Olipahan viikonloppu. Meni hyvin eri merkeissä kuin olin kuvitellut. Lapsen kaksi kummitätiä oli tulossa viikonlopuksi kylään, joten ajatus oli kuten kaikilla aiemmillakin kerroilla, eli vietetään rento viikonloppu saunomisen, ulkoilun ja yhdessä kokkailun merkeissä. Tulivat perjantai-iltana, saunottiin ja syötiin kokkaamani illallinen. Ruoan jälkeen joku rupesi kattamaan jälkiruokalautasia pöytään ja mietin, että eihän meillä mitään sellaista ole. Sitten pöytään ilmestyi kakku ja pullollinen alkoholitonta lehtikuohua. Mietin, että isänpäivä on vasta seuraavalla viikolla ja synttäreihinkin 9 kuukautta, ehkä juhlistetaan jotain muuta. Kippistettiin kuitenkin mun nelikymppisille, kun oltiin silloin kyseisenä päivänä reissussa, ja puoliso oli silloin luvannut, että juhlistetaan vähän myöhemmin pienellä porukalla. Ajattelin myöhemmin illalla, että olipa mahtava yllätys. Pieni asia, mutta osoitti kuitenkin välittämistä.
Lauantaiaamuna olin pienessä koomassa istumassa keittiössä vähän seiskan jälkeen, puoliso tuli paikalle ja sanoi, että ”sun pitäis nyt pakata sillain, että pärjäät huomiseen, lähdetään ysiltä liikkeelle”. Edelleenkään mikään kello ei soinut missään ja päässä pyöri vain ajatus, että olishan tästä voinut vähän aiemminkin mainita, mä kun en oikein tykkää yllätyksistä, joita en itse ole järjestänyt. Vähän ennen lähtöä selvisi, että lähdettäisiinkin kahdestaan matkaan ja että kummitädit olivat todellisuudessa tulleet paikalle pitämään pienokaisesta huolta reilun vuorokauden ajaksi. Edelleenkään mitään lisätietoja ei herunut, mutta kuulemma Turkuun pitäisi ajaa. Autossa huvitin itseäni seurailemalla puolison kiemurtelua, kun ei uskaltanut puhua mitään ettei paljastaisi suunnitelmaa. Sanoin hänellekin, että tässä naurattaa lähinnä se, että hän on ihan itse vastuussa siitä epämukavasta olosta.
Matkalla yhtäkkiä välähti yksi skenaario, ihan asiaan liittymättömästä kommentista hänen suustaan. Paimion kohdalla hän oli jo sanomassa jotain, kunnes veti sanat takaisin. Juuri Paimio, jonka sanoin hänelle ihan syötin heittääkseni, oli sellainen yhdistävä tekijä yhtälössä, joka vahvisti ennakkoepäilystäni. Mutta siltikään, ei mitään. Eikä annettu osoitekaan sanonut mitään. Perille päästyäni löydettiin parkkipaikka, jossa jäin katsomaan viereistä autoa. Kovin tutun näköinen, edelleen vahvistaen epäilystäni. Tuollainen parikymmentä vuotta vanha auto juuri siinä värissä ja yleisilmeessään ei ole kaikista yleisin, joskaan ei varmasti erityisen harvinainenkaan. Rakennuksen ovesta sisään, ja kyllä, tutut kasvot olivat vastassa. Ollaan käyty yhdessä tämän henkilön opissa, hierontakursseilla, useammankin kerran. Puolisoni oli varannut minulle parin tunnin hoitoajan. Ihan mahtavaa. Tuon jälkeen käytiin koko porukalla syömässä, mikä ei pyhäinpäiväisessä Turussa ollut mikään helppo rasti. Ruoan jälkeen vielä konditoriasta leivokset matkaan ja takaisin hoitotilalle hörppäämään kupposet kahvia / teetä. Koko ajan kuvittelin, että yöpyisimme hänen luonaan, koska taloudellinen tilanteemme on hieman haastava. Mutta ei, sieltä annettiin vain uusi osoite, tällä kertaa Naantalin suuntaan. Kylpyläänhän me ei mentäisi, kun ei ohjeistettu pakkaamaan uikkaria mukaan, joten jonnekin muualle. Osoitekin kuulosti enemmän leirintäalueelta. Olisiko vielä tähän aikaan vuodesta mökkimajoitusta? Mutta niin vain kohteena oli kylpylä. Huoneeseen päästyämme tyynyllä oli odottamassa kortti, joka sitten paljasti loputkin mysteeristä. Eli puolisoni, joka on erittäin huono pitämään salaisuuksia tai puhumaan edes muunneltua totuutta, oli järjestänyt meidän molempien lähisukulaisten kanssa tämän koko viikonlopun, muut olivat osallistuneet reissun rahoitukseen, ja kummit lupautuneet olemaan vauvan kanssa lauantain ja sunnuntain.
Ihan mahtava fiilis. Todellinen nollaus hektisen arjen keskelle, ensimmäinen kahden keskeinen yö sitten lapsen syntymän viime vuoden heinäkuussa. Kiireetöntä aikaa, yhdessä oloa ja rauhassa nauttimista. Juuri sitä mitä olen kaivannut koko tämän ajan. Kiitos vielä läheisille tämän mahdollistamisesta, ja etenkin puolisolleni kaiken järjestämisestä. Mulle on monesti todella vaikeaa luopua kontrollista, kun olen tottunut olemaan se dynamo, joka pitää pyörät pyörimässä, ja vaikeaa se oli aluksi nytkin. Onneksi kuitenkin onnistui, oli täysin sen arvoista. Ja kun kaikki tämä tapahtui kolmisen kuukautta synttäreiden jälkeen, niin yllätys oli todellinen.