Ihan lyhyesti, koska ei liity ketjun aiheeseen.
Mutta ehdottomasti suosittelen asiasta kiinnostuneita lukemaan tai kuuntelemaan Kalervo Kurkialasta kertovan kirjan "Valkoisen uskon soturi".
Valkoisen uskon soturi - Atena Kustannus
Ravisuttava elämäkerta vie suomalaisen äärioikeiston juurille. Maaliskuussa 1943 SS-mantteliin pukeutunut ryhdikäs mies käveli kohti bunkkeria, Heinrich Himmlerin päämajaa. Tarkoitus oli keskustella suomalaisen SS-pataljoonan jatkosta saksalaisten rinnalla. Mies oli Kalervo Kurkiala, pataljoonan...atena.fi
Kyseessä on kriittisesti mutta kiihkottomasti kirjoitettu, tutkimukseen pohjaava henkilökuva.
Kirjassa kuvataan erinomaisesti ja kattavasti myös panttipataljoonan tarinaa ja toimintaa.
Värväyksen käytännön järjestelyitä johtivat lopulta pitkälti suomalaiset oikeistoradikaalit saksalaisten luottomiehen Kurkialan organisoimana. Värvättyjen joukossa oli siis lopulta tosiaan erittäin huomattava määrä suomalaisia oikeistoradikaaleja. Tosiaan paljon enemmän, kuin Jokipii väitti.
MUTTA: he olivat nimenomaan suomalaisia oikeistoradikaaleja ja semmoisina heistä on syytä puhuakin. Heidän joukossaan oli paljon demokratianvastaista ja klerikaali-autoritaarisuutta kannattavaa ainesta (läh. IKL), mutta natseja heistä oli äärimmäisen harva. Eli tuosta oikestoradikaalistakin porukasta aniharvalla oli mitään kiinnostusta antisemitismiin tai ylipäätään natsien rotuoppeihin. Selvä valtaosa osa suomalaisista oikeistoradikaaleistakin piti niitä vastenmielisenä piirteenä natsismissa (vaikka kirjan päähahmo Kalervo Kurkiala ei pitänytkään vaan vähintäänkin ne hyväksyi).
Natseja Suomessa ylipäätään oli tuolloinkin todella vähän, vaikka äärioikeistolaista liikehdintää oli melko merkittävässä määrin (vaan ei kuitenkaan läheskään siinä määrin, että se olisi voinut haastaa vallitsevaa demokraattista valtiojärjestystä). Kansallissosialismi oli käsittääkseni paljon vahvemmassa asemassa muissa Pohjoismaissa, joista Saksa saikin värvättyä SS-joukkoihinsa merkittävästi enemmän kiihkomielisiä natseja (toki Norja ja Tanska olivat miehitettyjä, joten propagandallakin oli varmasti vaikutusta). Yksi laajasti pohjoismaisista (mutta myös muista ulkomaalaisista) vapaaehtoisista koostunut SS-pataljoona, SS-Nordland, kävikin vielä epätoivoista last-man-standing sotaa Berliinissä vuonna 1945, kun saksalaisetkin SS-joukot (Wehrmachtista puhumattakaan) olivat jo käytännössä luopuneet todellisesta vastarinnasta.
Siirsin keskustelun hallitusketjusta tänne, sopii ehkä paremmin tähän ketjuun.
Olen kuunnellut paljon sodanajan kenraalien elämänkertoja, nyt otin Kurkelan kirjan kuunteluun. Yhteistä kenraaleissa on jääkäritausta (Nenonen ja Airo merkittävimmät poikkeukset) eli aktivismi. Oikeistolaisuus eri muodoissa oli aikakauden normaali, jotkut lipsahtivat myös sinne äärilaitaan. Mussolinin fasismia ihaltiin tietyissä piireissä, mutta kansallissosialismin suosio tuskin oli suurta.