Joopa joo. Äitini on ollut 5 viikkoa sairaalassa, alunperin sapen poiston takia. Ei kuitenkaan päässyt pois, kun verenpaineet ovat olleet tosi matalat. Siirrettiin sisätautien osastolla vuoden alussa, jotta päästään paremmin tutkimaan. Vointi on ollut koko ajan hyvä ja on ollut pirteä kun olen siellä käynyt ja soitellut. Nyt sitten perjantaina mulle soitti lääkäri ja sanoi, että äitini tilanne on paljon vakavampi mitä ulkoinen olemus antaa ymmärtää. Kävin sitten työpäivän jälkeen morjestamassa ja vaikutti edelleen ihan samanlaiselta ihan pirteältä ja vielä illallakin kun soitin en nähnyt muutosta. Sitten lauantai-aamuna soittivat osastolta, että oli ollut vaikeaa saada äitiä heräämään ja muutenkin oli ollut hieman sekava. Ja kun sitten perheen kanssa sinne mentiin, niin oli alle vuorokaudessa mennyt todella huonoon kuntoon. Makasi vain sängyssä, eikä oikein jaksanut enää puhua mitään. Kuitenkin jonkin verran jaksoi olla hereillä. Tänään käytyämme, ei enää jaksanut olla kuin pienen aikaa hereillä ja hereillä ollessaankin oli välillä niin sekava, ettei tiennyt oliko hereillä vai ei. Hoitaja kertoi, että on jo hyväksynyt lopun olevan lähellä.
Oli jotenkin huolissaan isäni pärjäämisestä lauantaina. Sain kuitenkin sekä lauantaina ja sunnuntaina sanottua äidilleni ne asiat, jotka olen aina halunnut sanoa. Lupasin, että hoidan tästä eteenpäin kaikkia asiat ja lupasin myös huolehtia isästäni. Ja onneksi molempina päivinä selvästi ymmärsi, mitä sanoin. Sanoin myös kiitoksen kaikesta, mitä on vuokseni tehnyt ja ollut aina tukena. Ja kerroin rakastavani enkä koskaan tule unohtamaan.
Tuli helpottunut olo, kun sai kaikki asiat sanoa, vaikka sekin oli todella vaikeaa kun oli todella iso pala kurkussa. Tälläkin hetkellä odotan vain puhelua sairaalasta, jossa kertovat äitini nukkuneen pois. Ja jos sitä ei tule, niin menen huomenna aamupäivästä käymään.
Vaikka tämän on aina tiennyt olevan edessä, niin ikävä on nyt jo suunnaton ja vähän väliä alkaa itkettämään ihan älyttömästi.