Mielessäni on monta kertaa pyörinyt, että mitä ihmettä on tapahtunut Coldplaylle. Bändi, jota vuosituhannen vaihteessa hehkutettiin maailman kovimpana bändinä sitten Beatlesin tai Rollareiden. Ei minua bändin suosio sinänsä harmita, vaan se, mitä suursuosio väistämättä tuo mukanaan eli biisien ylisoiton radiossa ja musiikkikanavilla, kamalan mediahypen haastatteluineen.
Bändin debyytti Parachutes on yksi ikisuosikkejani, kaunis ja vilpitön levy, jota kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle mielelle. Sen jälkeen levyjen taso on mielestäni tasaisesti laskenut ja popin jättiläiseksi kasvanut Coldplay on menettänyt omaleimaisuuttaan. Miten sen nyt pukisi sanoiksi...Ehkä syynä on se, että Coldplay yksinkertaisesti näkyy ja kuuluu liian monessa paikassa ja siksi musiikin tuoreus, jota Parachutes pursuaa, katoaa.
Pohtimisen paikka on siinä, mitä menestys tekee bändille. En todellakaan haluaisi olla Chris Martinin housuissa, kun pitäisi tehdä biisejä uudelle levylle. Ja teki niin tai näin, niin joku pettyy kuitenkin ja jos musiikillisesti hyvä levy ei myykään niin bändi leimataan mediassa entiseksi suuruudeksi. Rock-journalismi ja sen harjoittama oikeudenjako on joskus tarua ihmeellisempää. Ehkä se, mitä haluan sanoa, on, että Coldplay, kuten niin moni muukaan maailman kovin bändi ikinä missään, ei ole niiden saamien ylisanojen arvoinen.
Hyvä puolihan Kylmäsoiton menestyksessä on reilun kaupan saama julkisuus. Kun Coldplayhyn yhdistetään maailmanparantaminen, niin ei sitä voi mielestäni laskea miinukseksi. Bändi on ymmärtääkseni ihan aidosti kiinnostunut epäkohtien korjaamisesta.