Tässä erinomainen reportaasi ja selitys Ylen journalismin nykylinjalle; mielipidevaikuttamisen eli kolumnituotannon "päällikkönä" on kuvataiteilija (AMK) Rakel Liekki. Kyllä, oikeasti.
Ja siitä kaikkien on pakko maksaa.
Kannattaa katsoa koko video. Vaikuttavaa analyysiä.
Käydäänpäs tätä läpi.
Alkuun on hyvä todeta, että Sammallahti on itse jäänyt kiinni CV:n vääristelystä, eli siltä pohjalta on tietyllä tapaa koomista, että hän arvostelee toisten koulutustaustan soveltuvuutta. Ajattelen kuitenkin, että tälle talotekniikan insinöörillekin on suotava puheoikeus yhteiskunnallisissa asioissa.
Videolla nähtävä kritiikki perustuu Sammallahden havaintoon, jonka mukaan huomattavalla osalla Ylen kolumnisteja on taustaa feministisessä ajattelussa. Todisteena hän käyttää mm. Wikipedia-sitaatteja ja henkilöiden työhistoriasta kaivettuja yhteyksiä.
Fine. On mahdollista, että Ylen kolumnistien keskuuteen on konsentroitunut merkittävä määrä feministejä. Herää kuitenkin kysymys: mitä sitten? Määrittääkö näiden ihmisten ajattelua ensisijaisesti feminismi, vai onko se vain osa heidän arvomaailmaa? Mitä tästä konkreettisesti seuraa?
Toisaalta Sammallahti tarkastelee aihetta myös hyvin valikoivasti, jolloin kuulijalle jää epäselväksi, mikä on näiden väitettyjen feministien tosiasiallinen määrä tai poliittinen tausta. Monet feministeiksi leimatut käsittelevät aivan muita teemoja kolumneissaan, eikä esimerkiksi Saarikiven julkaisematta jäänyt kolumni liity mitenkään feminismiin. Silti se tuodaan esille ikään kuin todisteena Ylen epäluotettavuudesta.
Tavallaan tässä yritetäänkin vihjailla, että Yle on "vasemmiston" hallussa, mikä siis saattaa joiltain osin pitää paikkansa - julkinen tiedonvälitys kun on perinteisesti ollut tärkeä osa vasemmistolaista hyvinvointivaltioprojektia. Niinpä oikeiston (lavealla määrittelyllä) rooliksi on jäänyt Ylen rahoituksen kritisointi, mistä tässäkin tuntuu olevan epäsuorasti kyse. Eli jos nyt oikein tulkitsin, Sammallahti toivoisi oikeistolaisia kannanottoja, kenties kansallismielisiäkin, tai muuten Yle ei hänen mukaan ole tehtäviensä tasalla.
Sammallahdelta jää kuitenkin huomaamatta, että Ylen tehtävänä ei ole promota puoluepoliittisia puheenvuoroja. Tiedän, että monille "työn murros" tai "metoo" ovat tällaisia teemoja, mutta ne ovat kuitenkin osa laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita voi käsitellä niin kielitieteilijä kuin toimitusjohtajakin. Esimerkiksi vähemmistöjen oikeudet on teema, joka on kyllä esim. vihreiden agendalla, mutta jolla on yhteiskunnallista relevanssia ja joka linkittyy osaksi Ylen lakisääteisiä tehtäviä.
Videon pääteemana tuntuu olevan toimittajien taustojen perkaaminen ja niistä löytyvä epätasapaino. Minusta on oletettavaakin, että julkisen tiedonvälityksen piiriin hakeutuu sellaisia henkilöitä, joita ohjaa hyvinvointivaltioajattelu ja julkisten palveluiden tärkeys - niinpä he ovat usein myös tavalla tai toisella sidoksissa feminismiin. Vähän kuin sekin on luontevaa, että bisnesorientoituneet hakeutuvat todennäköisemmin kaupalliselle alalle kuin henkilökohtaisiksi avustajiksi. Feminismillä saattaa hyvinkin olla "yliedustus" toimittajakunnassa, mutta se ei vielä itsessään kerro mitään toimittajien pätevyydestä tai journalismin neutraaliudesta.
Sammallahden kritiikki kopsahtaa kiville siinä kohtaa, kun hän vertaa feministisiä yhteyksiä laitaoikeiston ääriajattelijoihin. Tämä on internet-keskusteluille tyypillistä ajattelua, jonka tavoite on ilmeinen: luoda false balance kuvitellun "vasemmiston" ja "oikeiston" välille - eli käytännössä esittää, että on olemassa jokin kosminen tasapaino kaikkien poliittisten aatteiden välillä ja että Ylen tulisi mukailla sitä. Tämä on puolestaan tuttua Sammallahden nettihistoriasta, ja se tuo mieleen Suomen Uutisten tavan luoda vastakkainasetteluja sinne missä niitä ei luonnostaan ole.
Politiikassa on toki erilaisia näkemyksiä, enkä väitä, etteikö niitä pitäisi tuoda monipuolisesti esille. Sammallahden kritiikki on kuitenkin yksipuolista, sillä hän ei huomioi seuraavia asioita. Ensinnäkin, Ylellä on lakisääteisiä tehtäviä, kuten monikulttuurisuuden edistäminen ja vähemmistöjen esiin tuominen. Nämä ovat hyvinkin yhteensopivia feminismin, mutta eivät mainitun kansalliskonservatiivisuuden kanssa. Sammallahden aatetoveri, Jari Ehrnrooth, on tasapainoillut siinä rajalla, mutta ymmärrän hyvin, miksei tasapainoile enää.
Toiseksi, Sammallahti taantuu perinteiselle Suomen Uutisten linjalle vihjatessaan, että journalismi on "punavihreiden" halussa. Lähteeksi hän esittelee mm. Turun AMK:n tuoretta opinnäytetyötä, jonka jokainen akateemista silmää omaava ymmärtää heikoksi lähteeksi. Tarkoittaako tämä hänen mielestä sitä, että Ylellä korkeinta valtaa käyttävät henkilöt ovat puoluepoliittisesti aktiivisia? Se jää epäselväksi, sillä varsinaisia vallankäyttäjiä ei nimetä tai vallankäyttöä osoiteta.
Tosiasiassa Sammallahden tulisi suunnata kritiikkinsä Ylen hallintoneuvostoon, jolla on valta valvoa Ylen tuotannon lainmukaisuutta ja poliittista neutraaliutta. Mutta kas, siellä ei pamppua heiluttelekaan punavihreä leegio, vaan Sammallahden omalla puolueella (kokoomus) on persujen ja keskustan ohella tukeva edustus.
Rakel Liekki onkin tässä sellainen helppo syntipukki, johon voi projisoida kaikki populistiset kaunat julkista uutistuotantoa kohtaan. Tosiasialliset vallankäyttäjät ovat muualla, ja heitä arvostellaan lähinnä sivumainintana - mikä on toki ymmärrettävää, sillä Jääskeläisen keissi olisi vienyt kritiikin kärkeä poliittisesti väärään suuntaan.
All-in-all, tämä on aika tavanomaista nettivaikuttamista, jolla pyritään jonkinlaisen liberaaliuden savuverhon suojista hyökkäämään julkista tiedotusvälinettä vastaan. Sinällään on aiheellista pohtia, mikä on Ylen asema, rahoitus ja toimivalta. Sen voi kuitenkin tehdä tosiasioihin pohjautuen, eikä siten, että lähtöasetelmana on feministien myyräntyön todistaminen.
Itse olen sitä mieltä, että Ylen fokusta voisi hyvinkin muuttaa. Mainittua EU:n kilpailulain ohjaamaa muutosta perustelee monikin argumentti. Mielestäni pääasia on, että Yle keskittää resurssit niihin toimintoihin, joita markkinat eivät tuota. En koe, että human interest -jutut verkkosivuilla ovat sellainen välttämättömyys, jota ilman kansa ajautuu rappiolle. Sen sijaan politiikkaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin kohdistuva uutisointi on alue, jolla Yleä tarvittaneen jatkossakin.
yle.fi
yle.fi