Petr Akopov syntyi Moskovassa 7. lokakuuta 1968. Opiskeli Moskovan valtion historian ja arkiston instituutissa. Hän aloitti kirjoittamisen vuonna 1991, kun Venäjän-Georgian matka oli Etelä-Ossetiassa. Hän noudattaa oikeistolaisia, konservatiivis-nationalistisia poliittisia näkemyksiä.
Venäjän ja uuden maailman alku
Uusi maailma syntyy silmiemme edessä. Venäjän sotilasoperaatio Ukrainassa on aloittanut uuden aikakauden – kolmessa ulottuvuudessa kerralla. Ja tietysti neljännellä sisäisellä venäjällä. Tästä alkaa uusi aikakausi sekä ideologiassa että sosioekonomisen järjestelmämme mallissa – mutta tästä kannattaa puhua erikseen vähän myöhemmin.
Venäjä on palauttamassa yhtenäisyyttään; vuoden 1991 tragedia, tämä historiamme kauhea katastrofi, sen luonnoton siirtyminen, on voitettu. Kyllä, suurella hinnalla, kyllä, virtuaalisen sisällissodan traagisten tapahtumien kautta, koska nyt veljet, jotka ovat eronneet kuulumisesta Venäjän ja Ukrainan armeijoihin, ampuvat edelleen toisiaan, mutta Ukrainaa ei enää ole anti- Venäjä. Venäjä palauttaa historiallisen täyteläisyytensä ja kokoaa yhteen venäläisen maailman, venäläisen kansan – kokonaisuutena suurvenäläisiä, valkovenäläisiä ja pikkuvenäläisiä.
Jos olisimme luopuneet tästä, jos olisimme antaneet tilapäisen jakautumisen kestää vuosisatoja, emme vain pettäisi esi-isiemme muistoa, vaan olisimme myös kirottuja jälkeläisiltämme, koska sallimme Venäjän maan hajoamisen.
Vladimir Putin on ottanut pisaraakaan liioittelematta historiallisen vastuun päättäessään olla jättämättä Ukrainan kysymyksen ratkaisua tuleville sukupolville. Loppujen lopuksi sen ratkaisemisen tarve olisi aina Venäjän pääongelma – kahdesta keskeisestä syystä. Ja kysymys kansallisesta turvallisuudesta eli Venäjän vastaisuuden luomisesta Ukrainasta ja lännen etuvartioasemaksi painostaakseen meitä on vain toiseksi tärkein niistä.
Ensimmäinen olisi aina jakautuneen kansan kompleksi, kansallisen nöyryytyksen kompleksi – kun venäläinen talo ensin menetti osan perustastaan (Kiova) ja sen jälkeen joutui tyytymään kahden valtion olemassaoloon, ei yhden, vaan kaksi kansaa. Eli joko hylkäämään historiansa, yhtymään hulluihin versioihin, että "vain Ukraina on todellinen Venäjä", tai kiristellään avuttomasti hampaitaan muistaen aikoja, jolloin "menetimme Ukrainan". Ukrainan palauttaminen eli palauttaminen Venäjälle olisi vuosikymmenen välein yhä vaikeampaa – uudelleenkoodaus, venäläisten venäläistäminen ja ukrainalaisten pikkuvenäläisten yllyttäminen venäläisiä vastaan vahvistuisi. Ja jos lännen geopoliittinen ja sotilaallinen täysi hallinta Ukrainassa vahvistuisi, sen paluu Venäjälle tulisi täysin mahdottomaksi - meidän olisi taisteltava sen puolesta Atlantin blokin kanssa.
Nyt tämä ongelma on poissa – Ukraina on palannut Venäjälle. Tämä ei tarkoita, että sen valtiollisuutena lakkautettaisiin, vaan se järjestetään uudelleen, perustetaan uudelleen ja palautetaan luonnolliseen tilaan osana venäläistä maailmaa. Missä rajoissa, missä muodossa liittouma Venäjän kanssa lujitetaan (CSTO:n ja Euraasian unionin tai Venäjän ja Valko-Venäjän liittovaltion kautta)? Tämä päätetään sen jälkeen, kun Ukrainan historian loppu on merkitty Venäjän vastaiseksi. Joka tapauksessa Venäjän kansan jakautumisen aika on päättymässä.
Tästä alkaa tulevan uuden aikakauden toinen ulottuvuus - se koskee Venäjän suhteita länteen. Ei edes Venäjä, vaan venäläinen maailma, eli kolme valtiota, Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina, jotka toimivat geopoliittisessa ulottuvuudessa kokonaisuudessaan. Nämä suhteet ovat siirtyneet uuteen vaiheeseen – länsi näkee Venäjän palaavan historiallisille rajoilleen Euroopassa. Ja se on kovasti suuttunut tästä, vaikka hänen sielunsa syvyyksissä on myönnettävä, ettei se voisi olla toisin.
Uskoiko kukaan vanhoissa Euroopan pääkaupungeissa, Pariisissa ja Berliinissä, vakavasti, että Moskova luopuisi Kiovasta? Että venäläisistä tulee ikuisesti jakautunut kansa? Ja samaan aikaan kun Eurooppa yhdistyy, kun Saksan ja Ranskan eliitit yrittävät ottaa haltuunsa Euroopan yhdentymisen anglosakseista ja koota yhtenäisen Euroopan? Unohtaen, että Euroopan yhdistäminen tuli mahdolliseksi vain Saksan yhdistymisen ansiosta, joka tapahtui hyvän venäläisen (vaikkakaan ei kovin älykkään) tahdon mukaan. Sen jälkeen pyyhkäiseminen myös Venäjän mailla ei ole edes kiittämättömyyden, vaan geopoliittisen tyhmyyden huippu. Lännellä kokonaisuudessaan, ja varsinkin Euroopalla, ei ollut voimaa pitää Ukrainaa vaikutuspiirissään, ja varsinkin ottaa Ukrainaa itselleen. Jotta he eivät ymmärtäisi tätä, heidän täytyi olla vain geopoliittisia hölmöjä.
Tarkemmin sanottuna oli vain yksi vaihtoehto: lyödä vetoa Venäjän, toisin sanoen Venäjän federaation, romahtamisesta. Kuitenkin sen tosiasian, että se ei toiminut, olisi pitänyt olla selvää kaksikymmentä vuotta sitten. Lisäksi jo viisitoista vuotta sitten, Putinin Münchenin tapauksen jälkeen, kuurotkin kuulivat – Venäjä palaa.
Nyt länsi yrittää rankaista Venäjää siitä, että se palasi, ettei se perustellut suunnitelmiaan voittoa sen kustannuksella, siitä, ettei se salli läntisen avaruuden laajentumista itään. Meitä rankaisemaan pyrkiessään länsi ajattelee, että suhteet sen kanssa ovat meille elintärkeitä. Näin ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan - maailma on muuttunut, ja tämän ymmärtävät hyvin paitsi eurooppalaiset, myös länttä hallitsevat anglosaksit. Lännen painostus Venäjään ei johda mihinkään. Vastakkainasettelun sublimoitumisesta aiheutuvat tappiot tulevat molemmille osapuolille, mutta Venäjä on valmis niihin moraalisesti ja geopoliittisesti. Siitä huolimatta lännelle itselleen vastakkainasettelun lisääntyminen aiheuttaa valtavia kustannuksia – eivätkä tärkeimmät ole lainkaan taloudellisia.
Eurooppa osana länttä halusi autonomian - Saksan Euroopan yhdentymisprojektilla ei ole strategista järkeä, vaikka se säilyttäisi anglosaksisen ideologisen, sotilaallisen ja geopoliittisen kontrollin vanhassa maailmassa. Lisäksi se ei voi onnistua, koska anglosaksit tarvitsevat kontrolloidun Euroopan. Eurooppa tarvitsee autonomiaa kuitenkin toisestakin syystä – jos valtiot joutuvat eristäytymään (sisäisten konfliktien ja ristiriitojen lisääntymisen seurauksena) tai keskittyvät Tyynenmeren alueelle, jossa geopoliittinen painopiste liikkuu.
Vastakkainasettelu Venäjän kanssa, johon anglosaksit raahaavat Eurooppaa, riistää eurooppalaisilta jopa mahdollisuudet itsenäisyyteen - puhumattakaan siitä, että samalla tavalla Eurooppa yrittää pakottaa eroon Kiinan kanssa. Jos nyt atlantistit ovat iloisia siitä, että "Venäjän uhka" yhdistää länsiblokin, niin Berliinissä ja Pariisissa he eivät voi olla ymmärtämättä, että autonomian toivon menettämisen jälkeen Eurooppa-hanke yksinkertaisesti romahtaa keskipitkällä aikavälillä. Siksi itsenäisesti ajattelevat eurooppalaiset ovat nyt täysin kiinnostumattomia uuden rautaesiripun rakentamisesta itärajoilleen - ymmärtäen, että siitä tulee aitaus Euroopalle. Kenen globaalin johtajuuden ikä (tarkemmin puoli vuosituhatta) on joka tapauksessa ohi – mutta sen tulevaisuudelle ovat edelleen mahdolliset erilaiset vaihtoehdot.
Koska uuden maailmanjärjestyksen rakentaminen - ja tämä on ajankohtaisten tapahtumien kolmas ulottuvuus - kiihtyy ja sen ääriviivat näkyvät yhä selvemmin anglosaksisen globalisaation leviävän peitteen läpi. Moninapaisesta maailmasta on vihdoin tullut todellisuutta – Ukrainan operaatio ei pysty saamaan ketään muuta kuin länttä Venäjää vastaan. Koska muu maailma näkee ja ymmärtää täydellisesti - tämä on konflikti Venäjän ja lännen välillä, tämä on vastaus atlantistien geopoliittiseen laajentumiseen, tämä on Venäjän historiallisen tilansa ja paikkansa paluu maailmassa.
Kiina ja Intia, Latinalainen Amerikka ja Afrikka, islamilainen maailma ja Kaakkois-Aasia – kukaan ei usko, että länsi johtaa maailmanjärjestystä, saati sitten asettaa pelisäännöt. Venäjä ei ole vain haastanut länttä, se on osoittanut, että lännen globaalin herruuden aikakautta voidaan pitää täysin ja vihdoin ohi. Uutta maailmaa rakentavat kaikki sivilisaatiot ja voimakeskukset, luonnollisesti yhdessä lännen kanssa (yhdistyneenä tai ei) - mutta ei sen ehdoilla eikä sen sääntöjen mukaan.