On kieltämättä ehkä niitä älyttömimpiä asioita, mitä nuorelle voi tapahtua. Tai perheelle ylipäätään. Surulliseksi nuo vetävät kerta toisensa jälkeen. Voimia tuonne jonnekin.
Yksi oppilaani oli joskus alakouluikäisenä löytänyt isänsä hirttäytyneenä. Ei sellaista voi edes kuvitella. Jumankauta kun miettii, millainen merkitys isukilla oli varsinkin joskus pikkunaskalina itselle, sehän oli jumala. Sama juttu toisin päin, kun muistelen omia n. kymmenen vuotta nuorempia veljiäni. Yläkouluikäisenä niihin suhtautui todella suojelevasti, vaikka olivatkin ärsyttäviä yhtenään. En tiedä, olisiko mulla kestänyt pää löytää jompaa kumpaa niistä apinoista menehtyneenä. Surullisia asioita.