Ymmärrän vitutuksen lännen vajaaseen apuun Ukrainalle. Voisimme tehdä paljon enemmän. Minua ihmetyttää kuitenkin vielä enemmän se, ettei Ukraina saa tässä tilanteessa, kun taistelevat olemassa olostaan, rekrytoitua nuoria miehiään enemmässä määrin rintamalle. Erikoista on, jos tosiaan Kiovassa meno nuorilla miehillä on suht normaalia ja toiset uupuvat rintamalla. Olisko lännen apu suurempaa, jos Ukrainalla olisi suurempi armeija? Miten tämä homma oikein menee?
Onhan tuo erikoista. Mä en ole kykeneväinen arvioimaan, kuinka halukas olisin itse lähtemään rintamalle, jos oma maa olisi uhattuna. Helvetin helppoa olisi uhota, että totta vitussa lähtisin ja ihan rambona painaisin menemään. Mun on myös helppo myöntää itselleni, että lähtö pelottaisi ihan helvetisti. Eikä sitä millään järkiperusteilla pysty muuttamaan, sitä pelkoa siis.
Mutta jos tämä maa kävisi sotaa ja jos mua nyt ei sitten huvittaisi lähteä rintamalle, niin en mä kyllä kehtaisi jää maahan, töhöilemään baareihin ja jatkaa elämääni ihan kuin ei mitään olisi meneillään. Jos en päätyisi rintamalle, niin vähintäänkin lähtisin maanpakoon, koska silloin en ansaitsisi tätä maata. En todellakaan ansaitsisi sitä, että kymmenet tuhannet, jopa sadat tuhannet muut kuolisivat puolustaessaan sitä, samalla kun itse neppailisin kiveksiä jossain kapakassa. Pakenemisen jälkeen en edes kuvittelisi palaavani sinne mistä lähdin, koska häpeäisin liikaa.
Tai sitten painelisin rintamalle helvetin peloissani ja yrittäisin löytää itsestäni sen taistelijan. En ihan todellakaan tiedä.
Eli en tiedä, mitä nämä listautumista välttelevät tyypit miettivät. Kaikkia ei ole toki edes komennettu rintamalle, mutta paljon siitä välttelystäkin on ollut juttua. Onko se heille ihan sama, miten sodassa käy? Joku muu hoitaa? Vai ovatko niin venäläisiä, ettei vain kiinnosta, kun pitää vain olla niin alistunut kaikelle? Sen ymmärtäisin, että hyökkäyssota ei kiinnosta, mutta nyt puhutaan puolustamisesta ja sen välttelystä jatkaen ihan normaalia elämää samalla, kun muut valitsevat toisin.