Isoisät ovat kyllä poikkeuksetta hienoja miehiä. Harmistuttaa suunnattomasti, kun ukkia asuu niin tuhottoman kaukana, ettei opiskelijalla ole varaa käydä turhan usein häntä morottelemassa. Pari viikkoa sitten onneksi häntä näin. Kertoi juttua, miten hänen kissansa, ainoa jäljellä ollut elämämnkumppaninsa oli kuollut. Oli seonnut, vaellellut mihin sattuu, törmäillyt seiniin yms. Äitini kysyi että kuoliko kissa luonnollisesti vai veikö ukki sen piikille. Tähän ukki totesi, että kissa olisi kuollut kuitenkin niin hän vähän vain avitti. Tiedusteltiin, että miten, niin totesi kylmän viileästi ampuneensa haulikolla päähän. Kissa oli ukille tosi rakas, mutta niin nämä vanhan ajan kunnon miehet hoitaa asiat. Itselle kun oli kova paikka viedä oma koira piikille, vaikka todella sairas olikin.
Toista pappaa en ikinä nähnyt, hän kuoli jo kymmenen vuotta ennen syntymääni. On ehkä traagisimpia ihmiskohtaloita mitä tiedän:
Pappa oli sotainvalidi, muttei mitenkään perinteisellä tavalla. Hän oli vammautunut oman tykin rekyylin iskiessä häntä selkään. Koko loppuelämänsä pappa taisteli saadakseen invalidikorvauksia, mutta niitä ei hänelle myönnetty, ennen kuin 80-luvulla. Pappa lähti pankkiin nostamaan ensimäisiä korvauksiaan, muttei rahoja koskaan saanut, sillä pankin pihalla sukuvikamme heikko sydän yllätti, ja hän kaatui siihen, taistelujen uuvuttamana.