Parahin Helsingin Sanomat,
Nyt osui Ikävänkantajan jokainen laaki maaliinsa.
Kun nuorena opiskelijapoikana pakkasin repun ja suuntasin syntiseen Helsinkiin, niin Hesarin opiskelijahintainen tilaus oli suunnilleen ensimmäisiä käytännön tekoja jotka uudessa kotikaupungissani toimitin. Yhteiselämämme alku olikin miellyttävä. Nuukana poikana pyrin lukemaan tarkkaan koko lehden, ja erityisesti sunnuntainumeron. Jopa ilmoitussivut silmäilin kohtalaisella tarkkuudella jos vaan aikaa riitti.
HS oli opiskelijalle rakas kaveri, uskollinenkin, sillä vain aniharvoin lehti jäi kopsahtamatta oven läpi ennen tilaajan heräämistä. Helsingin Sanomat oli aamun tukena niin tentteihin kiiruhdettaessa, kiireettömästi kahvistellessa, kuin myös krapulaa tasoiteltaessa. Meni muutama vuosi, ja avio-onnemme oli kuin kiveen ikuisesti hakattu.
Kun opinnot aikanaan tulivat päätökseensä, niin Hesarin tilaaminen tietysti jatkui. Silloisen avovaimoni, nykyisen vaimoni ja tulevan leskeni opiskelijastatuksen ansiosta vielä opiskelijahintaan, mutta lopulta hänenkin maisteroiduttua ihan täysikasvuisten tariffilla. Lehdestä tuli integroitu osa aamurituaaleja. Lukurytmiin ja lehdenpalasten lukujärjestykseen toivat muutoksia lasten syntymät ja sitä kautta kaikki lapsiperheelle ominaiset rutiinit.
Viime vuosikymmenellä lähdimme sitten koko perhe ulkomaille työni takia muutamaksi vuodeksi. Hesarin tilaaminen loppui siihen. Verkkoversio oli olemassa, ja HS, muiden suomalaislehtien tapaan, siirtyi kohdallamme verkossa luettavaksi. Sanomalehtiä ei uudessa kotimaassamme oikeastaan kukaan tilannut kotiinsa, emme mekään. Kuitenkin alkoi käydä ilmeiseksi, että päivittäisten uutistapahtumien lukemiseen riittäisivät jatkossakin verkkolehdet.
Muutettuamme aikanaan takaisin Suomeen tilasin Hesarin kuukaudeksi puoleen hintaan. Yllättäen lehden lukemiseen takaisin oppiminen ei enää onnistunutkaan, koska tottumukset olivat jo muuttuneet kenties pysyvästi. Toinen huomionarvoinen seikka oli se, että lehden toimitustavassa ja tyylissä puhutella erilaisia kohderyhmiä oli tapahtunut iso muutos. Lehti ja sen edustamat arvot olivat alkaneet erkaantua omistani. Varsinkin Nyt-liitteen edustama punavihreä höpsismi ja ajoittain voimakkaasti pirskahtelevat laitavasemmistolaiset painotukset ihmetyttivät. Nämä eivät tietysti yksin määritelleet lehden linjaa, tietenkään. Mutta lehden jo paljon aikaisemmin omaksuma tapa valita puolensa ja osallistua aktiivisena poliittisena toimijana valinnoillaan mielipiteen muokkaukseen oli nyt huomattavasti aiempaa päällekäyvempää.
Olin tuohon asti pitänyt Helsingin Sanomia jonkinlaisena arvovaltaisena instituutiona, mutta tuossa vaiheessa näkemykseni muuttui lopullisesti. HS pyrki yhtäältä miellyttämään määrättyjä valitsemiaan kohderyhmiä, ja toisaalta olemaan poliittisen mielipiteen aktiivinen muokkaaja. Aiemmin arvostamani Kuukausiliitekin oli kevenemään päin, ja sen tapa puhutella lukijaa oli siirtynyt kohti täti-ihmisten eikä Kääpiöiden intressejä. Nyt-liite oli taas puhdasta visva-paskaa. Alussa siinä oli ollut ihan eri lailla moniarvoista särmikkyyttä, mutta vuosikymmenen loppua kohti linja oli selkiintynyt, näkövinkkelistäni katsoen väärille urille. Emolehti oli kuten ennenkin, paitsi entistä enemmän jonkinlainen poliittinen ohjausväline.
Emme palanneet enää yksiin. Liittomme ei ollutkaan ikuisesti hakattu graniittiin, vaan kustu lumeen.
Nyttemmin ei tunnu enää miltään lukea HS:n seksivau-tyyppisiä otsikoita verkkomedian puolelta. Näin sen varmaan piti mennäkin. Tehkää nyt aikanne sitten samaa latteaa paskaa huomiotalouden lainalaisuuksiinne vedoten. Onneksi on valinnanvaraa.
