Ei tule uni. Täysin ulkopuolinen olo maailmasta. Yhtään ystävää ei ole ollut vuosikausiin.
Osaan pelata kiekkoa jollain tasolla ja pyöriä hallilla porukoissa. Siihen se jääkin. Joskus tulee pelatessa häivähdys hyvästä kemiasta jonkun kanssa, mutta koppiin asti se ei kanna. Nyt kun vaihdettiin uudelle paikkakunnalle, ulkopuolisuuden tunne on entistä vahvempi. Haeskelen uusia porukoita, kuin kerjäläinen. Kolmen kuukauden jälkeen samaan vuoroon, saatikka samojen pelaajien kanssa osuminen on harvinaista.
Työyhteisöä ei ole. Rahaa on periaatteessa loppuelämäksi. Perhearki pyörii täysin minun käsissä. Minullakun on tuota aikaa, joka ei ole minkäänarvoista kenellekään muulle, jos minullekaan. Lapsille ole kuin kodinkone. Äiti on aina tärkeämpi. Olen varmasti masentavaa seuraa kaikille juuri nyt, vaikka koetan pitää itseni kasassa ja kaivaa hymyä naamalle.
Vitutus on lievä sana kuvaamaan mielentilaa. Lopullista ratkaisua olen pohdiskellut. Mutta tytär on niin pieni, etten viitsi vielä. Ja pelaaminen on yleensä kivaa, silloin kun vuoron jostain saa kaivettua.