Perjantaina tuli koettua aika lujaa tunneryöppyä kun nenäpäivässä näytettiin mm. niitä Ugandan lapsisotilaita ja he kertoivat tarinaansa. Miten jotain niin sadistista voi tehdä ihmiselle, etenkin lapselle. Sisällä velloo kun ajatteleekin sitä poikaa joka pakotettiin murskaamaan oman isoisänsä kallo. Nenäpäivä antaa myös tiettyä iloa, kun näkee niitä lapsia ja sitä aitoa riemua, haaveita ja paloa päästä kouluun ja oppimaan, päästä elämään elämää. Silti tuossa isänpäivän aaton aattona tunteet oli hyvin ristiriitaiset tuota kaikkea katsoessa ja miettien.
Ja nyt tämä päivän uutinen. Ei oikein löydy sanoja eikä tuota koko juttua pysty edes ajattelemaan, aivan liian tuskallista. Pieni lapsi, jolle oma vanhempi on koko maailma, se johon voi aina turvata. Katsot lastasi silmiin ja vedät puukon esiin.. luulisi että tuollaista ei pysty tekemään vaikka pää olisi kuinka sekaisin ja täynnä vihaa. Alkaa yrjöttää kun tätä tapausta miettii, tieto maailman julmuudesta lisää tuskaa, ihan helvetisti. Sanoin eilen lapsilleni että isänpäivä on minulle tärkein päivä, koska saan olla heidän isänsä. Samalla silti isänä olo tässä maailmassa on täynnä kaikenlaista pelkoa, mikä pitää vaan koittaa sulkea.
