Sinänsä väitän että tämä on pitkälle aika multaa puistot-henkistä subjektiivista kokemusta.
Ainakin väkivalta on vähentynyt kouluissa (kuten yhteiskunnassa muutenkin, nykyään väkivaltaan puuttumisessa ja poliisille menemisessä on paljon aiempaa matalampi kynnys) merkittävästi sitten omien peruskouluaikojen ja jo silloin ysärillä se opettajien auktoriteetti oli ihan samanlainen myytti ja kerrottiin kuinka ”ennen oli sentään opettajilla auktoriteettia”.
Levottomuuksien osalta väitän, että ihan samalla tavalla sekin on vähentynyt.
Ehkä näin. Itse olen tosiaan työskennellyt opettajana vasta kuusi vuotta, ja tänä aikana olen itse huomannut ja olen kuullut myös jokaisen muun koulussa työskentelevän huomanneen, että jokaisella uudella vuosiluokalla on entistä pahempia ongelmia. Samoin olen kuullut vanhemmilta 20-30-vuotisen työuran tehneiltä opettajilta, että he eivät ole ikinä aiemmin urallaan kohdanneet sellaista nuorten pahoinvointia kuin viimeisen parin vuoden aikana.
Ehkä aika multaa muistot, mene ja tiedä. Tai ehkä on kyse vain väliaikaisesta ilmiöstä, kun nykyiset peruskoululaiset ovat somen lisäksi kokeneet sosiaalisen eristäytymisen ja sitä kautta sosiaalisten taitojen heikentymisen kriittisessä kehitysvaiheessa myös koronapandemian takia. Tai ehkä on osoittautunut, ettei inkluusion käyttö säästötoimenpiteenä valtiontalouden parantamiseksi, mikä alkoi toden teolla vasta 2000-luvulla, ollut sittenkään hyvä asia.
Väkivalta on totta kai tilastojen mukaan vähentynyt koko yhteiskunnassa tasaisesti. Toisaalta sitten taas on tilastoja, jotka kertovat, että ennätysmäärä opettajia on viime vuosien aikana lopettanut tai vaihtanut alaa ja määrä on vain kiihtymässä. Jotain on siis tilastojenkin mukaan pielessä koululaitoksessa jopa siihen myyttiseen 90-lukuun verrattuna, enkä tämän takia itse vähättelisi asiaa ainoastaan subjektiiviseksi kokemuksesi, kun meillä on ihan konkreettisia tilastoja ja tapahtumiakin kertomassa, ettei kaikki ole hyvin tai kuten ennen.
---
Subjektiivisesta kokemuksesta tuli mieleen kirjoittaa vielä siitä, että tuo subjektiivisuus tekee myös kiusaamisesta ja sen estämisestä tavallaan erittäin vaikeaa. Ei ole mikään salaisuus, että 2010-luvun henkisessä ilmapiirissä subjektiivisen kokemuksen ja yksilön oikeuksien korostaminen ovat tuoneet ongelmia ihan eri tavalla esille kuin aiemmin, mikä saattaa näyttäytyä ongelmien lisääntymisenä (#MeToo, BLM yms.). Myös kiusaamisesta puhutaan huomattavasti aiempaa herkemmin, mikä on tietenkin lähtökohtaisesti hyvä juttu. Monet täällä ovat jakaneet omia kokemuksiaan kiusattuna olemisesta, ja voin itsekin paljastaa olleeni koulukiusattu ala-asteella.
Kiusaaminen on aina vakava asia, mutta ongelma on siinä, että toisaalta kyse on sitten taas kuitenkin subjektiivisesta kokemuksesta. Se, minkä yksi kokee kiusaamisena, voi olla toiselle täysin normaalia, tietenkin vakavat tapaukset poisluettuna. Voidaan puhua taas niistä voikukka-, tulppaani- ja orkidealapsista. Omassa mielessäni tämän asian määrittelyyn liittyy samanlaisia ongelmia kuin 2000-luvulla räjähdysmäisesti kasvaneeseen ns. "loukkaantumiskulttuuriin", kun jotkut herkimmistä ihmisistä saattavat loukkaantua mitä ihmeellisimmistä asioista. Tässä ei lähtökohtaisesti ole mitään väärää, mutta asian käsittelyyn on syytä suhtautua varovasti, ettei lapsi mene pesuveden mukana.
Lisäksi kiusaamisen problematiikkaa lisää omasta mielestäni se, että kyse on jollain tavalla hyvin inhimillisestä asiasta, jota tapahtuu kaikissa ihmisyhteisöissä niin nuorien kuin vanhempienkin keskuudessa, ja keinot siihen puuttumiseen ja muiden ihmisten ajatus- ja toimintatapojen muuttamiseen ovat hyvin rajalliset. Olen jo aiemmin kirjoittanut paljon siitä, miten koulussa työskentelevien ajalliset, rahalliset ja henkiset resurssit ovat tällä hetkellä täysin riittämättömiä kaikkeen puuttumiseen. Toisaalta pohdin nyt myös sitä, mitä edes täydellisessä maailmassa voitaisiin asialle tehdä. Totta kai olisi hyvä opettaa kaikille, varsinkin lapsille ja nuorille, että kaikkien ihmisten kanssa pitää tulla toimeen, ja rangaistukset (jälki-istunnot, kasvatuskeskustelut yms.) ovat tähän jonkinlainen keino. Mutta miten voidaan torjua esimerkiksi yksinäisyyttä ja porukasta poissulkemista? Miten voidaan pakottaa ihmisiä ystävystymään ja pitämään toisista huolta? Nämä ovatkin sitten sellaisia kysymyksiä, joihin mielestäni koulussa jaettavat rangaistukset tai opettajan auktoriteetti eivät pysty ikinä, edes täydellisessä maailmassa, vastaamaan. Asennekasvatusta tulisi tehdä koko yhteiskunnan tasolla, mutta tämäkin riittäisi vain tiettyyn pisteeseen asti, koska kyse on, ikävä kyllä, ihmisluonteelle niin ominaisesta asiasta.
Niissä kouluissa, joissa olen itse työskennellyt, on totta kai koitettu järjestää mahdollisimman paljon ryhmätymistapahtumia ja muuta ennaltaehkäisevää toimintaa kiusaamista vastaan. Toisaalta nämäkin järjestetään aina samojen vajavaisten resurssien puitteissa ja ns. ylimääräisenä toimintana, kun koulun perimmäinen tarkoitus on kai kuitenkin edelleen opettaa oppilaille kouluaineita. Tietysti olisi kiva viettää nuorten kanssa aikaa leirinuotiolla Kumbayaa laulaen vaikka koko lukuvuoden ajan (hieman karrikoituna), mutta tämä ei nähdäkseni ole edelleenkään koululaitoksen perimmäinen tarkoitus.
---
Täällä on puhuttu paljon erityisen tuen päätöksistä ja myös koulujen resurssipulasta, niin vielä muutama sananen niistä, vaikka olenkin niistä myös aiemmin kirjoittanut ja vaikka ei nyt suoranaisesti kiusaamiseen tai tähän yksittäistapaukseen liitykään.
Ensimmäinen asia, joka minulle tuli tästä erityisen tuen keskustelusta mieleen oli se, miten vain alle kuukausi sitten olin palaverissa, jossa opetushallituksen virkamies väläytteli ajatusta siitä, että jatkossa yksityinen oppilaitoksemme ei saisi enää erityisen tuen opiskelijoista 1,5-kertaista korvausta vaan saman korvauksen kuin "tavallisistakin" opiskelijoista. Syy tähän on se, että erityisen tuen opiskelijoiden määrä on kasvanut niin räjähdysmäisesti, että toisaalta valtiolla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa heistä ja toisaalta sitten taas yksikään oppilaitos ei enää kykene tarjoamaan tarvittavaa tukea, vaikka rahoitus olisi kuinka suuri.
Parhaiten mieleen jäi kuitenkin opetushallituksen virkamiehen ratkaisuehdotus tilanteeseen: jatkossa erityisen tuen opiskelijoita ei hoideta enää rahalla, vaan "asennemuutoksella". Tuota ei palaverissa sen enempää avattu, mutta itse tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että jatkossa erityisen tuen opiskelijoita kohdellaan normaaleina opiskelijoina, koska lähes kaikilla on joka tapauksessa erityisen tuen päätös ja he ovat näin ollen nykyaikaista "normaalia". Siinäpä onkin sitten kiva opettajana opettaa lähes erityisluokanomaista ryhmää ja pyrkiä vain muuttamaan omaa asennettaan siihen suuntaan, että tämä on nyt normaalitilanne.
Samoin peruskoulussa olen törmännyt sellaisiin luokkiin, joissa jopa kahdeksalla oppilaalla on erityisen tuen päätös ja muutamalla oppilaalla erittäin vakavia ongelmia. Mielestäni on hieman nurinkurista, että ainakin täällä päin pienryhmissä saa olla maksimissaan kymmenen oppilasta, ja niitä opettavat erityisluokanopettajat, joilla on parempi koulutus, palkka ja edut kuin "tavallisilla" opettajilla, mutta sitten nämä "tavalliset" opettajat joutuvat toimimaan sellaisissa ryhmissä, joissa on lähes saman verran ongelmatapauksia plus vielä kymmenkunta muuta oppilasta päälle. Jotenkin ihan älytön yhtälö omasta mielestäni.
Koulujen resursseista puhuttaessa tulipa mieleeni vielä sekin äärimmäinen tapaus, kun eräällä luokalla oli kaksi oppilasta, jotka eivät seiskaluokan jälkeen tehneet tunneilla yhtään mitään ja muutenkin olivat viimeiset kaksi vuotta peruskoulussa ainoastaan aiheuttamassa hämmennystä. Kaikenlaisia interventioita ja rangaistustoimenpiteitä koitettiin ja kymmeniä ellei jopa satoja tunteja opettajien työaikaa uhrattiin näiden kahden eteen, mutta siltikin ysiluokan keväällä oltiin siinä tilanteessa, että molemmilla oli yli monia kymmeniä tunteja jälki-istuntoja suorittamatta ja noin viidestä oppiaineesta arvosanana 4.
Viesti koulun rehtorilta (enkä syytä tästä kyseisen koulun rehtoria, vaan viesti tuli varmaan vielä hänenkin yläpuoleltaan kunnan johtavalta rehtorilta, joka sitten taas itse vastasi kunnanvaltuustolle) oli kuitenkin se, että yhtään oppilasta ei jätetä luokalle, sillä sellaiseen ei ole resursseja. Samaan toimintamalliin olin törmännyt aiemminkin ja nuorempienkin oppilaiden kohdalla, mutta tämä oli aika äärimmäinen tapaus oppilaiden tason/halun suhteen ja myös siksi, kun kyse oli peruskoulun viimeisestä luokasta. Käytännössä opettajalle annettiin siis vaihtoehdoiksi joko hoitaa vaadittavat oppiaineet ja jälki-istunnot jollain tavalla kuntoon lukuvuoden loppuun mennessä (hyvittelemällä, korvaamalla, anelemalla, mitä vain) tai antaa oppilaille ehdot ja suorittaa heidän kanssaan samat asiat yhdessä kesäkuun aikana, kun muut opettajat ja oppilaat viettivät kesälomaansa. Elokuussa oppilaita ei enää takaisin kouluun otettaisi. Voi varmaan arvata, kumpaan näistä vaihtoehdoista opettaja päätyi, vaikka helppoa ei ollut sekään ja aiheutti aika hitokseen lisätyötä.
Em. esimerkki kertoo taas omaa kieltään siitä, kuinka sidotut yksittäisen opettajan kädet ovat kurinpidon suhteen. Aiemmin kerroin jo siitä keissistä, kun eräässä koulussa poistettiin jälki-istunnot toimenpidevalikoimasta kokonaan puoleksi vuodeksi, mutta saattaisi tulla jollekin koululaitoksen ulkopuoliselle ihmiselle sekin uutisena, että luokalle jättäminen on myöskin jo monessa paikassa käytännössä poistunut toimintamalli juurikin resursseihin vedoten. Omasta, yksittäisen aineenopettajan näkökulmastani katsoen nämä ovat ihan käsittämättömiä juttuja, eivätkä vastaa yhtään sitä, mitä olen koululaitoksesta elämäni ja opiskeluni aikana oppinut, mutta toisaalta koulussa muutamia vuosia työskennelleenä on jo jollain tavalla turtunut koko tilanteeseen, eikä enää jaksa ihmetellä mitään.
---
Okei, tulipahan taas räntättyä. Ehkäpä pitäisi ennemmin kirjoittaa kirja opettajuudesta 2020-luvulla ja kaikesta siitä, mitä on omin silmin nähnyt tai kollegoilta kuullut, kuin valittaa näistä asioista internetin keskustelupalstalla. Mutta ehkä tässä oli taas kaikki sanottavani käsiteltäviin asioihin tältä erää.
---
EDIT: Eipä ollutkaan kaikki, vaan tuli vielä yksi asia mieleen.
Tottakai näin ja rehtorilla on väliä millaisen työskentelykulttuurin kouluun luo, sillä on kokemukseni mukaan valtava merkitys. Jos käy tuuri että koululla on hyvä rehtori niin kaikki voivat paremmin opettajista oppilaisiin ja asiat hoidetaan ammattitaidolla eikä välttämättä edes kuormituta enempää. Luottamus toimii kaikkiin suuntiin. Suurin kuormittaja opetustyössä on huono johtaminen.
Puhuin tästä koulujen nykyisestä johtamiskulttuurista vanhempieni kanssa juuri viime joululomalla. Vanhemmillani oli vielä jotenkin vanhakantainen usko siihen, että koulut ovat pysyviä entiteettejä ja rehtorit tekevät pitkän uran jossain yhdessä tietyssä paikassa, vaikka oma kokemukseni työelämästä tämän päivän kouluissa on jotain ihan muuta. Kouluja yhdistellään, siirretään ja nimetään uudelleen jopa omassa kotikaupungissani harva se vuosi, ja rehtorit vaihtavat työpaikkaa kuin paitaa. Ja vara- ja apulaisrehtorit vasta pahimpia ovatkin, kun koittavat käyttää jokaista työmahdollisuutta ponnahduslautana oman uransa edistämiseen. Pelkästään tämän kuluvan lukuvuoden aikana olen kuullut jo viidestä eri vararehtorimuutoksesta omassa kotikaupungissani. Lisäksi eräässä aiemmassa työpaikassani vararehtori siirtyi parempiin hommiin joululomalla puolen vuoden työskentelyn jälkeen, ja kolme ensimmäistä haastattelujen jälkeen tuohon paikkaan valittua kieltäytyivät paikasta, koska saivat ilmeisesti parempia tarjouksia muualta.
Omasta mielestäni on jotenkin täysin käsittämätöntä, että olen itse käynyt saman alakoulun isäni kanssa, ja tuo alakoulu toimi tietyssä paikassa kolmen rehtorin alaisuudessa yli 50 vuoden ajan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tuo koulu on kuitenkin liitetty kahdesti yhteen toisen koulun kanssa (kerran hallinnollisesti ja kerran kokonaisuudessaan) ja koulussa on ollut jo kolme eri rehtoria. Nykyään tuntuukin siltä, että koulujen suhteen vain muutos on pysyvää, enkä muista, että asia olisi ollut näin omassa lapsuudessani. Totta kai tähänkin vaikuttavat sitten ympäröivän yhteiskunnan realiteetit, kun tässä on ollut jo pari hallitustakin, jotka ovat leikanneet rajusti juuri kuntien valtionosuuksista.
Kokonaan oma keskustelunsa on sitten rehtorien johtamisominaisuudet tai niiden puute. Olen itse ikävä kyllä jo lyhyestä työurastani huolimatta törmännyt moniin sellaisiin rehtoreihin, joiden ei omasta mielestäni pitäisi missään nimessä olla johtotehtävissä. Toisaalta koitan myös olla armollinen rehtoreita kohtaan, sillä tiedän heidänkin elävän ihan valtaisassa ristitulessa esimerkiksi resurssipulan, jatkuvien muutosten, poliittisen painostuksen ja nykymaailman ongelmien kanssa. Ja lisäksi oman kokemukseni perusteella tuntuu vähän siltä, että rehtoreista tai ainakin vararehtoreista on myös jonkinasteista pulaa, niin ei kai siinä ole lähtökohtaisesti mitään väärää, jos he pyrkivät löytämään itselleen parhaan mahdollisen työympäristön muiden kustannuksella.
Aika jännä juttu muuten, että huonon johtajuuden aiheuttamasta kuormituksesta on puhuttu molempien Suomessa kriisissä olevien alojen yhteydessä, eli koululaitoksen lisäksi myös hoitoalalla. Itseäni mietityttää, kuinka paljon kyse on loppu viimein vain huonosta johtajuudesta ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa se, että molemmat alat ovat valtavassa murrospaineessa ja resursseja on viimeisten vuosikymmenien aikana leikattu joka askeleelta. Itse olen kuullut aivan järkyttäviä tarinoita koululaitoksen lisäksi myös mm. varhan ja laphan viime vuosien toiminnasta, ja miten toiminta on mennyt vain vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Joku voisi tässä sanoa, että kvartaalitalous-ajattelu ja numeroihin perustuva johtaminen on hiljalleen hiipinyt näillekin aloille erinäisistä syistä johtuen.
No, nyt alkoi ajatus laukata taas niin paljon ohi aiheen, että on parempi lopettaa. On taas omaa pahaa oloa purettu riittävästi yhdeksi kerraksi.