Itikat vitutti. Ja tavallaan vituttaa yhä. Maalaan teille mielikuvan.
On kaunis kesäpäivä viime viikolla. Ruutiveijari tyttöystävänsä kanssa on matkalla kohti mustikkametsää. Metsä sijaitsee pk-seudulla ja on tarkkaan varjeltu salaisuus. Matka taittuu normaalin iloisesti, onhan Ruutiveijari erinomaista seuraa.
Pariskunta saapuu metsänreunaan, josta Ruutiveijari urheana, hämmentävän voimakaspiirteisenä, nuorena miehenä tarpoo naistaan opastaen metsän siimekseen. Tielle kuuluu vain eläimellinen, nyt jo metsän varjoista villiintyneen luolamiehen, karjunta helvetillisestä mustikoiden määrästä.
Pari metriä metsään sisälle. Kaksi paarmaa säärelle, toinen pistää. Toinen nilkka aivan piukassa hyttysiä, ihoa tuskin näkyy. Ruutiveijari kiljaisee ja alkaa juoskemaan ympyrää. Paarmat seuraavat ja pistelevät samaan kohtaan säärtä uudelleen. Tässä vaiheessa on idiootiksi havaittava Ruutiveijari juossut jo keskelle metsää. Miksei metsästä pois, sitä kysyy moni vielä jälkeenpäin. Ja nyt jo kolme paarmaa kannoillaan. Ja Ruutiveijari kirkuu, itkeä pirauttaa ja heittelee ukemeja sammalten yli.
Lopulta kaksikko löytää metsästä ulos ja bussipysäkin. Mutta paarmat eivät hellitä. Muut pysäkin odottajat siirtyvät hiljalleen kauemmas itkun sekaista break dancea vääntävästä Ruutiveijarista.
...
Ja ne vitun paarmat seurasivat vielä bussiinkin. Siellä ne jossain metsässä nyt ovat, mun poimija ja ämpäri. Vittu.