Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Uriah Heep - Into The Wild
Se on aina hienoa, kun vanhat 70-luvun rokkikukot kunnostautuvat levyn muodossa, viime huhtikuussa urkuhevin konkarit eli Uriah Heep potkaisi jo bändin 23. studioalbumin pihalle, kunnioitettava määrä. Tämähän on Heepin nykyisen kokoonpanon kolmas kiekko. Ensimmäinen Sonic Origami sai vuoronsa 1998, sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden tauko levytyksistä, siis kitaristi Mick Boxin sanoin "Ei vain tehty levyjä". Kolmisen vuotta sitten Wake The Sleeper sitten katkaisi levyhiljaisuuden ja kuulostihan se ihan Uriah Heepiltä niin kuin tämä uusinkin.
Uriah Heep on kulkenut samalla nimellä läpi vuoskymmenet alkaen sieltä vuodesta -69, vaikka äijää on vaihtunut bändissä kuin pipoa. Klassikkokokoonpanosta on jäljellä vain originaali kepittäjä Mick Box, siispä nimi on ja pysyy. Muut klassikkolevyjen kokoonpanossa soittaneista on poistunut kuka minnekin, Gary Thain ja David Byron ovat jo poistuneet tuonelaan, Lee Kerslakella petti muutama vuosi sitten terveys ja legendaarinen Hammond-piiskuri ja Heep urkusoundin keksijä Ken Hensley nyt ei vain muuten vaan ole enää bändin kanssa tekemisissä.
Kaikesta huolimatta ns. "uudet" soittajat ovat paikkansa löytäneet kuin he olisivat soittaneet bändissä hekin sen 20-30 vuotta, siltä se ainakin kuulostaa. Basisti Trevor Bolder näppäilee soitintaan tiukan varmasti hoitaen myös osan lauluista uskottavasti. Urkuri Phil Lanzon antaa Hammondeillaan Heep-musiikkin sen nimenomaiseen Heep-soundin yhdistettynä Boxin wah wahiin, niin tyylikästä. Rumpujen takana vahvaa komppia takoo Russell Gilbrook. Bernie Shaw on solistina Heepin historian ehdottomasti toiseksi paras ja pääsee paikka paikoin jopa lähelle David Byronia, joka on paljon sanottu se. Hieno heviääni, sopii myös pehmeissäkin biiseissä.
Se kokoonpanoista, Into The Wild on rock-pieruilta erittäin uskottava ja Uriah Heepmäinen levy kaikkine tunnistettavine tavaramerkkeineen. Miksi vaihtaa takuuvarmaa laatutuotetta, kun ikää mittarissa alkaa olla jo kiitettävästi. Avausraita Nail On The Head on vähän jankkaava ja kuuntelija odottelee, että millon oikeasti tärähtää. Noh, seuraavassa biisissä mennään jo nimittäin I Can See You tarjoilee hienoa riffittelyä, urkuja ja Bernien hienoa laulua, rockin juhlaa. Nimikkobiisi jatkaa samaisessa reippaassa rock-hengessä ja pitää odotella levyn kuudenteen raitaan, Trail Of Diamondsiin jolloin kuullaan ihan ensimmäinen slovari. Vaikken slovareiden ystävä olekaan, niin tämä on oikeasti hyvä biisi. Southern Starissa on vielä hyvää ideaa biisinä, mutta edetessä kohti levyn loppua biisit ehkä hieman tasapaksuuntuvat, mutta eivät pahasti. T-Bird Angel ja Kiss Of Freedom ovat hieman rennompia rallatuksia, kaikesta kuulee että tämä bändi oikeasti nauttii soittamisesta.
Uriah Heep on muutenkin ollut viime aikoina aktiivinen viime vuosina. Studioalbumeiden lisäksi on tullut kaikenlaista livelevyä sekä bootlegia eri puolilta maailmaa sekä myös yksi levy, jossa klassikot on nauhoitettu uudestaan nykysoundeilla. Hieno juttu, että tämä bändi oikeasti näkee vaivaa uusiin levyihin eikä vain tyydy vetämään kaljamahaisille ukoille Easy Livingiä ja Lady In Black-nuotiohoilotuksia, koska siihenkin olisi riski.
Levylle 8½/10. Pitkää ikää Uriah Heepille, tämä bändi on näyttänyt nuoremmilleen, että osaa ne vanhat papatkin!
Se on aina hienoa, kun vanhat 70-luvun rokkikukot kunnostautuvat levyn muodossa, viime huhtikuussa urkuhevin konkarit eli Uriah Heep potkaisi jo bändin 23. studioalbumin pihalle, kunnioitettava määrä. Tämähän on Heepin nykyisen kokoonpanon kolmas kiekko. Ensimmäinen Sonic Origami sai vuoronsa 1998, sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden tauko levytyksistä, siis kitaristi Mick Boxin sanoin "Ei vain tehty levyjä". Kolmisen vuotta sitten Wake The Sleeper sitten katkaisi levyhiljaisuuden ja kuulostihan se ihan Uriah Heepiltä niin kuin tämä uusinkin.
Uriah Heep on kulkenut samalla nimellä läpi vuoskymmenet alkaen sieltä vuodesta -69, vaikka äijää on vaihtunut bändissä kuin pipoa. Klassikkokokoonpanosta on jäljellä vain originaali kepittäjä Mick Box, siispä nimi on ja pysyy. Muut klassikkolevyjen kokoonpanossa soittaneista on poistunut kuka minnekin, Gary Thain ja David Byron ovat jo poistuneet tuonelaan, Lee Kerslakella petti muutama vuosi sitten terveys ja legendaarinen Hammond-piiskuri ja Heep urkusoundin keksijä Ken Hensley nyt ei vain muuten vaan ole enää bändin kanssa tekemisissä.
Kaikesta huolimatta ns. "uudet" soittajat ovat paikkansa löytäneet kuin he olisivat soittaneet bändissä hekin sen 20-30 vuotta, siltä se ainakin kuulostaa. Basisti Trevor Bolder näppäilee soitintaan tiukan varmasti hoitaen myös osan lauluista uskottavasti. Urkuri Phil Lanzon antaa Hammondeillaan Heep-musiikkin sen nimenomaiseen Heep-soundin yhdistettynä Boxin wah wahiin, niin tyylikästä. Rumpujen takana vahvaa komppia takoo Russell Gilbrook. Bernie Shaw on solistina Heepin historian ehdottomasti toiseksi paras ja pääsee paikka paikoin jopa lähelle David Byronia, joka on paljon sanottu se. Hieno heviääni, sopii myös pehmeissäkin biiseissä.
Se kokoonpanoista, Into The Wild on rock-pieruilta erittäin uskottava ja Uriah Heepmäinen levy kaikkine tunnistettavine tavaramerkkeineen. Miksi vaihtaa takuuvarmaa laatutuotetta, kun ikää mittarissa alkaa olla jo kiitettävästi. Avausraita Nail On The Head on vähän jankkaava ja kuuntelija odottelee, että millon oikeasti tärähtää. Noh, seuraavassa biisissä mennään jo nimittäin I Can See You tarjoilee hienoa riffittelyä, urkuja ja Bernien hienoa laulua, rockin juhlaa. Nimikkobiisi jatkaa samaisessa reippaassa rock-hengessä ja pitää odotella levyn kuudenteen raitaan, Trail Of Diamondsiin jolloin kuullaan ihan ensimmäinen slovari. Vaikken slovareiden ystävä olekaan, niin tämä on oikeasti hyvä biisi. Southern Starissa on vielä hyvää ideaa biisinä, mutta edetessä kohti levyn loppua biisit ehkä hieman tasapaksuuntuvat, mutta eivät pahasti. T-Bird Angel ja Kiss Of Freedom ovat hieman rennompia rallatuksia, kaikesta kuulee että tämä bändi oikeasti nauttii soittamisesta.
Uriah Heep on muutenkin ollut viime aikoina aktiivinen viime vuosina. Studioalbumeiden lisäksi on tullut kaikenlaista livelevyä sekä bootlegia eri puolilta maailmaa sekä myös yksi levy, jossa klassikot on nauhoitettu uudestaan nykysoundeilla. Hieno juttu, että tämä bändi oikeasti näkee vaivaa uusiin levyihin eikä vain tyydy vetämään kaljamahaisille ukoille Easy Livingiä ja Lady In Black-nuotiohoilotuksia, koska siihenkin olisi riski.
Levylle 8½/10. Pitkää ikää Uriah Heepille, tämä bändi on näyttänyt nuoremmilleen, että osaa ne vanhat papatkin!