Taudinkuvana depressio

[Beagle Boy]

Tämä on varmaan vaikein viestini jonka olen tänne kirjoittanut ja toivoisinkin, ettei sitä lainata, jos vaikka viesti alkaa kaduttamaan.

Mulla on ollut viime aikoina helvetin vaikeaa. Oikeastaan jo puolitoista vuotta. Olen yrittänyt esittää, että kaikki on hyvin ja kivaa. Ilmeisen hyvin siinä onnistuen.

Keväällä 2008 alkoi olemaan hieman liikaa vastatuulta elämässä. Isä sairasteli ja siitä seurasi murhetta niin, että opinnot eivät oikeen maistuneet. Helvetinmoisella kiukulla kuitenkin painoin sen kevään ja sainkin juuri ja juuri tentit suoritettua.

Seuraavana syksynä olin aivan sippi, syytä en tiedä. Ajatuskin opiskelusta tuntui vastenmieliseltä ja ajattelin, että voihan sitä vähän pitää lomaa. Loma jatkui sitten käytännössä helmikuulle 2009, jolloin sain itseni pakotettua töihin.

Viime kesän lopulla isäni sitten kuoli. En tiedä millainen henkinen takalukko minulla oikein on, kun en oikeastaan tuntenut oikeastaan surua, en tuntenut mitään. Tuo sama yhdentekevyys on nyt noussut päällimmäiseksi tunteeksi kaikessa. Pitäisi tehdä tenttejä, mutta ei kiinnosta. En jaksa miettiä töiden hankkimista tai oikein mitään muutakaan. Harrastukset ovat jääneet ja nukkuminen on vaikeaa tai oikeastaan nukahtaminen. Syömisen kanssa on vähän niin ja näin ja kalja maistuu. Mä en helvetti saa edes hoidettua isäni perunkirjoitusta, vaikka sen hoitamiseen menisi ehkä kymmenen tuntia. Ei vaan jaksa tai viitsi. Muutaman kerran sitä on juolahtanut mieleen ajatuksia, joita en edes halua tässä toistaa.

Tarttis varmaan tehdä jotain, mutta pelkään, että lääkäristä lyödään vain pilleripurkki hanskaan ja hoito keskittyy oireisiin ei syyhyn.

 

[Morgoth]

Tarttis varmaan tehdä jotain, mutta pelkään, että lääkäristä lyödään vain pilleripurkki hanskaan ja hoito keskittyy oireisiin ei syyhyn.

'Pilleripurkki' toimii kuitenkin ensiapuna jolloin mieliala kohenee ja jaksaa ehkä tarmokkaammin ratkoa ongelmiaan.

 

[obi-wan]

Pimeys tekee temppunsa joka vuosi. Siihen on totuttu, sen kanssa on opittu elämään. Mutta kun siihen on nyt sitten yhdistetty vielä stressi ja mojova perusvitutus erinäisistä syistä niin on tämä syksy / alkutalvi ollut rankin toviin.

Olihan tästä merkkejä. Loppukesästä meni lujaa mutta siinä oli kaikennäköistä touhua mikä esti ehkä käytösanalyysit joita olen jo omasta toiminnastani oppinut tekemään. Aaltoilu kun onneksi on kevyemmästä päästä, onneksi.

Nyt on päivät töissä ihan pelkkää näytön tuijottamista. Kotona olo on koko ajan uskomattoman väsynyt. Mikään ei oikein napsu. Sen verran osasin jo ajatella että normaali "vitutuslääke" kahden päivän ränni jäi viime viikolla tekemättä. Olisi ollut helvetilliset 2 päivää jos sinne olisin lipsunut. Alkaa immeisillä ympärillä kohta napsua taas meikäläiseen. Tiedän että tällä hetkellä en ole parasta mahdollista seuraa. Onneksi pääsee viikolla peri kertaa jäälle, siitä on pikkasen apua. Saa pään tyhjäksi.

On toisaalta helppoa kun tietää, mikä päässään on vialla. Mutta toisaalta, kun tietää miten toimii, niin alkaa odottaa aina seuraavia vaiheita. Ja se on joskus yllättävän raskasta.

Tämä kaikki teksti lähti siitä että joku mietti pillereitä tuolla aiemmin. Kun itse aloin siitä miettiä että olisiko aika käydä "tarkastamassa annostelu". Niistä oikeasti on apua. Ainakin minulle ollut. Ja voin vain sanoa omasta puolestani.

Terveisin

nimim. F31.0 (onneksi lievä sellainen)

 

[FourForty]

Nyt viime iltana kouluhommia tehdessä iski paniikki omasta tulevaisuudesta - tuleeko musta mitään jos en jaksa keskittyä mihinkään?

Tämä saattaa olla epäolennainen huomio kirjoituksestasi, mutta tuo huono keskittymiskyky / vähäinen kiinnostus lukion (oletan, että 17-vuotiaana olet lukiossa) oppimäärään ei kerro välttämättä yhtään mitään siitä, mihin todellisuudessa on elämässä rahkeita. Lukion oppimäärä on vain joukko asioita, jotka on jossain katsottu oppimisen arvoiseksi, mutta maailmassa on onneksi lukion oppimäärää paljon suurempi joukko asioita joihin voi perehtyä ja joista voi saada toimeentulon jos on niissä asiantuntija. Itseänikään ei lukiossa kiinnostanut lukeminen eikä opetettaviin aineisiin keskittyminen, mutta yliopistossa oli paljon kiinnostavampia aineita ja siellä opiskelu olikin verrattain helppoa, kun sai tenttiä kirjoja joiden sisältö kiinnosti. Pelkän lukion perusteella luulin, että minulla on huono keskittymiskyky, mutta kyse oli kai vain siitä että siellä opetettiin kannaltani vääriä asioita.

 

[pernaveikko]

Toivottavasti se harrastus josta aiot tehdä työn ei ainakaan ole (netti)pokeri.

Mietin täsmälleen samaa. Se on erittäin mahdollinen työ, mutta kaikille se ei sovi.

 

[Crazy Diamond]

Tämä saattaa olla epäolennainen huomio kirjoituksestasi, mutta tuo huono keskittymiskyky / vähäinen kiinnostus lukion (oletan, että 17-vuotiaana olet lukiossa) oppimäärään ei kerro välttämättä yhtään mitään siitä, mihin todellisuudessa on elämässä rahkeita. Lukion oppimäärä on vain joukko asioita, jotka on jossain katsottu oppimisen arvoiseksi, mutta maailmassa on onneksi lukion oppimäärää paljon suurempi joukko asioita joihin voi perehtyä ja joista voi saada toimeentulon jos on niissä asiantuntija. Itseänikään ei lukiossa kiinnostanut lukeminen eikä opetettaviin aineisiin keskittyminen, mutta yliopistossa oli paljon kiinnostavampia aineita ja siellä opiskelu olikin verrattain helppoa, kun sai tenttiä kirjoja joiden sisältö kiinnosti. Pelkän lukion perusteella luulin, että minulla on huono keskittymiskyky, mutta kyse oli kai vain siitä että siellä opetettiin kannaltani vääriä asioita.

Hyviä pointteja. Itsekin olen siinä tilanteessa, että lukio opiskelu tökkii ja pahasti. Lukeminen ei tule kuuloonkaan ja kurssit mennään läpi rimaa hioen, joistakin ei mennä ollenkaan. Mut sitten kun ei lue, niin pelottaa, ettei pääse opiskelemaan sitä mitä haluaa (yliopistoon), ja jää se YO-todistus saamatta. Historia, psygologia, äikkä ja filosofia nyt on sellasia joihin jaksaa panostaa, mut nuilla ei vielä ylioppilaaksi päästä. Noh, en minä kuitenkaan jaksa paineita opiskelusta ottaa.

 

[Hirmumyrsky]

Tuli tämä ketju mieleen kun Teemalta katselin ohjelmaa tulevaisuuden maailma. Homma oli ihan sivujuonne ohjelmassa, mutta kun teidän juttuja lukee niin tulee mieleen että varmaan tämä saattaisi jotakuta jopa kiinnostaakin.

Eli kyseessä oli DBS (Deeb brain stimulation)-leikkaushoito jota oli kokeiltu monien muiden neurologisten sairauksien hoidossa ja nyt myös kroonisesti masentuneiden hoitoon. (Linkki Wikiin laiskoille)

Ohjemassa haastateltiin (haastattelu vuodelta 2008) naista joka oli ollut 20 vuotta masennuksen kourissa ja nyt sitten käynyt leikkauksessa ottamassa "tahdistimen" ja pari anturia kallon sisälle. Sitä ennen vaivaa hoidettu lääkkeillä (MAO-estäjiä, SSRI, muita nappeja ja karkkeja, sähköshokkihoitoa ja psykiatrin hoitoja). Vakuuttavaa materiaalia myös leikkauksesta jossa nainen herätettiin kesken leikkauksen että voidaan kysyä fiiliksiä (testataan toimiiko laite kun se on kytketty). Kallo parista kohtaa vielä auki leikkauspöydällä, ja toteaa vaan "no että nyt on hyvä olo". Toki laitetta sitten vielä jouduttiin hienosäätämään asetuksiin noin viikon ajan.

Ohjelma näkyy vielä ainakin pari päivää ylen areenassa, herkku alkaa noin 44 min kohdasta.

Tietysti pitää ottaa huomioon että kaikille tämä hoito ei ole tuottanut ainakaan vielä samoja tuloksia, vuoden 2005 testissä 4 potilasta kuudesta kuitenkin totesi hoidon auttavan heti kun laite on päällä. Tilastollisesti tämä ei tietenkään kerro vielä mitään.

 

[Uleåborgir]

Eli kyseessä oli DBS (Deeb brain stimulation)-leikkaushoito jota oli kokeiltu monien muiden neurologisten sairauksien hoidossa ja nyt myös kroonisesti masentuneiden hoitoon. (Linkki Wikiin laiskoille)

Ollessaan vähintään lobotomian pikkuserkku, kauhistuttaa tuo tervettä miestä, mutta kukapa meistä sellainen olisi?

Toinen erittäin lupaava hoito on varsinkin leikkaukseen verrattuna sangen harmittoman oloinen sähköiskuhoito. Tässä pari kuukautta sitten tuli dokumentti eräästä ruotsalaisesta toimittajasta, joka kärsi muistaakseni kaksisuuntaisen mielialahäiriön äärimmäisen hankalista masennuksista. Tai sitten vain yksisuuntaisesta masennuksesta. Joka tapauksessa tällä äijällä oli kämppä juuri sen näköinen kuin monella meistä masennuksesta kärsivillä on: paikat täynnä roskaruokapakkauksia, pulloja ja muuta skeidaa ettei jalka mahdu väliin.

Sitten tämä ukko alkoi käydä sähköiskuhoidoissa. Hoidoissa yksinkertaisesti annettiin sähköiskuja päähän nukutuksessa. Gubbe tokeni depressiostaan varsin hyvin; ainoa haittapuoli tuntui olevan muistiongelmat. Muisti kuitenkin palaili pätkittäin ja ukko sai elämästä uudestaan kiinni mainiosti. Kyselin tätä hoitomuotoa neurologilta, mutta hän sanoi, että sitä ei anneta Suomessa. Mä olisin valmis laittamaan pääni lääketieteen ehdoille tuossa kysymyksessä.

 

[Worrell]

Mitä ilmeisimmin kärsin masennuksen lisäksi jonkin asteisista paniikkihäiriöistä. Osa näistä paniikkihäiriöistä tulee silloin, kun jotkut/jotkin asiat jotka ovat minulle kipeitä ja liittyvät jollain tavalla masennukseeni. Reilu viikko sitten oli hyvin lähellä etten olisi saanut paniikkihäiriötä. Olin tyttöystäväni kanssa kaupungilla ja eräs erittäin tutun näköinen henkilö käveli ohitsemme (en ole ollenkaan varma oliko kyseinen henkilö se keneksi häntä luulin, mutta vahvasti siltä näytti) *naps* ja tiettyjä asioita menneisyydestä juolahti mieleen ja alkoi iskeä paniikki. Onneksi kuitenkin pahimmalta kohtaukselta vältyin, kropassa kyllä tuntui että kohta iskee paniikki, mutta onneksi ei.

Jälkeenpäin sitten rupesin ajattelemaan, että miten asiat voivat olla näinkin huonosti, kun nousee ahdistus niin helposti. Paniikkihäiriöistä kärsin onnekseni hyvin harvoin, mutta taisi olla ensimmäinen kerta, kun paniikkihäiriö iskee edellä mainitsemalla tavalla. Ainakaan en tältä istumalta muista samanlaista tapausta. Useimmiten nämä kohtaukset iskevät vain silloin, kun olen erittäin ahdistunut ja silloin, jos olen ison ihmisjoukon keskellä. Pahoina nämä ovat olleet vain silloin, kun olen kärsinyt suuresta ahdistuksesta. Väkijoukon keskellä ne ei koskaan ole kovin pahoja.

Mitä masennukseeni tulee, niin viime viikot ovat taas tuntuneet siltä, että haluaisi vain maata sängyssä ja unohtaa kuka on ja kaikki masennukseen liittyvä. Pahimmilta nämä tilat tuntuvat silloin, kun on pitkän aikaa ollut juomatta, niin kuin tällä hetkellä on. Alkoholi kun on sellainen aine, että se rentouttaa sopivasti ja silloin ei tietenkään ajattele näitä asioita niin selvästi. Mutta eipä tuo oikein ratkaisukaan ole, se on vain keino paeta asioita.

Useamman vuoden olen juossut pakoon näitä masennuksen aiheuttaneita/aiheuttavia asioita ja juoksen edelleen. En nyt tarkoita tällä sitä, että olisin vuosi tolkulla viinaa litkinyt, ehen. Tuntuu siltä, että ihan sama kuinka monesti asioista puhuu ja kelle tahansa, niin ei ne asiat pään sisältä noin vain häviä. Aina ne sinne jostain uudestaan putkahtavat.

Ammattilaiselle en ole asioistani puhunut. Pariin otteeseen olen kyllä ajatellut, mutta lieneekö sitten liian pitkä prosessi purkaa nämä meikäläisen fiilikset ja auttaako se mitään, se on toinen juttu. Tällä hetkellä ei ole niin suuri hätä, että kovin nopeasti ammattilaiselle edes pääsisin. Paras keino lienee hakea apua silloin, kun hätä on suurin.

Pahoittelut sekava selostuksesta. Jos ette saa selvää, niin eipä tuo mitään.. Ajattelin vaan purkaa vähän tuntemuksia.

 

[Morgoth]

Sitten tämä ukko alkoi käydä sähköiskuhoidoissa. Hoidoissa yksinkertaisesti annettiin sähköiskuja päähän nukutuksessa. Gubbe tokeni depressiostaan varsin hyvin; ainoa haittapuoli tuntui olevan muistiongelmat. Muisti kuitenkin palaili pätkittäin ja ukko sai elämästä uudestaan kiinni mainiosti. Kyselin tätä hoitomuotoa neurologilta, mutta hän sanoi, että sitä ei anneta Suomessa. Mä olisin valmis laittamaan pääni lääketieteen ehdoille tuossa kysymyksessä.

Ihan taatusti annetaan, ainakin skitsofreaniaa sairastaville ja vaikeasti masentuneille. Vaihda neurologia, neurologisi tuntuu olevan melko pihalla asioista.

http://yle.fi/akuutti/arkisto2003/021203_b.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sähköhoito

 

[Morgoth]

Ammattilaiselle en ole asioistani puhunut. Pariin otteeseen olen kyllä ajatellut, mutta lieneekö sitten liian pitkä prosessi purkaa nämä meikäläisen fiilikset ja auttaako se mitään, se on toinen juttu. Tällä hetkellä ei ole niin suuri hätä, että kovin nopeasti ammattilaiselle edes pääsisin. Paras keino lienee hakea apua silloin, kun hätä on suurin.

Yksityiselle pääsee aina, mutta tietysti se maksaa. Vähän provosoivasti, että miten ajattelit sitten päästä eroon oireistasi? Vetämällä sillon tällöin viinaa? Elämä on kuitenkin rajallinen ja jos itsellään ei ole keinoa käsitellä asioita tai saada parannusta niin miksi ei hakea apua? Eihän se paraminen mikään kiva tai helppo prosessi välttämättä ole, mutta en ainakaan näe miten se tilanne sen huonommaksi ainakaan menisi. Lisäksi mitä aikaisemmin noihin lähtee hakemaan apua, niin sitä paremmat mahdollisuudet niistä on päästä eroon tai että asiat vielä entisestään pahenevat ja tulee kenties muitakin, vakavampiakin oireita.

 

[ms.qvist]

Ihan taatusti annetaan, ainakin skitsofreaniaa sairastaville ja vaikeasti masentuneille. Vaihda neurologia, neurologisi tuntuu olevan melko pihalla asioista.

http://yle.fi/akuutti/arkisto2003/021203_b.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sähköhoito

Ystäväni on saanut jo toisen satsin sähköhoitoja tämän vuoden puolella. Mainittavampaa pidempikestoista positiivista tulosta ei ole havaittavissa, joskin osa syynä lienee se, että tämä ystäväni elämäntyyli. Hän ei tunnu ottavan kyseistä (tai muitakaan hoitomuotoja) riittävän vakavasti vaan minusta hän suoranaisesti pilaa mahdollisuutensa antamalla periksi ja tarttumalla pulloon ja lääkkeisiin. Itse hoitojen jälkeen hän vaikuttaa näennäisesti pirteämmältä kuin ennen hoitoja (mitä nyt puhelinkeskustelujen perusteella olen arvioinut) ja hänellä riittää jonkin aikaa halua ja voimavaraa tehdä asioita mutta huomatessaan, että elämän peruspilarit eivät muuttuneet silmänräpäyksessä, hän luovuttaa ja korkkaa pullon ja siinä sivussa vetää lääkkeet naamaan. Niin kauan kun hän käyttäytyy kyseisellä tapaa ei sähköstä- tai muustakaan hoidosta ole hänelle apua, eikä tuskin kenelle muullekaan jollei sitä sisäistäkin halua sitten ole. Sähkön sivuoireina on hänelläkin eri asteista muistamattomuutta.

vlad.

 

[Paul Kemp]

Mitä masennukseeni tulee, niin viime viikot ovat taas tuntuneet siltä, että haluaisi vain maata sängyssä ja unohtaa kuka on ja kaikki masennukseen liittyvä. Pahimmilta nämä tilat tuntuvat silloin, kun on pitkän aikaa ollut juomatta, niin kuin tällä hetkellä on. Alkoholi kun on sellainen aine, että se rentouttaa sopivasti ja silloin ei tietenkään ajattele näitä asioita niin selvästi. Mutta eipä tuo oikein ratkaisukaan ole, se on vain keino paeta asioita.

Useamman vuoden olen juossut pakoon näitä masennuksen aiheuttaneita/aiheuttavia asioita ja juoksen edelleen. En nyt tarkoita tällä sitä, että olisin vuosi tolkulla viinaa litkinyt, ehen. Tuntuu siltä, että ihan sama kuinka monesti asioista puhuu ja kelle tahansa, niin ei ne asiat pään sisältä noin vain häviä. Aina ne sinne jostain uudestaan putkahtavat.

Ammattilaiselle en ole asioistani puhunut. Pariin otteeseen olen kyllä ajatellut, mutta lieneekö sitten liian pitkä prosessi purkaa nämä meikäläisen fiilikset ja auttaako se mitään, se on toinen juttu. Tällä hetkellä ei ole niin suuri hätä, että kovin nopeasti ammattilaiselle edes pääsisin. Paras keino lienee hakea apua silloin, kun hätä on suurin.

Pahoittelut sekava selostuksesta. Jos ette saa selvää, niin eipä tuo mitään.. Ajattelin vaan purkaa vähän tuntemuksia.

Tervetuloa kerhoon vain, selostuksestasi päätellen aikalailla samassa veneessä ollaan. Useamman vuoden tätä mentaalipuolen paskaa on mullakin jo ollut, mutta vasta kuluvana vuonna on korttitalo alkanut horjua jo häiritsevän paljon.

Itsekään ei kykene juuri nyt paljoa muuhun, kuin makaamaan tunnottomana himassa ja käymään koululla hoitamassa ne pakolliset rutiinit, jotka eivät ole motivoineet varmaan kahteen vuoteen yhtään(Tekohymy naamalla tietenkin). Ja eipä se viina, olkootkin se vanhin voitehista tjsp, auta tässä asiassa juuri yhtään. Se tuli taas eilen krapuloissa huomattua ja vaikeimman kautta, as usual.

No, jos tästä henkisestä koomasta jotain positiivista haluaa etsiä, niin eipähän ainakaan tunne puutetta, kun seksi & vastakkainen sukupuoli ei ole motivoinut enää pitkään aikaan.

 

[ms.qvist]

Itselläni ei ole omakohtaista kokemusta, mitä nyt kosketuspintaa aiheeseen löytyy hoitohenkilökunnan puolelta. Eihän se sähköhoito varmaankaan yhtäkään potilasta ole pysyvästi parantunut ja ymmärtääkseni on vähän sellainen tuki lääkkeille ja muulle hoidoilel tai yksi hoitomuoto muiden joukossa.

En tiedä kuinka tavanomaista se on mutta ainakin joissain tapauksissa sähköhoidon jälkeen ryhdytään antamaan ns. ylläpitävää hoitoa eli sähköä säännöllisin väliajoin kuitenkin siten, että hoitojen väliä harvennetaan. Tarkalleen en tiedä kuinka kauan näin toimitaan maksimissaan mutta tälle ystävälleni ehdotettiin myös tätä hoitomuotoa mutta motivaatio ei riitä siihen, että kantaisi myös vastuun muihin hoitoon liittyvistä velvotteista.

Mitä itse olen ymmäränyt niin yksi suurimpia haasteita on, että potilaat ovat niin sekaisin etteivät he ymmärrä omaa parastaan eivätkä ota edes lääkkeitään (jotka sinällään pitäisivät esim. skitsoilla pahimmat oireet pois) ja sitten hoitojaksot ovat vähän sitä että milloin ollaan sisällä suljetulla ja kun akuutein vaihe niin sitten taas kotiudutaan kunnes ollaan taas niin sekaisin, että tullaan suljetulla jne.

Tämän ystäväni kohdalla tilanne on aikalailla kuvailemasi kaltainen. Hän ei ymmärrä omaa parastaan, ei sitoudu kunnolla hoitoon ja tuntuu löytävän ainoan pakokeinon todellisuudesta pullosta. Näin ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että hänen kykynsä sietää edes pienimpiä vastoinkäymisiä on hyvin minimaalinen ja kun sietokyky on vähissä turvana on pullo ja lääkkeet (ja ajoittain huumeet). Minun on aika vaikea nähdä, että hän kuntoutuisi riittävästi jos hän ei olennaisella tavalla muuta elämäntyyliään. Kukaan ei voi kannatella häntä loputtomiin, yhdenkään terapeutin tms. voimavarat eivät riitä jos toisen halu sitoutua hoitoon lähentelee nollaa. Täytyy vaan toivoa, että hän "heräisi" joku päivä ja huomaisi, että päästäkseen ylös ja kuiville myös hänen itsensä on tehtävä jotain. Jo viinan ja huumeiden jättäminen pois kuviosta toisi pidemmällä tähtäimellä valoa elämään. Hetkellisesti viinaton elämä voi tuntua tuskalliselta kun ei ole sitä viinan suomaa pakotietä mutta pidemmällä tähtäimellä tilanne kääntyy taatusti (voin melkein luvata) toiseksi.

vlad.

 

[Worrell]

Itsekään ei kykene juuri nyt paljoa muuhun, kuin makaamaan tunnottomana himassa ja käymään koululla hoitamassa ne pakolliset rutiinit, jotka eivät ole motivoineet varmaan kahteen vuoteen yhtään(Tekohymy naamalla tietenkin). Ja eipä se viina, olkootkin se vanhin voitehista tjsp, auta tässä asiassa juuri yhtään. Se tuli taas eilen krapuloissa huomattua ja vaikeimman kautta, as usual.

Koskaan en mikään puhelias ole ollut, mutta jotenkin sitä jäi piirien ulkopuolelle. Vaikka itse yritin porukoiden mukana heilua. Mutta ei väkisin. Siinä sitten näiden ja parin muun mainitsemattoman seikan takia nousi mieleen kaikkea mahdollista, joista luulin jo päässeeni yli - mutta ei. Niin kuin tuossa aikaisemmin jo kirjoitin, niin meikäläisellä on myös tiettyjä tilanteita jotka lyövät todella kovan henkisen ahistuksen päälle, joka saattaa johtaa lievään tai vähän isompaan paniikkiin/paniikkihäiriöön. Harvemmin onneksi.

Yleensä tämä meikäläisen tila on semmoista tasaista masennusta. Välillä tulee korkeitakin piikkejä, jolloin ei jaksa yhtään mitään ja tekee mieli nollata itsensä. Ajoittain nollailen itseäni vähän turhankin usein.

No, jos tästä henkisestä koomasta jotain positiivista haluaa etsiä, niin eipähän ainakaan tunne puutetta, kun seksi & vastakkainen sukupuoli ei ole motivoinut enää pitkään aikaan.

Hehe, no se on vähän niin ja näin. Itsellä se menee sillä tavalla, että kyllä petihommat kiinnostaa, mutta valitettavasti ei aina jaksa täysillä panostaa tuohon parempaan puoliskoon, kun on kova masennustila päällä. Mutta eipä ainakaan vielä ole onneksi tullut noottia. Tällä sitten tarkoitan sitä että silloin, kun on kova masennustila päällä, niin ei jaksa koko aikaa olla eukkoa hellimässä ja puhumassa kivoja.

 

[Birchman]

Mikäköhän meikäläistä vaivaa

Noniin palstalaiset, on pakko päästä vähän kirjoittamaan omasta fiiliksestä.

Meikäläinen on yksinhuoltajan ainoa jälkeläinen. Olen aina ollut kaiken huomion keskipisteenä kotona. Hyvä ja rakastava koti on aina ollut tarjolla ja suhteet faijaan ovat myös hyvällä tolalla.

Koulussa meikäläinen joutui ylipainon takia kiusaamisen kohteeksi. Itse kiltti kuin mikä, enkä koskaan halunnut pahaa toisille. Tämä onneksi loppui päästessäni yläasteelle. Mikään maailman suosituin sankari en koskaan ollut, mutta kaveripiiri kasvoi todella laajaksi. Varmaankin muiden silmissä ihan perusjätkä ehkä hieman muita sosiaalisempi. Koskaan en ollut se porukan rääpäle vaan ihan miehen mitoissa. Tänäpäivän' 190cm 95kg ja lihavuus on muisto vain

Armeijat tuli käytyä ja menestystä tuli siellä enemmän kuin olisi koskaan aiemmin toivonut. Itseluottamus ja ulkonäkö muuttui täysin! Jonkinlaista sotilasuraakin luotiin kesävänskän hommissa, mutta kipinä siihen toimintaan hiipui. Valitettavaa oli, että töissä aloin huomaamaan samanlaista syrjintää, vittuilua ja naljailua mitä olin jo aiemmin kokenut nuoremmalla iällä. Noh silloinen tyttöystävä tuki kyllä todella paljon ja sekin homma saatiin kunnialla loppuun.

Opiskelukin tottakai kiinnosti. Pääsinkin opiskelemaan erääseen erittäin arvostettuun suomalaiseen yliopistoon. Kauhealla innolla opiskelut aloitettiin, mutta joku siinä hommassa sitten alkoi mättämään. Tyttöystävän kanssa tuli ero omasta aloitteesta. Sen jälkeen oli todella synkät fiilikset kunnes löytyi seuraava tyttöehdokas. Sitä "juhlaa" ei kauan kestänyt. Erotessamme tyttö myönsi käyneensä aiemmin psykoterapiassa narsismin takia. No siltä se todellakin vaikutti. Nainen tuhosi kaiken sen itseluottamuksen mitä olin itselleni saanut kerättyä. Milloin olin lihava, milloin tekoni olivat vastenmielisiä ym. (Ja ihan oikeasti toimin täysin samalla tavalla kuin edellisen naiseni kanssa, jonka sanojen mukaan olin yksi ihastuttavimmista ihmisistä mitä hän oli koskaan tavannut). Lopulta tämä "narsisti" sitten dumppasi minut ja meikäläinen jäi rannalle parkumaan. Aika paljon tykkäsin tuosta naisesta ja ehkä sen takia ne sanat tuli otettua niin raskaasti. Miksi ihmiselle jonka kanssa on haluaa sanoa niin vitun rumasti?

Kevät menikin sitten todella raskaasti. Join todella paljon. Purin pahaa oloani muihin ihmisiin ja tämä tapahtui siis alkoholin alaisena. Sellaisiin ihmisiin joilla ei ollut osaa eikä arpaa omiin tuntemuksiini. Fiilikset vaihtelivat päivittäin pahasta "en ole minkään arvoinen" yhtäkkiseen egobuustiin jossa olin "maailman valtias ja helvetin komea". Työt meni onneksi ihan hyvin ja koulumenestyskin oli suorastaan loistava. Veikkaan että meidän koulussa ei moni vetele ensimmäisen vuoden jälkeen 4,0 keskiarvolla. Harrastuksetkin meni varsin mallikkaasti.

Syksy on välillä näyttänyt todella hienolta ja välillä taas todella synkältä. Tuntuu, että olisi jonkunlainen kestovitutus päällä. Alkoholia menee edelleenkin liikaa, tosin nyt olen päättänyt olla joulukuun korkki kiinni. En vain jotenkin pysty käsittelemään niitä kaikkia positiivisia asioita mitä minussa/minulla on. Negatiiviset tuntemukset nostavat aina itsensä pintaan. Milloin koen etten ole minkään näköinen, milloin koen olevani ihminen joka ei tule kenenkään kanssa toimeen. Samalla kun kirjoitan tiedän, että nämä ovat vain omaa mielikuvitustani, mutta silti pyöritän samoja asioita päässäni. Ei siitä ole kuin pari viikkoa kun kuulin kahden naisihmisen suusta sen kuinka hyvä tyyppi heidän mielestään olen.

Millä ihmeellä näistä tuntemuksista pääsee eroon. Sen ainakin tiedän, että osalta varmaan menneisyyden haamut (kiusaaminen, huono itsetunto) nousivat keväällä pintaan, ja niiden kanssa tässä on saanut varmasti painia. Auttaako tuollainen kuukauden korkki-kiinni meno yhtään? Urheilua harrastan melkein päivittäin ja olenkin omasta mielestäni ihan hyvässä kunnossa. Tosin tässäkin tulee mieleen hauska juttu: Yksi parhaimmista kavereistani on viime aikoina alkanut hokea samoja mantroja kuin tämä "ex-tyttö". Milloin olen kuulemma niin helvetin huonossa fyysisessä kunnossa, milloin olen vähän "hidas". Kaverit voivat sanoa vinoillakseen tuollaisia asioita, mutta nämä eivät ole olleet sellaisia. Tarpeeksi kauan kun tuollaista kuuntelee niin niihin alkaa itse valitettavasti uskoa (Ja ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa). Minun on vain todella vaikea sanoa ihmisille takaisin, koska en itse sano mitään sellaista toisista mitä en tarkoita. Ehkä huvittavinta tässäkin on se, että meikällä on elämä ns. mallillaan (koulu, työt, raha) verrattuna tähän toiseen sankariin.

Niin jatketaanpa kyselyä. En haluaisi millään myöntää, että tämä on mitään masennusta (tosin suvussa löytyy sekä isän että äidin puolelta). Ehkä uskon enemmänkin tämän olevan huonoa itsetuntoa. Mikä sitten siihen auttaa? Urheilu, terveelliset elämäntavat, alkoholi pois. Positiiviset kokemukset niitä tässä kaivataan. Olkoon sitten itsekästä, mutta olen miettinyt sitäkin, että nykyään tulee aika vähän kuultua kivoja sanoja itsestään. Enkä nyt tarkoita sitä ettenkö olisi ansainnut niitä. Välillä vaan tuntuu, että kiitos tässä maailmassa puuttuu täysin, mutta sillä sekunnilla kuin puukkoa voidaan lyödä selkään se myös lyödään. Jotenkin tuntuu, että meikä on aina porukassa se joka auttaa ja joka kyllä jeesii, mutta palvelusten takaisin saaminen on kiven alla.

Aikamoinen itkuvirsi tuli laulettua, mutta pakko oli saada purkaa näitä solmuja pois.

 

[Hemingway]

Millä ihmeellä näistä tuntemuksista pääsee eroon.

Oletan että olet kohtalaisen nuori.

Nuoruus + herkkyys + ailahtelevat tunteet + heikko itsetunto = paska elämä. Nuoruus helpottaa iän myötä, mutta herkkyys, ailahtelevat tunteet ja heikko itsetunto voivat säilyä. Tämän vuoksi elämä saattaa olla paskaa jatkossakin. Paskan kanssa on yksinkertaisesti opittava tulemaan toimeen. Ammattiauttajilta saa helpotusta, jos onni on myötä, mutta perusluonne ei välttämättä elämän aikana muutu.

Olen samanlainen. Ja luovuttanut. Se on vain otettava niin, että kuolema joskus korjaa ja armahtaa. En usko, että tykyttävän pään saa kuriin minkäänlaisin noitakeinoin. Jotain voi kuitenkin yrittää.

-Säännölliset elämäntavat, etenkin hyvä yöuni.
-Ei alkoholia tai korkeintaan kohtuudella.
-Vastuu teoistaan. Pitää ymmärtää, että kun käyttäytyy kuin menkkainen akka, niin ihmiset kohtelevat kuin menkkaista akkaa.
-Vähäistenkin olemassa olevien ihmissuhteiden vaaliminen.
-Pahaa oloa aiheuttavien asioiden karttaminen sekä käytännön että tietoisuuden tasolla.
-Aktiivisuus, paikalleen ei kannata jäädä.

Älä ole murhemielin, vanhemmiten monilla helpottaa. Kun aikasi yrität etsiä hyväksyntää, niin lopulta murrut ja uuvut ja teet itsemurhan tai vaihtoehtoisesti oivallat terveen itsekkyyden merkityksen ja opit nostamaan elämälle keskisormesi.

Jos on sietämätön olo, hae ammattiapua. On siitä hyötyä tai ei, niin se on kuitenkin liikettä, toimintaa, osa prosessia. Sen kautta saatat myös saada oloa tasoittavia tabuja. Kuten jo totesin, paikalleen ei kannata jäädä!

Äläkä luule, että olet yksin! Meistä jokaisessa on sinua. Ja meistä monella on samanlaisia tai suurempia ongelmia kuin sinulla. Erilaisten mielentiloihin liittyvien kirjojen lukeminen voi helpottaa. Liisa Keltikangas-Järvinen on hyvä nimi. Tartu hänen kirjoihinsa. Hän on muistaakseni kirjoittanut itsetunnosta oikein erillisen lärpäkkeenkin.

Anteeksi isällinen tyyli ja eritoten anteeksi, jos et ole niin nuori kuin oletan.

 

[tant gredulin]

Lisään vielä kirjastoosi yhden: Aidosti kiltti, kirjoittaja Stefan Einhorn. Monelle ihmiselle on hankalaa vastaanottaa kiltti ihminen - se saattaa jopa herättää joissakin ihmisissä halun olla ilkeä :)

Minusta tärkeintä elämässä on olla oma itsensä, ilman pelkoja. Hyväksyä se, minkälainen ihminen on, tutustua itseensä 'warts and all'. Sinne asti kun pääsee saa myös rohkeutta laittaa rajat sille, miten antaa toisten kohdella itseään.

Onnea ja menestystä!

 

[Uleåborgir]

Näyttää siltä, että Birchmanilla olisi masennus versollaan. Valoa tunnelin päässä näkyy kuitenkin aika lailla. Masennuksesi pohjautuu aika pitkälle huonoihin ihmissuhdekokemuksiin. Se on tietysti hyvin ikävää, mutta näkisin siinä myös mahdollisuuden. Nämä asiat ovat masennuksen laajassa aiheuttajakirjossa ehkä helpoimpia setvittäviä terapian keinoilla. Toisin on laita niiden, jotka kärsivät puhtaasti kliinisestä masennuksesta. Tarkoitan tällä "puhtaita" aivokemian ja -fysiologian häiriöitä, joilla ei ole mitään tekemistä taustan kanssa.

Uskoisinkin että sinun tilanteessasi ns. kognitiivinen psykoterapia voisi viimeistään haalistaa ongelmia. Mutta jo psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa käytävät keskustelut auttanevat jo melkoisesti, ellet ole vielä ammattiavun puoleen kääntynyt. Menneisyydessäsi on paljon positiivista, kuten menestys armeijassa ja kiusaamisen loppuminen yläastevaiheessa. Mutta itsekin intensiivisen koulukiusaamisen kokeneena tiedän, että kiusaaminen totisesti vaikuttaa aikuisiälle ja pitkään, ehkä jopa kuolemaan saakka. Olen muuten päättänyt kokea luonnollisen kuoleman kaikesta huolimatta.

Koulukiusaamismuistot tahtovat keräytyä avaamattomaan umpisolmuun pään sisässä. Ja tämä vyyhti muistuttelee itsestään varsinkin silloin, kun itsestä tuntuu että muiden mielestä harmiton kuittailu ja naljailu ovat tosissaan tehtyä kiusaa. Näin ei hyvin todennäköisesti ole. Onhan naljailu ja kuittailu yksi sosiaalisen yhteisön tavoista pitää yllä kaveruutta ja tuttavuutta. Ja se ei tosiaankaan ole aina pahantahtoista. Mutta jos on kokenut pahantahtoista vittuilua, tämä tuttavallinenkin ja sinänsä harmiton kuittailu saa herkässä kohteessa täydellisen vittuilutulkinnan. Minulla se vaihe meni ohi siinä parikymppisenä.

Ja onneksi meillä kummallakin on ainakin hyvät suhteet vanhempiin, yliopisto-opinnot ja ilmeisesti kavereitakin siihen malliin, että moni ihminen pitäisi tilannettamme jonkinlaisena utopiana. Tuskallisen moni mt-potilas makaa täysin tyhjän päällä. Meillä on pysyvyyttä elämässämme. Jos on hyviä ystäviä, niin heihin voi aina olla yhteydessä, pidemmänkin ajan jälkeen, mikäli depressio on aiheuttanut esteen yhteydenpidossa. Opinnot eivät karkaa mihinkään.

Joka tapauksessa, jotta möhkäle päässäsi ei pääsisi kasvamaan tolkuttomiin mittoihin, ota toki yhteyttä ammattiauttajaan. Ilmeisest olet edelleen yliopiston kirjoilla. Niinpä kynnys psykiatriseen konsultaatioon on sangen alhainen, onhan YTHS. Nyt kun vielä jaksat, ala hoitaa asioitasi sitä kautta, sitä vartenhan se on.

Omasta tilanteestani voisin kertoa sen verran, että nyt ollaan harkitsemassa sähköiskuhoitoa + osastopaikkaa joksikin aikaa. Sairauslomaa jatkuu 28.2.2010
saakka. Kävin läpi elämäni hirvittävimmän ja mustimman jakson bipolaarihäiriön masennusvaiheen kanssa. Tästä kokemuksesta huolestuneena ja seuraavaa masennusta kauhulla odottaen sain psykiatrin suostumaan sähköiskuhoitoon. Siinä on omat haittansa, mutta katson, että mahdolliset hyödyt ovat sitä suurempia. Myös bentsopohjaiset lääkkeet eli pamit jätin kerralla pois. Voin sanoa, että henki saattoi olla katkolla ankaraakin ankarampien vieroitusoireiden vuoksi, mutta elämä jatkuu. Tavalla tai toisella.

 

[TF-79]

Täällä taas...
Sairauslomaa jatkettiin 31.3.2010 saakka ja loman aikana olisi tarkoitus katsastaa uutta duunipaikkaa, tai vaikka jotakin koulutusta. Olotila kohentui jo merkittävästi, mutta nyt on joku laskuvaihe meneillään taas. Ei oikein mikään jaksa kiinnostaa.
Oikestaan ihan kaikki tekeminen vaatii helvetillisiä ponnisteluja, virta on täysin loppu. Keskittymiskyky on aika kateissa, eikä mikään ennen mielekäskään tekeminen jaksa nyt innostaa. Kaikki on tasaisen harmaata nyt, vaan ehkä sitä valoa jostain taas aikanaa löytyy.
Birchmanille: Kyllä tuo valitettavasti viittaa alkavaan masennukseen, mutta onneksesi vasta alkavaan. Suosittelisin kyllä sinun juttelevan jonkun ammattilaisen kanssa olostasi, se helpottaa kyllä. Ja mitä pikemmin sen teet, sitä nopeammin olotilasi kohentuu, kun et päästä tilannetta liian pahaksi.
Ja omasta kokemuksesta voin sanoa, että viina ei ole oikea hoitokeino tähän. Hetkeksi se turruttaa, mutta se on vain väliaikaista. Ja pian huomaat, että mieli on dokaamisen jälkeen vaan entistä synkempi. Ei ole häpeä hakea itselleen apua. Nämä vaan on sellaisia juttuja, ettei näitä ymmärrä ihminen, joka ei mt-ongelmista ole koskaan kärsinyt. Jos sinulla on koipi paketissa, kukaan ei ihmettele, mutta kun se vika on kuupan sisäpuolella, niin muut eivät sitä jaksa aina ymmärtää.

 

[Hemingway]

Birchmanille sen verran, että masennusdiagnoosin saa nykyään lähes jokainen synkkämielinen, joka ymmärtää sen pyytää. Eikä siinä mitään. Mielialalääkkeet saattavat auttaa, mutta ei kannata paeta diagnoosin taakse omia ongelmiaan ja lopettaa itsensä tutkiskelua. Muuten voi käydä niin, että ongelmien syyt eivät koskaan selviä, vaan diagnoosista tulee suojaava muuri, jonka sisällä omaa sairauttaan on helppo helliä ja kasvattaa.

 

[Crazy Diamond]

Jesh, elikkä päivitellään tänne omaa shittiä.

Otin sitten isomman vaihteen käyttöön ja aloin hajottamaan kotonani paikkoja. Lähinnä seinät saivat uutta muotoa ja sisäikkunat helisivät. Siinä sitten rauhotuin ja nukuin yön kunnes seuraavana iltana jatkoin paikkojen hajottamista. No, eipäs siinä, porukat soitti poliisit paikalle ja meikä päivystyksen kautta suljetulle osastolle. Vapaaehtoisesti suostuin osastolla viikon olemaan, ja vapaaehtoisesti sinne meninkin.

Katkeruus ja viha on sen verta noussut itselläni pintaan vanhempia kohtaan näinä hetkinä kun sitä on itse lähes koko elinikänsä piilotellut. No tuolla osastolla sitte pääsi päästelemään niitä höyryjä ja oli psykologisia testejä, mistä sitte selvis, että mulla on kehittyvä persoonallisuushäiriö. Hymähdin tämän kuullessani ja mulle on ihan okei, että ihmisten kykeneväisyys pahaan korresoituu mussa ja lukemattomissa muissa mielisairaissa ja pahasta masennuksesta kärsivistä. Toki vaikuttaa muutkin seikat, mut mun osalla on vaan ihmisten (käyttäytyminen,kiusaus-jutut,isän tunneköyhyys ja alentaminen) rooli tässä mun masennuksessa ja persoonallisuushäiriö jutussa aika vahvasti se syy. Näin mä koen ja siinäpä sitä on syytä Misanthropyyn ja siihen, että päädyin (ONNEKSI) raskaan musiikin ylimmäksi ystäväksi.

Masennuslääkettä sain kun pyysin ja sairaslomaa koulusta (tosin lukio tais olla siinä) Lääke on Cipralexia, kellään kokemusta kyseisestä lääkkeestä? N. viikon oon napsinu, ja pientä levottomuutta (joka ei tosin paljon eroa normaalista) ja pääkipua tullut. Skeptinen oon ton lääkkeen suhteen ja ylipäätään koko tulevaisuuden. Mut mulla on ylpeyteni ja lyyriset taitoni joten ei tässä suoraan olla päätä giljotiiniin pistämässä.

 

[TF-79]

Lääke on Cipralexia, kellään kokemusta kyseisestä lääkkeestä? N. viikon oon napsinu, ja pientä levottomuutta (joka ei tosin paljon eroa normaalista) ja pääkipua tullut. Skeptinen oon ton lääkkeen suhteen ja ylipäätään koko tulevaisuuden. Mut mulla on ylpeyteni ja lyyriset taitoni joten ei tässä suoraan olla päätä giljotiiniin pistämässä.

Cipralexilla on menty reilut pari kuukautta ja on piristänytkin oloa hieman, ei mitään haittavaikutuksia ole itselle tullut. !0mg on ollut päivä lääkitys tähän saakka, nyt nousi 15mg. Ainoa huomio tuosta on tullut, että jos illalla juo vaikka kuusi kaljaa, niin seurauksena on helvetillinen krapula.
Tänään tuli taas käytyä lekuria morjestamassa, ei oikeen mitään uutta, paitsi cipralex tosiaan omasta pyynnöstä nousi. Hiukan takapakkia on otettu, mikään ei oikeen kiinnosta, kaikki tekeminen ja ihmisten näkeminen tahtoo vaatia ponnistuksia. ja hermot on tosi loppu, jos nappi lähtee paidasta, on helvetti irti.
Kaiketi tästä pikkuhiljaa kuitenkin parempaa kohti suunnataan, kome ja puopli kuukautta on vielä sairaslomaa jäljellä, tosin tuskinpa vanhaan duuni paikkaan palaan sen jälkeen, jos vain jotain muuta löytyy...

 

[ms.qvist]

Kaiketi tästä pikkuhiljaa kuitenkin parempaa kohti suunnataan, kome ja puopli kuukautta on vielä sairaslomaa jäljellä, tosin tuskinpa vanhaan duuni paikkaan palaan sen jälkeen, jos vain jotain muuta löytyy...

Viestejäsi luettuani melkoisen tiiviisti tässä ketjussa, pitäisin melkoisen suurena virheenä jos palaisit entiseen työhösi. Olen saanut sellaisen kuvan, että se on eräs sellainen tekijä mikä vaikuttaa elämääsi suuresti negatiivisessa mielessä. Tietty nykyisessä taloudellisessa tilanteessa uuden työn löytyminen voi olla haastavaa (riippuen alasta mille hakeudut) mutta aina kannattaa viritellä verkkoja muualle jos tunne on se, että työ jota tekee ei todellakaan sovi. Olen päätynyt hivenen samansuuntaiseen ratkaisuun, en vielä vaihtamaan työpaikkaa vaan aloittamaan opinnot - toivottavasti valmistun jossain vaiheessa, jottei minusta tule aikuisiällä ikuista opiskelijaa.

Tsemppiä sinulle!

vlad.

 

[Pete74]

Cipralex

Niin, tuota tuli mutusteltua kuukausia - lopulta 20 mg. Kyllä se lopulta alkoi antamaan tuloksia, mutta alkoholia se ei siedä. Omalta osaltani voin sanoa, että krapulat oli julmia ja lääkkeen teho katosi heti päiviksi. Kun sain pidettyä korkin kiinni kuukauden päivät, asiat tuntuivat asettuvan oikeihin mittasuhteisiinsa.

Tosin kusipäät olivat edelleen kusipäitä ja mulkut mulkkuja. Mutta ne/he pystyi asettamaan oman arvonsa ansaitsemaan asemaan. Eli ignorea koko jengille. Toki ystävien ydinjoukko auttoi pahimman yli. Lähisukulaiset mielellään tuomitsivat ja kritisoivat lääkkeiden käyttöä. Ei olisi kannattanut kertoa. Masennuksen seurauksena työt loppuivat ja uutta ammattia harjoitellaan koulussa. Kyllä kannattaa vaikka pers'auki ollaankin.

Toivon muille jaksamista. Pitäkää alkoholi aisoissa ja hyvät ystävät kyllä pitävät pään pinnalla.