Pintapuolisia poliittisia perusteluja tällaisille sympatioille on helppo löytää. Putinin ja hänen ideologiensa kritiikki länsimaiden heikkoutta, kaoottisuutta ja rappiota kohtaan muistuttaa kovasti läntisen ”uuden oikeiston” vastaavaa.
Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan ja amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin arvostelu on yhdistänyt vasemmiston ja oikeiston radikaalimpia aineksia viimeistään toisen maailmansodan lopulta saakka –
Alain de Benoist meni aikoinaan niinkin pitkälle, että julisti mieluummin antautuvansa puna-armeijalle kuin syövänsä yhdenkään hampurilaisen. Ukrainan kansallismieliset nähdään joissakin oikeistopiireissä eurooppalaisten ja
amerikkalaisten neokonservatiivien liittolaisina ja siten globalismin käsikassaroina. Putin, joka on korostanut uskontoa ja perhettä, käyttänyt kovia otteita äärimuslimeja vastaan ja jopa käyttänyt puheissaan ”traditionalismin” käsitettä, voi tuntua raikkaalta vastapainolta tyhjää suvaitsevaisuutta ja hedonismia korostaville Yhdysvalloille ja EU:lle.
Mutta niin selkeitä kuin nämä perustelut ovatkin, ne ovat myös perin hataria. Venäjä on Yhdysvaltojen ja EU:n tavoin monikulttuurinen ja monietninen imperiumi. Sen valkoinen väestönosa supistuu samaan aikaan kuin aasialaisperäinen ja islaminuskoinen väestönosa kasvaa, eivätkä syntyvyyden nostamiseen tähtäävät ohjelmat muuta tilannetta, sillä ne kohdistuvat kaikkiin kansanryhmiin yhtä lailla. Samalla kun Venäjä poseeraa ”uutena Roomana” ja kristillisen sivilisaation etuvartiona, se
lähettää islaminuskoisia tšetšeenitaistelijoita kiduttamaan ja teloittamaan ukrainalaisia. En olisi kovin ihmeissäni, jos
Ramzan Kadyrov nähtäisiin joskus tulevaisuudessa Venäjän presidenttinä.
Lokalismi ja kansojen itsemääräämisoikeus, joita kansallismielinen oikeisto pitää pyhinä periaatteinaan, eivät nekään sovi uuden Venäjän pirtaan. Venäjä ei taistele Itä-Ukrainassa länsimaista dekadenssia vastaan vaan omien suurvaltaintressiensä puolesta. Se yrittää taltuttaa entisen vasallivaltion, joka pyrkii aitoon itsenäisyyteen. Se kunnioittaa naapurikansojen päätöksiä vain silloin, kun ne sattuvat olemaan sille mieleisiä. Ja vaikka Venäjä haaveilee Euraasian unioniksi kutsumastaan ”kansojen perheestä”, jossa jokainen kansanryhmä saa elää rauhassa, se polkee kansallisten ja kielellisten vähemmistöjen, myös suomensukuisten sellaisten, oikeuksia häikäilemättä. Putinin arvokoservatiiviset ja traditionalistiset kannanotot ovat suurimmaksi osaksi pelkkää retoriikkaa, jolla kosiskellaan Venäjän syrjäseutujen äänestäjäkuntaa. Sisimmältään Putin on KGB:n kasvatti, joka on pyrkinyt rehabilitoimaan neuvostoajan ja jopa
Stalinin kauden – seikka, jonka pitäisi nostaa kenen tahansa oikeistolaisesti ajattelevan niskakarvat pystyyn. Hänen ainoa varsinainen aatteensa on Venäjän maantieteellinen ja valtapoliittinen ”suuruus”.