Niin se vain aika rientää ja oma pojukin jo kohta puoliin vuoden vanha.
On kyllä mahtavaa katsoa tuota ilopillerin kehitystä ja oivalluksia. Mihin se pieni sylivauva hävisi? Nyt painoa sen 11kg ja voimaakin tuntuu löytyvän. Välillä ei millään tekisi päästää irti jostain tavarasta, johon ei saisi koskea ja vauhtia on kuin Monzassa. Kävelykin jo luonnistuu varovaisin askelin, mutta auta armias kun kontatessa sitä vauhtia riittää. Hetken kun päästät pois katseelta, niin onkin jo jossain toisessa huoneessa yrittämässä maistella mitä nyt ikinä löytyykään matkan varrelta.
Välillä ollaan tyttöystävän kanssa mietitty, että ollaankohan me päästä aika helpolla vauvan kanssa. Alussa heräili tietysti yölläkin syömään tissiä, mutta oikeastaan sen jälkeen kun siitä luovuttiin, niin vetelee aina sen 10-12h yöunet yhteen putkeen. Ihan yhden käden sormilla on yöheräämiset laskettavissa ja nekin on sitten hoitunut sillä, kun on käynyt vähän silittämässä ja hyssyttelemässä.
Ainakin mitä kauhutarinoita välillä kuulee, niin ei ole onneksi omalle kohdalle ainakaan vielä osunut.
Pakko sanoa kyllä, että sitä on aivan saatanan onnellinen tuon pojun kanssa. Mietittiin jopa aborttia raskauden alussa, mutta nyt kun miettii, niin elämä olisi niin paljon tylsempää ja harmaampaa ilman tuota ilopilleriä. Toki on välillä hetkiä, jolloin sitä kaipaisi omaa rauhaa ja aikaa, ja ehkä vähän sellaistakin että voisi vain mennä miten haluaa, mutta kyllä tämä poju vie senkin ihan 100-0 loppupeleissä.
Itse tykkään paljon "omasta ajasta", mutta jotenkin siihenkin on osannut suhtautua jo paremmin. Alussa se hiukan ärsytti, kun sitä tuttua omaa aikaa ja tapaa puuhailla yksinäni ei enää niin paljon ollut. Alussa oli myös hiukan vaikeaa tai ehkä jopa outoa viettää aikaa vauvan kanssa, kun sehän vain siinä möllötteli selälteen. Jotenkin sitä on vielä saanut ison annoksen virtaa itsekin, kun poju alkoi liikkumaan. Ensin tietysti selältä mahalleen ja toisinpäin ja sitten pikkuhiljaa omalla tyylillään eteenpäin raahautuen, kunnes sitten kunnolla kontaten. Ja nyt kohta mennään jo kovaa vauhtia ihan seisoenkin.
Eipä tässä malta odottaa, kun pääsee pihalle leikkimään kunnolla ja vaikka jotain palloa potkimaan.
Mutta hei isät! Herätys! Sen verran olen kuullut tyttöystävänkin kavereiden ja ihan omienkin kavereiden kautta isien roolista ja toiminnasta, että nyt sitä herätystä niille, jotka sitä tarvitsee.
Tosi moni äiti kertoo, että vauvan isä ei juurikaan osallistu vauvan hoitoon tai puuhiin. Eli edelleen mennään sillä "Mies hoitaa leivän pöytään"-asenteella, vaikka näissäkin tapauksissa äidit palaa äitiysloman jälkeen työelämään.
Eräällä naisella miehensä ei ollut ikinä vielä 8kk ikään asti vaihtanut esimerkiksi vaippaa kertaakaan. Eikä ollut mukana sairaalassa, koska kuulemma synnytys on likaisen näköistä touhua, joten näki oman lapsensa vasta neljä päivää syntymän jälkeen kun tulivat kotiin. Sairaalastakaan ei voinut hakea, kun "oli muuta". Onnea vaan tälle suhteelle.
Ja sitten on niitäkin tapauksia joissa mies soittaa heti vaimon perään, kun tämä on ensimmäistä kertaa ilman vauvaa jossain kaupassa käymässä, että miksi tämä vauva nyt itkee.
Ja monesti kuulee miehiltäkin sellaista ylpeilyä sillä, että "Kertaakaan en ole vaippoja vaihtanut, enkä muuten vaihda".
Oikeastaan aika jopa surullista, jos oman lapsensa vaippojen vaihto tai muu ylipäänsä hoitaminen on niin kamalaa. Toivon mukaan syynä ei ole ainakaan se, että "se ei ole miehistä".