Mitäs mieltä arvon leffaväki on elokuvista, joissa kerronnan pohjana on se, että joku elokuvan päähahmoista kuvaa omalla kamerallaan elämäänsä ja elokuva on sitten tämä "löytynyt" tms nauha? Esimerkkejä kyseisistä elokuvista:
Cloverfield, Chronicle, Paranormal Activity -sarja, Project X ja kuuluisimpana tietysti The Blair Witch Project.
Oma kantani on kielteinen, sillä tämän lajityypien elokuvat tökkivät pahasti. Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Ensinnäkin kuvakerronnassa joudutaan tekemään jatkuvasti epäluonnollisia ratkaisuja, jotta juonen kannalta kaikki saadaan kerrottua. Toisin sanoen on haluttu luoda illuusio siitä, että nauha on jonkun nobodyamatöörin kuvaama mutta silti käytetään monesti esim. kuvakulmia, jotka romuttavat tämän illuusion. Myös elokuvan kameran "omistajan" saamiseksi linssin eteen on täytynyt keksiä mitä mielikuvituksellisimpia juttuja.
Toinen lajityypilli ominaista on, että kyseisistä elokuvista puuttuu (lähes kokonaan) elokuville mielestäni erittäin tärkeä osa - musiikki. Mielestäni musiikilla luodaan elokuvien tunnelma, jota kuvakerronnalla täydennetään. Tämän vuoksi nämä elokuvat jäävät pääsääntöisesti latteiksi mockumentary-yrityksiksi.
Pitää myöntää, että esim noista listaamistani elokuvista mm. Project X on katsomatta ja moni muukin vastaava leffa jää katsomatta juuri sen vuoksi, että lajityyppi ei maistu. Tämä harmittaa, sillä moni on aiheeltaan mielenkiintoinen. Esim Cloverfield ja Chronicle kärsivät tekotavasta todella paljon. Cloverfieldin puolustukseksi on sanottava, että muutamaan otteeseen kaluttua aihetta on lähestytty uudesta näkökulmasta.
Chronicle puolestaan oli pohjanoteeraus jopa omassa genressään.