On aloja, joissa työntekijän ei todellakaan tarvitse enää työskennellä taulukkopalkoilla, jos sinulla vain on näyttöjä. Tähän suuntaan sen kuuluisikin mennä.
Aina kun näen jonkun kirjoittavan tällaisen niin olen siihen vastannut yleisesti omalla esimerkilläni:
Työntekijät leimaantuvat ihan samalla tavalla kuin yritykset. Minä olen verrattain vaatimattomasta taustasta kotoisin. Vanhemmilla riitti rahaa siihen, että ruokaa oli aina pöydässä ja lapsilla oli mahdollisuus silloin tällöin tehdä jotain kivaa. Muuhun se raha ei minun vanhemmillani riittänyt, kun meillä kolme isoa poikaa syömässä jääkaapin tyhjäksi. Harrastusvälineisiin ei siis riittänyt ikinä panoksia vaan ne panokset meni ruokaan ja vaatteisiin. Minulla oli hyvä lapsuus, koska ei se onnellisuus rahaa oikeasti tarvitse. Kavereita oli ja ne kaveritkin oli melkein aina - jostain syystä - samanlaisella taustalla varustettuja.
Kotoa alkoi tulla painetta itse tienata rahaa siinä n. 14v paikkeilla. Ja se paine oli jopa niin kova, ettei sitä oikein lapsi tai nuori siinä kohtaa ymmärtänyt. Vanhemmat toki halusi hyvää, mutta ei lapsi sitä ymmärtänyt, että se olisi ihan rahallisesti tiukka ratkaisu. Olen itse kiittänyt kymmeniä kertoja Suomen hyvinvointiyhteiskuntaa siitä, mitä minulla nyt on: minä olen maisteri ja minulla on vakityö. Mutta edelleen palaan tähän menneisyyteen, että se koti ja kodin tarpeet vaikuttaa nuoreen ihmiseen tosi paljon. Kun jotkut vähän paremman taustan kaverit mietti, että opiskelen ja ryyppään niin minulla oli jo mielessä, että oma elantonsa pitää itse päästä tienaamaan. Kun sitten menin vuonna 2008 nuorena poikana hanttihommiin niin se rahahan tuntui ihan hurjalta. Katsoin vanhoja palkkanauhoja niin ne tulot oli semmosta 1100 tai 1200 € / kk eli aika vähän.
Halusin suorittaa. Kodin, taustan jne. vuoksi. Ja pitkään myös kuvittelin, että se ikään kuin palkittaisiin jotenkin. Yksi elämäni suurimmista virheistä on ollut se, että rakastuin rahaan nuorena. Minua kehuttiin ahkeruudesta ja kuinka hienoa on, kun tienaan itse rahaa. Tein valtavan määrän hommia huonoimpiin mahdollisiin aikoihin - muistan, että minulla oli kaupassa usein putkia, etten ollut saanut kahta vapaapäivää putkeen yli kolmeen kuukauteen tai viettänyt vapaata viikonloppua. Kaikesta tästä huolimatta sitä rahaa ei vaan ollut eikä sitä kertynyt. Ammattikoulun käyneet ystäväni nauroivat osin huumorilla, kuinka sä oot aina töissä eikä sulla oo ikinä yhtään rahaa. Mutta se itse työ oli niin tärkeää, vaikkakin ammattina ihan täyttä sitä itseään. En uskaltanut irrottautua siitä putkesta, joten vuodet vierivät hienosti ja opiskelin mitä ehdin ja tein töitä. Käytännössä työ tuhosi mahdollisuuden menestyä opinnoissa, koska eihän kukaan jaksa käydä iltatöissä jatkuvasti ja olla viikonloppuja töissä ja samalla hoitaa 5 päivää viikossa opintoja. Pitkään luulin, että olen vaan tyhmä ja heikko, mutta reflektointi auttoi asiaan.
2017 opinnot olivat ajautuneet umpikujaan. Tuntui, että siitä ei olisi mitään hyötyä, kun en kuitenkaan pääsisi töihin. Olin siis 2016-2017 ollut työttömyysjaksolla, joka näkyi todella rankasti jaksamisessa. Epätoivoisena hain töitä, mutta ei natsannut. Yritin jopa niitä vanhoja töitäni, mutta enpä kelvannut sinnekään. Ei löytynyt tekevällä töitä, vaikka minulla ei ollut mitään vaatimuksia. Lopulta kirjoitin Facebookkiin, että hei mä oon tosi epätoivoinen. Sen jälkeen tuli nopeasti työtarjouksia ja päädyin nykyiseen pestiini. Se oli elämäni muuttanut asia, koska siellä rupesin ensimmäistä kertaa ymmärtämään, että kaupan alalla vika ei ollutkaan minussa vaan järjestelmässä. Tajusin, että minulla on voimavaroja tehdä paljon eri asioita - minulla on varaa kausikorttiin ja minulla on varaa käydä ystävien kanssa ravintolassa. Mökkireissulle voi ostaa lihaa ja minulla on varaa panostaa harrastuksiin. Voin ostaa uuden pyörän, rullaluistimet yms. yms. yms. Silloin tajusin varmaan ekaa kertaa sen, kuinka typerä olin, kun olin luullut, että vika on minussa. Ei vika ole minussa vaan siinä, että olin jo nuorena ajautunut köyhyysloukkuun. Parasta, mitä minulle tapahtui oli se, että kaupan alalla työnantajani ei halunnut minua takaisin. Se avasi työn nykyisiin töihin, joissa tienasin ensimmäistä kertaa elämässäni summia, joista voi säästää.
Kun nämä perusasiat saatiin kuntoon, pystyin viimein opiskelemaan ja saamaan myös opintoni valmiiksi. Tämä on pitkä tarina, mutta se on yksinkertaistus todellisuudesta. Ihminen ei pääse taustaansa karkuun ja esimerkiksi 10 vuoden työura kaupassa leimaa ihmistä. Sinua pidetään kysymättä ja näkemättä jonkinlaisena työelämän luuserina, josta ei ole muuhun. Jos tuohon jää jumiin niin siitä ei pääse pois ellei ole todella päättäväinen. Ja moni on jäänyt omalla tavallani sinne jumiin jo kauan minua ennen, koska he ovat hankkineet perheen ja lapsia. Silloin et voi lähteä mihinkään ilman suojausta.
