Ronning #7 kirjoitti:
Tämähän tästä vielä puuttui! Steve Moore on nostanut siviilikanteen Todd Bertuzzia ja Canucksia vastaan!
Vaadittu summa on uutisen mukaan 20 milj.USD, josta 15 milj. tulonmenetyksiä. Olisiko Moore oikeasti tienannut noin paljon...? Mielenkiintoiseksi jutun tekee, se että se on kerran hylättä British Columbiassa ja nyt sitten yritetään samaan Ontariossa. Onko tuo edes mahdollista pykälien mukaan?
Asiasta lisää täällä (englanniksi):
http://www.tsn.ca/nhl/news_story/?ID=155012&hubname=nhl
http://www.cbc.ca/olympics/sports/i...ational/2006/02/15/Sports/bertuzzi060215.html
Onhan tämä toki mahdollista ja Moorella on luonnollisesti myös oikeus tähän, mutta ajankohta tuntuu kovin ihmeelliseltä. Tiedän kyllä, että määräaika viimeiselle syytteen nostamiselle Ontariossa oli kaksi vuotta tapahtuneesta (8.3.2004), mutta miksi tätä asiaa piti pantata aina olympialaisiin saakka? Miksi nostaa tämä syyte siinä vaiheessa, kun Kanadan joukkueeseen valittu Bertuzzi yrittää auttaa Kanadan joukkuetta näin suuressa ja urheilijoille hienossa turnauksessa? Selvästi Moore on koko loppuikänsä Bertuzzille katkera mies, mutta eikö tätä tosiaan voinut tehdä aikaisemmin tämän kauden aikana?
Moore vei tällä viimeisellä yrityksellään tämän asian asianajajansa Tim Dansonin kotikentälle. Danson on Torontossa hyvin suurta kunnioitusta nauttiva juristi ja tällä on Mooren kannalta ennakkoon positiivinen vaikutus tässä asiassa. Kotikenttä kun merkitsee juristeille ensimmäisen aloituksen voittamista. BC:n oikeus on kuuleman mukaan oikeusasioissa Ontarion oikeutta konservatiivisempi. BC:n oikeudessa asia ei mennyt Mooren kannalta parhain päin, mutta Dansonin kotikenttä ja "ei-niin-konservatiivinen" oikeuslaitos saattaa kääntää tämän asian Mooren eduksi.
Kuitenkin, vaikka Bertuzzi häviäisi tämän asian ja joutuisi yhdessä Orcabayn kanssa maksamaan jostain ihmeellisestä syystä kokonaisuudessaan tuon Mooren hakeman Jack-Pot summan (20 miljoonaa USD), asia ei ole Canucksille tai Bertuzzille niinkään rahallinen tappio. Ei myöskään enää tässä vaiheessa imagollinen, sillä pahin tappio miehelle oli itse tapahtuma ja tästä seuraava pysyvä leima "väkivaltaisena rikollisena". Moorelle ja Dansonille asia puolestaan on rahallinen voitto tai nollatulos. Tässä mielessä ymmärrän Moorea. Syytteen nostamisen ajankohta ei vain mene minun moraalillani oikein.
No, sen mitä olen Moorea seurannut, harva muukaan asia on mennyt minun moraalini mukaan oikein. Eihän tämä sinällään yllätä yhtään. Veikkaan, että Mooren entisestään nollissa olevat sympatiapisteet esimerkiksi Kanadan joukkueen pelaajien ja joukkueenjohdon silmissä eivät tällä tempulla ainakaan parantuneet. Toisaalta jos toisessa vaakakupissa on 20 miljoonan jättipottimahdollisuus, näillä pisteillä ei ole miehelle suurta merkitystä.
Ronning #7 kirjoitti:
Vanha sotaratsu, Burnabyn oma poika, 40-vuotias Cliff Ronning ripustaa nyt virallisesti hokkari naulaan ja keskittyy eläkepäiviin(?). Mies tahkosi 1137 NHL-ottelua tehden niissä 306 maalia ja syöttäen 563 eli 869 pistettä (91. kautta aikojen NHL:ssä).
St.Louis Blues 1986 - 1991 (Bluesin 7.varaus 1984, 134. NHL-varaus)
Vancouver Canucks 1992 - 1996
Phoenix Coyotes 1996 - 1998
Nashville Predators 1998 - 2002
LA Kings 2001 - 2002
Minnesota Wild 2002 - 2003
NY Islanders 2003 - 2004
Odotettu, mutta surullinen lopettamisuutinen. Ronning oli koostaan huolimatta yksi kaikkien aikojen suurimmista Canucks-senttereistä. Pienen miehen valtava sydän oli Canucksin muotoinen uransa alusta loppuun, vaikka kaikkia asioita ei miehen kannalta aina parhaalla mahdollisella tavalla joukkueen puolesta tehtykään. Pat Quinnin ansiota on pitkälle Ronningin pelaaminen Vancouverissa niinkin pitkään kuin mies meillä pelasi. Toisaalta Quinnin syyksi on myös laskettava Ronningin päästäminen lopullisesti meiltä pois.
Ronning tuli Vancouveriin "allekirjoittaneen 16-vuotis-syntymäpäivälahjaksi" maaliskuun 5. päivä vuonna 1991 yhdessä Geoff Courtnallin, Sergio Momesson ja Robert Dirkin kanssa. St. Louisiin Vancouver antoi tuolloin Garth Butcherin ja Dan Quinnin. Ronning ja Courtnall ottivat nopeasti paikkansa ketjussa Trevor Lindenin kanssa ja muodostivat näin ketjun nimeltä Life-Line. Pitkälle tämän ketjun ansiosta Canucks nosti itsensä kahden seuraavan kauden aikana pohjalta pinnalle.
Ronning oli joukkueelle erittäin tärkeä keskushyökkääjä viiden täyden kauden ajan 1990-luvulla. Parhaiten Ronningin muistaa niin vuoden 1991 playoffien kolmannen pelin jatkoaikamaalista Los Angelesia vastaan kuin myös miehen uran tärkeimmästä maalista vuoden 1994 Stanley Cupin playoffeista, joissa Ronning teki voittomaalin finaalisarjan neljännessä ottelussa. Saman vuoden kuudennessa pelissä Rangersin Joe Kocur rikkoi mailallaan Ronningin käden, mutta mies pelasi tästä huolimatta yksikätisenä playoffien seitsemännen ottelun.
Pienen suuren miehen pelaamat playoff-ottelut olivat muutenkin aina menestyksekkäitä. Heti vuonna 1991 hän iski kuudessa playoff-pelissä kuusi maalia ja yhdeksän pistettä. Vuonna 1992 Cliff tehoili 13 playoff-ottelussa 8+5=13 pistettä, vuonna 1993 12 ottelussa 2+9=11 pistettä, vuonna 1994 24 ottelussa 5+10=15 pistettä ja vielä vuonna 1995 11 ottelussa 3+5=8 pistettä.
Runkosarjassa Ronningin paras Canucks-kausi (1992-93) tuotti 79 ottelussa tehot 29+56=85 pistettä. Tämän lisäksi hän teki neljällä kaudellaan noin 70 pistettä.
Ronning oli erittäin nopeana keskushyökkääjänä pelaaja, joka loi ketjukavereilleen tilaa vetämällä vastustajien huomion itseensä. Hyvä esimerkki pelaajasta, joka hyötyi Ronningin sähäkkyydestä ja liukkaudesta Canucks-vuosina paljon, oli venäläislaituri Alexander Mogilny. Mogilny teki Ronningin vierellä uransa toiseksi suurimmat maali- ja pistemääränsä (55 maalia ja 107 pistettä) kaudella 1995-96. Tämän menestyksekkään kauden jälkeen Ronningin sopimus Vancouverin kanssa kuitenkin umpeutui.
Canucksin managerin Pat Quinnin ja kakkosmanagerin George McPheen luotettua siihen, että UFA:ksi tullut, luontainen Canucks-kannattaja Ronning tekee kyllä seuran kanssa sopimuksen vaikka vähän halvemmallakin, kaksikko tarjosi Ronningille häneen tasoonsa nähden naurettavaa 700.000USD:n sopimusta. Mies huomasi ansaitusti joukkueen osoittaman kiitoksen hyvistä palveluksista riittämättömäksi ja suuntasi matkansa Phoenixiin/Winnipegiin, josta sai markkinahinnaltaan sopivamman kolmen vuoden ja 1.15 miljoonan (kautta kohden) dollarin sopimuksen.
Muistan kuinka itse ajattelin tuolloin, että vaikka yksi joukkueen keskeisistä pelaajista lähtee loppujen lopuksi omien managerien epäonnistumisen seurauksena, tämä siirto ei tulevaisuudessa haittaa, sillä "Ronning varmaan lopettaa uransa pian". Olin tässä asiassa pahasti väärässä. Ronning pelasi vielä kahdeksan kautta Phoenixissa, Nashvillessa, Minnesotassa, Los Angelesissa ja NY Islanderseissa ja teki näissä joukkueissa päälle 400 NHL-pistettä.
Vancouver sen sijaan lähti siirron jälkeen valumaan alaspäin. Ronningin entinen ketjukaveri Mogilny kadotti Ronningin lähdön jälkeen tehojaan merkittävästi ja teki urallaan Vancouverissa 31, 18 ja 14 maalia ennen siirtoaan New Jerseyhin. Koko muutakin joukkuetta ravistelivat myöhemmin suuren luokan epäonnistumiset, mutta nämä ovatkin toinen tarinansa. Merkittävää oli kuitenkin tuolloin se, että tämän pienen suuren miehen lähdön jälkeen joukkue alkoi menemään alaspäin. Ronning ei lumipallo-efektiä yksin aiheuttanut, mutta miehen lähtö oli työntämässä palloa vauhtiin.
Olen katsellut tässä viimeisen vuorokauden aikana muutamia Ronningin Canucks-aikojen ensimmäisiä pelejä nauhalta. Pitää sanoa, että jään todella kaipaamaan tämän miehen taistelua ja hienoja kiemuroita kentällä. Canucks-fanille tällaisen "oman pelaajan" lopettaminen on luonnollisesti aina menetys. Mies pelasi pitkän ja hienon uran ja antoi paljon hyviä muistoja. Ronning jatkaa elämäänsä perheensä kanssa Vancouverin lähellä Burnabyssa ja valmentaa paikallisia junioreita. Hän on siis palannut juurilleen ja tekee sitä samaa työtä, mikä aikanaan nosti hänet maailman parhaaseen kiekkosarjaan kovan luokan pelaajaksi. Toivottavasti Burnabysta olisi tulevaisuudessa tulossa lisää ronningeja.