Hain vuosi - 2014 ja 2015 Jawsin silmin
Alustus - Tajunnanvirtaa tiedossa
Kirjoitan tämän, koska nyt ei ole muutakaan tekemistä. On tylsää. Viesti käsittelee ajanjaksoa vuoden 2014 ja 2015 toukokuiden välillä. Paljon on tapahtunut, joten puretaan tämä sykli osiin. Silläkin varauksella, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Teen tämän myös itselleni. Toivottavasti joku saa tästä jotain irti, ihan pientä ajatusta edes. Kuuntelen tätä kirjoittaessani hyvää musiikkia, joten olen niin sanotusti tiloissa. Tekstistä saattaa tulla ihan sekavaa tajunnanvirtaa, koska jäsentelen kaiken mielessäni sen kummemmin etukäteen suunnittelematta. Lopetan tämän turhanpäiväisen lätinän ja menen asiaan.
2014 - Vuosi, joka saa kaikki muut vuodet tuntumaan merkityksellisiltä
Näistä kahdesta vuodesta se huomattavasti surkeampi. En ole pessimisti, en optimisti, ehkä realisti olen. Koitan käsitellä asioita ihan neutraalisti mitenkään värittelemättä, vaikka usein onkin tapana tehdä ruohonleikkuustakin dramatiikkaa. Ajoin sen linnun päälle kyllä oikeasti, ei se värikynää ollut. Koitetaan avata ajatusmaailmaa ihan järjellisesti sen koommin tunteilematta, vaikka sillekin olisi tapahtumien valossa sijansa.
Toukokuu - Lumipallo lähtee pyörimään
Toukokuu on suosikkikuukauteni. Maailma alkaa aina hymyillä ja jääkiekossa pelataan MM-kisoja. Kiekkokauden huipentuma ja ulkona alkaa olla sellaiset säät, että mielikin virkistyy. Vuoden 2014 toukokuu oli henkilökohtaisella tasolla erityinen. Siihen asti kaikki oli sujunut kuin tanssi, vaikken tanssia osaakaan.
Vuoden 2013 marraskuusta olin alkanut pitää yhteyttä erääseen naisihmiseen. Monet viestejäni lukeneet takuulla muistavat kyseisen lahtelaisen tytön. Tokihan minä pöljäke pidin hänestä kovasti, mutta ei oltu päätetty kuitenkaan nähdä kuin vasta kesällä, kun olisi hyvät säät. Ensinäkeminen sovittiin toukokuulle, tarkemmin sanoen 27. toukokuuta oli se odotettu päivä. Täytenä ummikkona se oli minulle, kuten hänellekin, normaalia toisen ihmisen tapaamista isompaa.
Odotukset olivat korkealla ja säätilat olivat olleet siinä 20-25 asteen paikkeilla. Sään piti suosia ensitapaamista, mutta luoja lykkäsi myrskyn. En tapaa kiroilla miltei koskaan, mutta konstailematta voin todeta, että 27.5. kaikki meni päin helvettiä. Luulin tietysti, että kaikki meni hyvin huonosta säästä huolimatta, mutta illalla WhatsAppissa jutellessamme kävi ilmi, että minä, tuolloin finneineni ja muutenkin siinä ankeudessa, en ehkä kelvannutkaan.
Totta kai maailma meni ihan uusiksi sillä hetkellä, vitutti ja itketti kuin pientä oravaa. Ylioppilasjuhlat olivat tietysti samaisen viikon lopulla. Sanoisinko, että varsin "parahultainen" ajankohta. Ei muuten kiinnostanut koko valkolakki tai mitkään typerät teeskentelyjuhlat sillä hetkellä pätkääkään. Äiti ja paras kaverini tiesivät, muut eivät.
Kesäkuu - Jatkoa kurjuudelle
Ylioppilasjuhlat tulivat ja masensi. Ei kiinnostaneet koko lakkiaiset tippaakaan. Vieraslistallakin oli porukkaa sen verran, etten kaikkia edes tuntenut. Muutenkin ottaa pannuun yleensäkin olla minkään sortin huomion keskipiste. Okei, täällä netissä ja Jatkoajassa olen mielelläni äänessä, mutta täällä onkin enemmän samanhenkistä porukkaa. Niistäkin kutsuvieraista ani harva oli oikeasti osallistunut minun elämääni erityisemmin. En pidä arvossa pippaloita, joissa sitten mukamas kiinnostuneina kysellään että mitäs sinä Jaws aiot isona nyt tehdä ja voi kun olet kasvanut blaa blaa.
Jotenkuten tiedostavana ihmisenä kuitenkin hoidin juhlani asiallisesti ja normaalisti, mutta mielessä pyörivät toki muut asiat. Pääsykokeet tuolta keväältä olivat vasta alkamassa eikä niihinkään löytynyt hirveämmin motivaatiota. Pidin yhteyttä siihen tyttöön, mutta aika heikosti olivat asiat senkin suhteen.
Juhlat olivat ja menivät, se pieni masennuskin onneksi jäi taakse. Tytön kanssa alkoi tuntua jo paremmalta ja ajattelin, että ehkä kaikki lutviutuukin hänen kanssaan. Ainakin siitä oli merkkejä.
Pääsykokeet menivät penkin alle, mutta enpä ollut lukenutkaan. Odotettu tulos siis, sen takia tänäkin keväänä ollaan samassa pisteessä ja yritetään päästä johonkin. Päätin ottaa puhelinsoiton armeijaan ja kysellä, josko saisin aloittaa jo vuoden 2014 heinäkuussa. Kutsunnoissahan minut määrättiin vuoden 2015 tammikuun saapumiserään Niinisaloon. Asiat järjestyivät nopeasti ja Varsinais-Suomen aluetoimisto järjesti minut jo heinäkuun saapumiserään. Yhtäkkiä olisikin intti edessä! Melkoinen muutos, mutta mielestäni se oli siinä tilanteessa paras ratkaisu.
Jalkapallon MM-kisat olivat täydessä käynnissä ja kesäkuu meni pitkälti futiksen parissa. Harvoja ilonaiheita viime kesänä.
Heinäkuu - Aamut alkavat painaa
Tuli heinäkuu, ja asiat olivat järjestyneet sen ihastukseni kanssa. Vaikutti siltä, että hänkin piti minusta. Kaikki merkit sille oli. Saatoin tämän vuoksi lähteä ihan helpottuneena armeijaan, kun tuntui, ettei enää ollut mitään millä päätään vaivata. Pilke silmäkulmassa menet, sanoivat kaikki. Yritinkin.
Se alkoi 7.7.2014, armeija nimittäin. Samoin puoli vuotta kestänyt palstahiljaisuuteni. Ei edes jännittänyt paljoa, ehkä olisi pitänyt. Pari ensimmäistä viikkoa siellä olivat ihan täyttä tuskaa. Ahdisti, surutti, kiukutti, hajotti. Näistä tuntemuksista kirjoitin varmaan tuonne palstan inttiketjuunkin, mutta todetaan nyt myös tässä, ettei se armeijan alku herkkua ole. Totaalinen muutos siitä arjesta, johon on tottunut. Se on niin oma maailmansa, ei yhtään sellainen nykyaikainen järjestelmä, vaan vanha ja outo. Ei tuntunut minun paikaltani, vaikka lopulta kotiuduinkin muiden mukana joulukuussa.
Kyllä minä siellä intissä opin olemaan pienen alkujärkytyksen jälkeen. Olen vain, kuten moni tietääkin, vähän herkempää ja ajatuksiltani syvällisempää sorttia. En osannut sulkea ajatuksia ulkopuolelle ja mennä vain robottina seassa. Tunteellisuus on joskus taakka ja iso rasite. Ei minusta miehekästä testosteronikörilästä mitenkään saa, olen aina oleva se sama entinen narusäbäri ja mieleltäni utelias ja tunteikas pieni ihminen.
Ja jossain pääni sopukoissa myös narsisti, koska enhän minä muuten jauhaisi itsestäni rivitolkulla ketään kiinnostamatonta tekstiä. Onnittelut, jos vielä tässä kohtaa jaksat lukea.
Elokuusta marraskuuhun - Paranoiaa ja itkua
Elokuu oli pysäyttävä kuukausi. Miltä tuntuu olla viikonloppulomilla mökillä ja tulla perheensä kanssa kotiin vain huomatakseen kotiovella, että kotiin on murtauduttu? Asumme siis omakotitalossa, täällä yön pimeydessä tätäkin viestiä kirjoittelen. Jotenkin epäuskoinen olo oli käydä sisällä toteamassa tilanne. Samana iltana oli tarkoitus vielä lähteä armeijaan ja lähdinkin. Olipahan outo tunne.
Kaikki oli pengottu, mutta hyvin vähän varsinaisesti viety. Ovi oli murrettu väkisin auki, ihan organisoitua ja sinänsä ammattimaista toimintaa. Näen asian niin, että konkreettista materiaa vietiin vähemmän kuin henkistä pääomaa. Onnekseni minun ei tarvinnut nukkua sitä yötä kotona, vaan sain olla "turvassa" armeijan holhouksessa muiden varusmiesten kanssa. Intissä oli yhtäkkiä yllättävän kotoisa olo.
Valehtelisin, mikäli sanoisin, ettei tuo vaikuta enää mitenkään. Vainoharha on varmasti ottanut sijaa mielessäni. Yöllä on aika pelottavaakin välillä istua yksin pimeässä, kun pienikin kolahdus ulkona saa vaistot valppaiksi. Sitä tunnetta en toivo kellekään, kun ei tunne olevansa ihan turvassa ja alkaa rakennella päänsä sisällä erilaisia pelkotiloja.