Toki on myös olemassa äitejä, jotka ovat sitä mieltä että ainoastaan he osaavat hoitaa lastansa. Kaverin vaimo on tällainen, hän vaihtaa vaipat, syöttää, nukuttaa, leikittää, puhaltaa kun sattuu yms. Tämä rouva ei käy käytännössä missään ilman muksua, koska miksi kukaan tekisi lapsen ja jättäisi sen yksin.
Tämä on näin naisnäkökulmasta mielenkiintoinen asia. Meillä lasteni isä on ollut aina paljon lasten kanssa ja meille oli ihan itsestään selvää, että lapsilla on kaksi vanhempaa, jotka ovat sekä yhdessä että myös erikseen vastuussa lapsista. Itse olin lasten ollessa pieniä todella paljon ja intensiivisesti heidän kanssaan myös yksin, joten kun sain omaa aikaa, en rehellisesti sanottuna edes halunnut tietää, miten kotona pärjätään. Vaikka lapset ovat minulle todella rakkaita, joskus pitää päästä pois heidän luotaan ja olla vain aikuinen nainen, eikä jonkun äiti. Ja oletus oli kuitenkin aina se, että kyllä ne nyt hengissä pysyy ja tuskin siellä nyt hampaattomalle mitään sisäfilettä on grillattu.
Näin jälkikäteen voin myöntää, että olisin kuitenkin voinut olla rennompikin. Mies teki asiat omalla tavallaan ja kyllä mä annoin turhan usein myös palautetta, jonka olisin voinut jättää antamatta. Yhtenä syynä oli oma tolkuton väsymys. Mutta aina olen ollut myös sitä mieltä, että kun olen pois kotoa, isän on turha soitella mun perääni ja kysellä "tyhmiä". Siis tyyliin, pitääkö pylly pestä joka kerta kakkaamisen jälkeen, missä meillä on sitä, tätä tai tuota ja kuinka pitkään ruokaa pitikään lämmittää. Kaikki ovat sellaisia asioita, joissa voi käyttää tervettä harkintaa, asiat on kysytty ja kerrottu moneen kertaan (en siis ole jemmaillut tarkoituksella vaikkapa puhdistuspyyhkeitä, vaan ne ovat aina olleet samassa paikassa) ja ruoan lämpötilakin selviää kokeilemalla. Ei äidilläkään ole mitään manuaalia, mistä kaikki opiskellaan ulkoa, vaan suurin osa asioista on sellaisia, että pitää vain soveltaa ja jotenkin pärjätä. Sanoin myös monta kertaa, että jos minulle joskus tapahtuisi jotakin, hänen pitäisi itse selvitä ihan kaikesta. Pitää tietää neuvolat ja milloin sinne mennään, pestä ja viikata pyykit, suunnitella kauppareissut, siivota, ostaa uudet vaatteet, siirtyä ruokinnassa seuraavaan vaiheeseen, hakea päiväkotipaikkaa ja ilmoittaa kouluun, jne. Että sen verran kannattaa itsekin kysyä ja selvitellä asioita, että sitten oikeasti pärjäisi, jos mua ei olisikaan, koska vastuu lasten elossa pitämisestä kuuluisi yksin hänelle. Mutta kyllä hän siitä tietenkin selviäisi, koska olisi pakko. Mutta monesti kaikkein helpointa hänelle oli vain kysyä minulta ja se taas turhautti usein minua, koska kysymykset olivat usein samoja tai ihan arkisia asioita, jotka olisi selvinnyt vaikka kaapin ovia avaamalla.Mutta ymmärrän myös, että hän kävi töissä ja hänellä oli paine perheen elättämisestä muiden työpaineiden lisäksi, joten helppoa ei hänelläkään ollut. Näistä on myös jälkikäteen puhuttu ja olen pyytänyt anteeksi omaa, osin turhaakin nipotustani.
Yksi toistuva asia sai minut kuitenkin aina ärtyneeksi ja se oli aikatauluissa pysyminen. Meillä oli melko tarkat iltarutiinit kahden lapsen kanssa, mutta ei mikään minuuttiaikataulu kuitenkaan. Mutta suhteellisen tiukat raamit, koska se sujuvoitti nukkumaanmenoa ja itse kaipasin todella paljon hiljaisuutta iltaisin, jotta olisin päässyt rauhoittuneena nukkumaan ennen kuin jompikumpi taas heräsi. Lasten saamisen myötä minusta tuli herkkäuninen ja pahimmillaan heräsin viisikin kertaa yössä. Näin jälkikäteen en ihan hirveästi muista pikkulapsiajoista yksityiskohtia ja silloista tilaa voisi kuvailla ikidarraksi. Olimme sopineet, että mies hoitaa iltapesut, koska tällöin he saavat lasten kanssa yhteistä aikaa ilman minua ja mies myös "ihan oikeaa omaa vastuuta" ilman, että puutun mihinkään. Varmaan 90% illoista mun piti kuitenkin aina muistuttaa ja hoputtaa, että kohta pitää mennä kylpyyn ja aina sain vastaukseksi "kohta mennään". Toisinaan annoin asian olla ja silloin iltapesut saattoivat myöhästyä yli tunnillakin, mikä taas johti siihen, että nukkumaanmeno viivästyi ja se ärsytti. Illoista tuli levottomampia, joku huuteli enemmän sängystä ja ramppasi sieltä pois muutenkin ja oma vitutuskäyrä nousi, kun tuntui, ettei yhtään hetkeä ollut ilman jotain lapsiin liittyvää. Yöt olivat usein myös unen kannalta levottomampia ja kun heräsivät kuitenkin aamuisin melkolailla samaan aikaan, lyhyemmät yöunet näkyivät myös seuraavana päivänä. Ja minä olin yksin kuuntelemassa sitä kiukuttelua ja normaalisti helposti sujuvista asioista tuli lasten kanssa jos jonkinlaista vääntöä, myös esim. yksivuotiaan kanssa. Syy- ja seuraus-suhde oli helposti havaittavissa ja kyllähän se turhautti, että toisen ajattelemattomuudesta minä maksoin sen hinnan ja hän oli autuaan tietämättömänä duunissa aikuisten keskellä.
Asiasta keskusteltiin paljonkin ja selitin, miksi on tärkeää hoitaa iltapesut vaikka mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin, mutta tulokset jäivät vähän valjuiksi. Tämä aiheutti toistuvaa nalkuttamista multa, mutta syy ei ollut siinä, että mies teki asiat omalla tavallaan, vaan siinä, että lopputuloksena oli väsyneemmät lapset ja aikuisten oma aika jäi vähemmälle. Kun sitten mies oli välillä vähän närkästynyt siitä, että halusin lasten nukkumaan menemisen jälkeen olla käytännössä vain yksin, selitin, että se on se hinta, mikä pitää maksaa, jos antaa varttien valua sormien läpi. Koin, että hän ei kuunnellut minua, eikä hän halunnut kunnioittaa minulle tärkeitä asioita ja se ärsytti todella paljon. Kukaan ei jaksa ystävällisesti jauhaa samoista asioista loputtomasti. Ja olihan niitäkin kertoja, kun hermostuin ja hoidin lasten iltatoimet itse ja mies hermostui mulle, että en anna hänen hoitaa asioita. Mistä taas hermostuin lisää, koska jos iltapesujen on sovittu alkavan klo 19 ja vien lapset pesulle klo 19.30, siimaa on kyllä mielestäni annettu. Mutta toimintani taustalla oli aina ennen kaikkea lasten etu, ei miehen toiminnan kontrollointi. Mutta sekin on hyvä ymmärtää, että jos kukaan ei kontrolloi mitään koskaan, pakka menee aika nopeasti sekaisin eikä se ole lastenkaan etu. Kaikkia tällainen ei haittaa, mutta jos perheessä on yksikin ihminen, jota se haittaa, elämänlaatu laskee. En usko minuuttiaikatauluihin yleisesti, mutta tiedän myös lapsia, joiden kanssa on pakko pitää todella tiukasti aikatauluista kiinni tai se näkyy lapsen toiminnassa. Tässäkin a ja o on oman lapsen ja puolison/toisen vanhemman tunteminen. Taistelunsa kannattaa valita hyvin.
Kun lapsia oli yksi, rutiinien merkitystä ei ihan ymmärtänyt. Tai ymmärsi omalla tavalla, mutta ne silloiset rutiinit eivät todellakaan olleet vertailukelpoisia niihin rutiineihin, mitä meillä oli kahden lapsen kanssa. Nuorempi on aina ollut hyvä nukkuja, varmasti osittain luonnostaankin, mutta myös siksi, että asiat on käytännössä koko hänen elinaikansa tehty samalla tavalla ja se loi turvaa. Päivisin saattoi olla sitten rennompaa ja jos oltiin jossain liikkeellä, meillä ei ole koskaan ollut niin justiinsa, syödäänkö lounasta klo 12 vai klo 13 ja joskus heitettiin välipalaa huuleen ja syötiin lounas vasta klo 15. Ja hyvin meni, koska kysymyksessä oli poikkeus ja lapsilla oli jotain mielenkiintoista tekemistä tai seurattavaa. Usein seuraava päivä sitten rauhoitettiin niin, että tehtiin vain normaaleja arkijuttuja ja ulkoiltiin lähellä se pari kertaa päivässä satoi tai paistoi. Päiväkoti sitten toi omat rutiinit ja lasten vireystilasta riippuen välillä oltiin ihan vain tarhapäivän jälkeen kotona ja saivat tehdä, mitä halusivat. Mutta tietyt puitteet oli olemassa ja itse katson näin jälkikäteen, että niistä oli selvästi hyötyä.
Vinkkinä antaisin kaikille isille, että olkaa omatoimisia, älkää kysykö samoista asioista kerta toisensa jälkeen uudelleen, kun vaimo lähtee johonkin ulos, älkää soitelko perään ja mikä tärkeintä, kuunnelkaa,
mitä vaimo sanoo. Se nimittäin kasvattaa luottamusta. Lapset ovat tärkeintä maailmassa ja vanhemmalla pitää olla luottamus siihen, että toinen oikeasti pärjää. Jos on jatkuvasti ihan pihalla, sitä luottamusta ei välttämättä synny. Tämä on molemminpuolinen asia: pitää uskaltaa luottaa, mutta pitää jo myös etukäteen osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. Se ei edistä kenenkään asiaa, että äiti viettää omaa aikaa hermoillen, miten siellä kotona pärjätään, pikemminkin päinvastoin.
Suurin osa nykymiehistä on oikeasti hyviä isiä ja viettävät lastensa kanssa enemmän aikaa kuin mitä edelliset sukupolvet ovat viettäneet. Lasten kannalta se on mitä parhain lahja. Toki vastaavasti nyt lapset, joiden isät eivät vietä aikaa lastensa kanssa ehkä erottuvat enemmän kuin aikaisemmin ja se on tietysti taas kurja juttu näille lapsille. Mutta liikaa ei voi miettiä muitakaan, koska omat lapset tulevat aina ensin. Mutta tällaisessa tapauksessa, jos lapsen lähipiiristä löytyy tällaisia lapsia, heitäkin voi ottaa mukaan toimintaan. Jossain vaiheessa heille voi tulla suru, kun tajuavat, miten kiva isä kaverilla on, mutta pääsääntöisesti tällaisista kokemuksista jää kuitenkin ennen kaikkea hyvät muistot. Varsinkin aikuisena sitä sitten tajuaa, että ilman sitä kaverin isää niitä kokemuksia ei ehkä olisi ollenkaan ja niitä osaa arvostaa.
Hyvä Jatkiksen faijat, hyvin te vedätte!