Kiitoksia!Sanon tsemppini.
Koko viestistäsi tulee mieleen kesäni 2020, kun toinen puoliskoni varmasti pohti jotain hyvin samankaltaista. Muisteli tuota juuri äsken ja hymyilin. On myös ikävä tunne olla se, joka toiselle murhetta aiheuttaa. Haluaa pitkään vaan hokea kiitosta.
On vaikea edes ajatella syyllistävänsä toista niistä tunteista ja tuntemuksista, joita tämän äkillinen sairaus aiheuttaa - ja ymmärsin, ettet sellaista tarkoittanutkaan. Olen vain kiitollinen, että hän on nyt jo toipumassa.
Se, että perusterve puolisoni tuli nopeassa tahdissa niin kipeäksi, ettei kunnolla jaksanut edes puhua, säikäytti minut perin juurin. Vielä, kun tämä voinnin huononeminen alkoi jo ulkomaan reissulla, jossa asioille on ylipäätään hankalampi tehdä jotain, aloin syyllistää itseäni siitä, etten huomannut ajoissa... jotakin...
Tähän episodiin liittyy paljon muutakin, joka lisäsi huoltani ja pelkoani: mm. tylyä kohtelua matkavakuutuksemme lääkäriasemilla Krakovassa sekä Pohjois-Savon hyvinvoitialueen karmea hoitotilanne sen syrjäisissä terveyskeskuksissa.
Minä hattua nostan ja kumarran syvään sille Kaavin tk:n sairaanhoitajalle, jolla oli ymmärrystä ja sinniä tapella vaimoni takaisin KYS:iin jopa soittamalla lopulta KYS:n ensiapuun(!) saadakseen edes jonkun lääkärin käsiinsä - nöyrä kiitokseni hänelle. Miksi vaimoni sinne edes joutui, yli sadan kilometrin päähän kotoaan, jäi arvoitukseksi...