirjoittamiskurssi työvoimatoimenpiteenä vähän kolkolta nollasummapeliltä vaikuttaakin.
Syrjäytymisessä on pitkälti kyse siitä, että ihminen uhkaa pudota syystä tai toisesti tieltä josta kehittyy jonkin ammatin tai alan osaajaksi. On ihan myrkkyä jos parikymppinen nuori joutuu kärvistelemään pidempään ilman työtä tai opiskelupaikkaa. Siksi tällaiset nuoret pitää saada jompaan kumpaan vaikka vastoin omaa tahtoa, vaikkei tarjolla olisikaan mitään unelmaduunia eikä räppiartistin tai mediavisionäärin koulutuspaikkoja. Pahinta on jäädä roikkumaan kotiin, siinä häviävät kaikki ennen pitkää.
Syrjäytymiseen johtavat kehityskulut ovat monenlaisia, mutta harva syrjäytynyt - nuori tai vähän vanhempikin - jää kotiin notkumaan siinä salakavalassa käsityksessä, ettei tarjolla olisi mitään mahdollisuuksia? Se, miksi annettuihin vaihtoehtoihin ei haluta tarttua, johtuu kovin usein siitä, että oma kyvykkyys ja pystyvyys elämiseltä vaadittaviin peleihin arvioidaan heikoksi, kun omat haaveet, jotka eivät välttämättä ole mitenkään kohtuuttomia, ovat useampaan otteeseen kariutuneet. Nämä haaveet eivät niinkään liity työelämään, vaan ylipäänsä sosiaaliseen elämään, ystäviin ja ystävyyttä kiinteämpiin ihmissuhteisiin. Toisena syynä toki voi olla se, että tarjotut mahdollisuudet eivät houkuttele, kun räppäämisessä breikkaaminen olisi paljon hienompaa.
Mutta notkujankin arviot voivat usein olla ihan perusteltukin. Jos mielekkään korkuisia rimoja ei ole näköpiirissä, miksi alittaa rimansa uudelleen ja uudelleen - varsinkin, kun alittaminen entisestään lisää ahdistusta. Minusta ajatus, että yrittäminen hammasta purren olisi kaikessa tilanteessa fiksua edes pitkällä tähtäimellä, voidaan aivan hyvin problematisoida. Ihminen syrjäytyy suojatakseen itseään, ja ei kukaan voi yhtäkkisellä päätöksellä laskea mielekkäälle elämälle asettamiaan tavoitteita. Yleensä pettymyksiä kokenut ihminen iän myötä karistaa osan turhantärkeydestään.
Ja, räppäämisessä menestyminen vaatinee pitkäjänteistä työtä sekin, mutta uravalintana se samoin kuin esim. taide, urheilu tai jossakin määrin tieteenteko on luonteeltaan sellaista, että suhteessa harrastajamääriin muutama harva saa osakseen valtaosan sekä aineettomista että aineellista palkinnoista. Puusepän tai sairaanhoitajan työn palkitsevuus on täysin erilaista. Mutta kuka tai mikä on oikea taho tuomitsemaan, kenellä kaikilla on lähteä tarpomaan urapolkuja, joissa valtaosa matkalle lähteneistä jää polun varrelle? Sosiaalipsykologit ovat jo varsin pitkään esittäneet, että länsimainen yhteiskunta, jossa yksittäisen ihmisen paikka on vähemmän sementtiin juntattu kuin aiemmin, luo enemmän tilaa syrjäytymiselle ja erilaisille ongelmaisille riippuvuuksille, joilla puuttuvaa menestystä pyritään tasapainottamaan.
Sanon vielä sen, että kotona roikkuminen ei tosiaan varmastikaan paranna kenenkään pärjäämismahdollisuuksia kodin ulkopuolella. Hyvinvoinnin edistämisen edellytyksenä pitäisi pyrkiä panostaa vastavuoroisiin ihmiskontakteihin, olemassaoleviin ystäviin (pl. yleinen tilanne, jossa päihteiden käytön lopettamismahdollisuudet ovat hankalia juuri siksi, että koko sosiaalinen piiri on samassa suossa), keinotekoisiin ystävät kuten terapeutteihin ja vertaistuen muotoihin ja ihmissuhteisiin.
Tämä on kuitenkin vähän hankalaa, koska pahassa kierteessä, syrjäytynyt moniongelmainen ihminen harvoin on kovin houkutteleva ystävä tai seurustelukumppani. Kotiin lukkiutuminen tai päihteet luovat tilan, jossa unelmointi onnistuu paremmin, vähemmillä pettymyksillä. Kotoa ja virtuaalimaailmasta ihminen löytää helpommin sellaisia harrastuksia itselleen, jossa ei joudu kokemaan olevansa verrattaen täysin surkea. Unelmointiin ja harhakuviin perustuva elämä ei paranna pärjäämismahdollisuuksia todellisemmassa elämässä.
Tiedä sitten, lisäisikö se yhteiskuntavakautta ja varsinkaan heikossa asemassa olevien henkistä tilannetta, että pärjäämiskokemusten hakemista katalista harhakuvista onnistuttaisiin jollakin tavalla vaikeuttamaan?
