Uskon vahvasti pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin. Siihen kuuluu, että kaikista köyhimmille tarjotaan katto pään päälle, kaikista sairaimmille tarvittava hoito ja ihan kaikille yhtäläinen ihmisarvo. Minä en pysty itselleni perustelemaan mitään muuta ratkaisua kuin pyrkiä auttamaan ihmistä, vaikka sitten ilman tulosta. Ymmärrän tunteella elämisen, mutta siksi tuonkin keskusteluun toisenlaista näkökulmaa. Arvokysymyshän tämä pitkälti on.Toinen asia on sitten se, että missä vaiheessa ihminen tekee riittävän pahan teon, jotta hänestä ei tarvitsisi enää edes yrittää muokata yhteiskuntakelpoista. Minusta oman pienen lapsen puukottaminen kuoliaaksi on sellainen teko, ettei tuosta ole enää paluuta.
Omalla kohdallani päällimmäinen tunne on vihan sijaan sääli. Ongelmia oli varmasti jo ennestään, mutta tänään sinetöityi monta surullista ihmiskohtaloa. Ei sitä enää jälkeenpäin voi korjata tai oikaista, voi ainoastaan miettiä miten vahingot voidaan minimoida ja ennaltaehkäistä vastaavat kohtalot jatkossa.
Ihan sama homma oli sen oululaisnaisen kanssa joka pakasti omia lapsiaan. Kuka sille on vihainen? On traagista, että joidenkin ihmisten pääkopat voivat mennä niin solmuun, etteivät näe tilanteelle muuta ratkaisua kuin oman lapsen surmaamisen. Tuskin tilanne sillä paranee että joku naisvanki käy mätkimässä sitä rautaputkella.
Viimeksi muokattu: