Suomen sanojen alkuperä:
hulvata (paik. Satak PHäme) ’rynnätä; ahmia’ / ’sich ergießen; fressen’, hulvahtaa (hajat. murt.) ’tulvahtaa, syöksähtää’, hulvastaa, hulvastella ’juosta päämäärättömästi; viettää sopimatonta elämää’, hulvehtia (KPPohjanm) ’tulvia’, hulveellaan, hulveillaan, hulvillaan, hulvanaan ’tulvillaan vettä’, (ottaa tms.) omin hulvin (LönnrLis 1886) ’omin luvin, omin avuin’, hyvältä hulvaltansa (JuslP, Gan 1786) id., hulvalta, hulvakasti (Kain) ’runsaasti, yllin kyllin’, hulvaton (LönnrLis; et. Satak) ’kunnoton, kelvoton, huolimaton, vetelys, hulttio; (nyk. yl., ark.) mahtava, uskomaton, posketon’.
Deskr. sanoja, joihin vrt. hulahtaa, hulasvesi, hulmuta ja hulpakko.
Myös sana hulevesi on samaa perua.