Anderssonilla on kevyt salkku ja vain vähän vastuuta yhtään mistään. Toki olet tuossa oikeassa, että Andersson on hyvin perillä esim. sote-kysymyksistä, ja se on näkynyt viime vuosina vaalitenteissä.
Väitän kuitenkin, että Li olisi ihan yhtä vihattu, mikäli hän olisi PM. Hän on tuossa omassa roolissaan saanut vetää melko kritiikittä, koska kaikki odottavat vasemmistoliitolta sitä samaa vanhaa linjaa, jossa rahan pitäisi siirtyä rikkailta köyhille. Kaikki huomio on kohdistunut akseliin sdp-keskusta.
Eihän tässä ole mitenkään kiinni vihaamisesta vaan siitä substanssista. Voihan joku kuvitteellinen osaavakin pääministeri olla hirveä tyyppi ja ideologialtaan sellainen, että herättää pyhää vihaa. Olen 99,9% varma, että Lin ollessa pääministeri hänen julkisuutensa olisi hyvin erilaista kuin Marinin.
Marin on itse asiassa paljon vähemmän ideologinen. Ennemminkin hän ajaa "yleisvasemmistolaisia" teemoja siinä puolueessa, jossa saa maksimimäärän valtaa. Anderssonin sen sijaan luen aatteelliseen vasemmistoon, jolle demarit ovat luokkavihollisia.
Olen suurelta osin samaa mieltä. Tässäkin kuitenkin nähdään, ettei "enemmän ideologinen" tarkoita "vähemmän substanssiosaamista". Vaikka Andersson olisi Marinia "ideologisempi", on minun mahdotonta nähdä Marinin yltävän substanssissa lähellekään.
Tietenkin näinkin. Mutta esim. valtion interventio talouteen on poliittisia valintoja puhtaimmillaan. Ei siihen ole mitään "substanssia", joka kertoisi, että juuri näin pitää toimia.
En oikein ymmärrä miksi jatkuvasti juututaan tähän. Kysehän on siitä, että pitää olla
toteuttamiskelpoinen, koherentti kehys, jonka puitteissa niitä omia arvovalintoja tehdään. Vaikeiden kysymysten välttely ja kaikille kaiken kivan lupaaminen ei ole mikään "poliittinen valinta" vaan nimenomaan joko substanssiosaamisen täydellistä puuttumista tai häikäilemätöntä populismia.
Poliittinen valinta voi jossain tilanteessa olla esim. leikkaus vs. veronkiristys. Sen sijaan höpinät siitä, kuinka säästetään kehitysavusta miljardeja tai korjataan talous vuorineuvokset kuriin laittamalla ja kädet ristissä talouskasvua odottamalla ovat ihan toinen juttu.
Juha Sipilällä oli varmaan liike-elämän ja yritystoiminnan substanssi hallussa, mutta hän ei ymmärtänyt poliittista päätöksentekorakennetta. Samalla tavalla Juhana Vartiainen on käsittääkseni myöntänyt, että hän ei ollut aluksi ymmärtää poliittista prosessia, vaan tarvitsi sitä varten ulkopuolista apua.
Vartiainen on hyvä esimerkki. Hänellä on todellista maan huipputason osaamista taloustieteestä. Tietenkään hänellä ei ole ollut samanlaista kokemustapoliittisista prosesseista, mutta näköjään hän kykenee myöntämään tämän. Esim. Marinin kohdalla olisi kiinnostavaa miettiä, mikä se hänen vahvin alueensa tarkalleen on. Siis alue, johon hän on normaalia perehtyneempi ja jossa hän on mukavuusalueellaan. Vartiaisella tuo lienee selvä juttu.
Marinin heikkoudet tulevat esille silloin, kun vaalitenteissä mennään vähänkin syvemmälle aiheissa. Esim. politiikkaradion tentissä hän osasi luetella opetellut sloganit ja demarien linjan, mutta mihinkään tarkentaviin kysymyksiin ei ollut vastausta. Tämä kuvastaa mielestäni laajemminkin Marinin osaamisaluetta: puhuminen, edustaminen ja argumentointi sujuu, mutta mikään yhteiskunnallinen syväajattelija hän ei nähdäkseni ole.
Tässä tulikin ylle vastaus. Pääsääntöisesti olen samaa mieltä, joskaan en näe Marinin argumentaatiota kovin vakuuttavana ja puheenjohtajista ainakin Andersson ja Essayah pyyhkivät Marinilla lattiaa tällä saralla. Marinin vahvuus keskustelijana (ulkoa opeteltujen sloganeiden lisäksi) on mielestäni hänen suurin vahvuutensa muuallakin: peräänantamattomuus ja hyökkäävyys. Usein paremmalla argumentillakin liikkeellä oleva vastustaja väsähtää kun tarpeeksi voimallisesti hyökkää päälle. Vahvuutena tämä on vähän kaksiteräinen miekka, sillä sen näkeminen vahvuutena/heikkoutena/ärsyttävänä tekijänä riippuu pitkälti siitä miten keskustelijaan jo valmiiksi suhtaudutaan.
Tämä on toki ongelma myös erittäin monella muullakin: eduskuntaa valikoituu hyviä kampanjoijia ja puhujia, mutta valikoituuko ajattelijoita? Välillä tuntuu, että Osmo Soininvaara on ainoa tässä maassa, jolla on jotain kokonaisvaltaisempaa ajatusta ja näkemystä yhteiskunnan kehittämisestä. Ja hänkin alkaa olla jo aika vanha.
Asiaa ei ainakaan auta se, että julkisessa keskustelussa ylikorostetaan tuntemusten ja ideologian läpitunkevaa vaikutusta loogisen johdonmukaisuuden sijaan.
Nuo ovat kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan faktoilla todennettavia. Sen sijaan jos kysytään, mitä politiikkatoimia olisi pitänyt tehdä keväällä 2020 tai mitä ilmastonmuutokselle pitäisi tehdä, astutaan politiikan alueelle. Tällöin ei mielestäni valita enää faktan ja tunteen, vaan erilaisten poliittisten näkemysten väliltä.
En ole tästä aivan samaa mieltä. Jos ollaan sitä mieltä, että hiiteen hiilineutraalius koska ketä kiinnostaa, on kyse poliittisesta ideologiasta. Sen sijaan jos esitetään, että ilmastonmuutos ei vaikuta meihin tai ettei ihmisellä ole siihen vaikutusta, ja perustellaan näin omaa politiikkaa, ollaan kyllä hyvinkin järjen ja faktan (tai niiden vastakohtien) pelikentällä. Myös arviot vaikkapa Venäjän uhasta ovat olleet aivan todellisen reaalimaailman ilmiön arvioimista ja aika on paljastanut arvioista toiset osuvammiksi kuin toiset.
Väitän politiikan Suomessa koostuvan hyvinkin suurelta osin ihan kouriintuntuvista asioista joissa olennaisinta ei ole poliittisideologiset erot vaan erilaiset käsitykset reaalitodellisuudesta. Näiden sekoittaminen, jota katson harrastettavan nykyään järjettömän paljon, on haitallista ja johtaa siihen että entistä yliampuvammat tulkinnat reaalitodellisuudesta saavat sijaa ikään kuin politiikan naamiossa. Tietenkään emme ikinä saavuta vallitsevista tosiasioista konsensusta (eikä tarvitsekaan), mutta kun keskustellaan objektiivisesta maailmasta subjektiivisesti mutta todellisuuden objektiivisuus tiedostaen, on niin kompromissien löytäminen kuin tiedon kumuloituminenkin paljon helpompaa.
/img-s3.ilcdn.fi/65b62789034fcf5b96ef95cf6c4f894d5b90f0c097234c765371af269c809ea8.jpg)
www.iltalehti.fi
