Uutuuslevyjen arvosteluketju

[SgtMarkov]

Tulevana perjantaina julkaistava Iron Maidenin The Book Of Souls oli ennakkokuuntelussa ja pistetään tästä 92-minuuttisesta möhkäleestä omat ajatukset.

Levyn pituus tuntui alkuun epäilyttävältä ja fiilikset olivatkin melko ristiriitaiset. Pysyisikö noin pitkä levy kasassa?

Levy alkaa lupaavasti ja heti introsta jo kuulee, että nyt ollaan valovuosia The Final Frontieria edellä. Avausraidasta kerrottiin, että se oli alunperin sävelletty Brucen mahdollista soololevyä varten ja siltä se kuulostaakin. Ja Dickinson... ääni ei osoita minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä. Lopetus on vähintään yhtä upea kuin aloituskin. Paras levynavaus sitten The Wicker Manin.

Aiemmin ulos pukattu Speed Of Light on kaikkien suureksi helpotukseksi levyn heikoimpia lenkkejä mutta sekin on alkanut kuulostaa paremmalta useamman kuuntelukerran jälkeen. Varsinaisia täytebiisejä ei lätylle ole päästetty ja esim. The Alchemistin kaltaiset hutipyyhkäisyt ovat muisto vain.

Maidenilta tuttuja hitaita introja ei kuulla läheskään niin paljon kuin edellisellä levyllä, joka mielestäni on vain positiivinen asia. Toki niitäkin löytyy (ja ne ovatkin upeita) mutta suurimmassa osassa kappaleista mennään suoraan asiaan. Materiaalia on laidasta laitaan. Nopeita roketteja ja tunnelmallisia, mahtipontisia eepoksia. Levyn heikohkot rumpusoundit eivät levyä kuunnellessa häiritse. Biisit ovat yksinkertaisesti niin kauniita, että ne nousevat tuotannollisten ongelmien yläpuolelle.

Albumi on täynnä kauniita melodioita, erikoisia riffejä ja pysähdyksiä. Varsinainen helmi on kuitenkin levyn päättävä Dickinsonin 18-minuuttinen Empire Of The Clouds, jossa Bruce kertoo riipaisevan tarinan R101-ilmalaivan kohtalosta. Todella mielenkiintoinen teos. Jotain, mitä Maiden ei ole ennen tehnyt.

The Book Of Souls on kuin Iron Maidenin diskografia tiivistettynä. Elementtejä löytyy niin Killers, Somewhere In Time, 7th Son of a 7th Son kuin The X-Factor levyiltäkin. Jos tämä ei kuulosta Maideniltä, niin ei sitten mikään. Omat odotukset tämä ylitti kirkkaasti, enkä olisi uskonut bändin enää saavan ulos näin tasapainoista levyä.

Maiden-friikeille tämä on pakkohankinta ja suosittelen lämpimästi kaikille hyvästä musiikista pitäville.

10/10

 

[PataJaska]

Jospa tässä rauhaisan sunnuntai-illan kunniaksi perkaisi läpi alkuvuoden levyostoksensa:

Avantasia - Ghostlights

Saksalaismuusikko Tobias Sammet jatkaa metalli/rock-oopperansa matkaa uudella levyllä. Tämänkertainen tekele on osin jatkoa edellisen levyn rockimpaan ilmaisuun, osin taas paluuta vuosituhannen alun metallisempaan ilmaisuun. Tasapaino on varsin hyvä, kappalemateriaali on niinikään ihan tasaista, vaikkakaan ei aivan häikäisevää. Levyllä on jälleen mukana jos jonkinlaista laulajaa, monta vanhaa tuttua aiemmilta levyiltä ja kaikki laadukkaita kuten tapana on ollut. Levy on sinällään vanhoille Avantasian ystäville juuri sitä mitä odottaa sopikin, hyvässä ja pahassa. Itseäni miellyttävää varsin hyvin, vaikkakaan ei iske kuin metrinen halko

Sammet on kokoonpanonsa kanssa mukana myös Saksan euroviisukarsinnoissa. Kappaleena on levyn avausbiisi, joka itse asiassa onkin hyvin vahvana Meat Loaf -pastissina aika irrallinen tekele koko muusta levystä. Avantasia tulee myös kesän Tuska-festivaalille perjantain pääesiintyjäksi, ihan vain kiinnostuneille vinkiksi..

Viikate - XII Kouvostomolli

Suuri ja mahtava Viikate on kenties jopa paras yhtye, jonka olen 2000-luvulla löytänyt. Luulin ettei tähän voi koskaan kyllästyä, mutta etenkin edellinen levy oli sitten kuitenkin aivan karmea häpeätahra bändin diskografiassa. Pelkäsin pahaa myös uuden levyn suhteen, eikä tämä nyt rehellisyyden nimissä kummoinen ole, mutta onneksi olin henkisesti varautunut asiaan, niin pettymys ei nyt aivan musertava ole. Mutta jos levyllä on vain yksi oikeasti hyvä kappale (Allikko), ja kolme muuta väliltä "ihan ok - siedettävä", niin sillä ei pitkälle pötkitä. En sano, että bändin pitäisi alkaa lopetella, mutta sen sanon ettei tämä kuitenkaan näin voi jatkua

Myrath - Legacy

Tunisialainen hevibändi, sehän se soittaa oikeaa orientaalimetallia jos mikä. Myrathin musiikki on periaatteessa jonkinlaista kevyt progea kevyen sinfonisella otteella (tarkoittaa käytännössä että biiseissä käytetään erittäin paljon viuluja) ja vahvoilla itämaisilla vaikutteilla: sinällään kulmikasta, mutta esimerkiksi kappaleiden pituudet ovat kuitenkin ihan normimitoissa. Bändin musiikki ei myöskään mene varsinaisesti melodisen metallin/powerin/perinteisen hevin kategoriaan, on itse asiassa lähes mahdoton löytää yhtyettä johon Myrath luontevasti vertautuisi. Tämän kaiken päälle vokalisti Zaher Zorgati laulaa taitavasti, itämaisella aksentillaan

Mutta kyllä tämä toimii. Levyllä ei varsinaisesti kovin heikkoja biisejä ole, ja muutama ihan helmikin. Musiikki ei myöskään missään vaiheessa ole sellaista ärsyttävää kebab-jollotusta, jota suomalainen ei jaksaisi kuunnella. Tähän arvioon voisin liittää maistiaisiksi vuoden tähän asti ylivoimaisesti parhaan kappaleen. Olkaapa hyvä, tässä tulee Duat

MYRATH-Duat - YouTube

Reckless Love - InVader

Hyväntuuliset kuopiolaisrokkarit pistävät neljännellä levyllään biletysvaihteen silmään oikein isosti, jopa bändin omakin mittapuu huomioiden. Ikävä kyllä tämä ei ole hyvä asia, sillä nyt mennään väärään suuntaan. Edellislevy oli täysosuma jota olin odottanut bändiltä, tasaisen korkealaatuinen paketti mahtavaa kasarirokkia/metallia, juuri sellaista kamaa mitä haluan kuunnella kun otan kotona pohjia ennen baariin lähtöä. Mutta nyt on lähdetty tyylittelemään aivan ihmeellisesti, mennään osin enemmänkin 90-luvun pop(rockin) tunnelmiin, kun alkaa tuntumaan että tähän verrattuna Haloo Helsinki on kunnon rockia. Pari biisiä taas kuulostaa siltä, että tämä voisi oikeasti olla vaikka Cheekin levyllä, suoranaista rockia levyllä ei ole kuin kolme-neljä biisiä, eivätkä nekään ole erikoisia. Sinällään tällaista hyväntuulen musiikkia on aina miellyttävää kuunnella (biiseistä esimerkiksi Hands tai Scandinavian Girls), mutta kokonaisuus huomioiden nyt kannattaisi varmaan Olli Hermaninkin keskittyä päätoimintaansa eikä vain juontamaan/esiintymään kaikenmaailman tosi-tv ohjelmissa

 

[Pavlikovsky]

Running Wild - Rapid Foray

Siitä olikin jo kolmisen vuotta, kun edellinen piraattihevin painos "Resilient" sylkäistiin Running Wildin toimesta pihalle. Noh, kuuntelussahan tuokin oli, mutta aika nopeasti tuo ehti hautautua monen laadukkaamman uutuuden alle tuolloin. Nyt Rock`n Roll Rolffilla on uutta matoa koukussa ja Rapid Foray näki päivänvalon muutamia viikkoja sitten. Kyllähän vanha Running Wild-fani omansa heti haki. Odotukset eivät uusille RW-tuotoksille ole olleet aikoihin korkeat ja sama päti myös toki tähän. Levy on oikeastaan ennalta-arvattava jälleen, niin hyvässä kuin pahassa. Kasparek on suorastaan äkäisen kuuloinen väillä, painavia ja ihan koukuttavia paalujunttamaisia RW-riffejä on siellä täällä ja mukavaa polveilua kappaleissa on. Toisaalta, tämä on tehty ennenkin ja niin tälläkin kertaa. Edeltäjissä eli Resilientissä ja Shadowmakerissa on samoja kaikuja kuin Rapid Foray, joka kyllä karulla tavalla kertoo siitä, että Kasparekin sävellyskynä on edelleen kroonisesti tylsä. Paljon parempaankin olisi ainesta, vaikka vertailu kultaisella kasarille on lähes tulkoon epäreilua, milloin taottiin timanttiset merirosvohevin ikonilevyt.

Levyn parhaimmistoa edustaa avausveto Black Skies, Red Flag, todella traditionaalisesti laukkaava Black Bart sekä pakollinen RW-kitaratulitus, joka perinteisesti päättää levyn eli tällä kertaa 11 minuuttinen Last Of The Mohicans, joka luo kieltämättä orastavasti sitä vanhaa RW-äänimaisemaa, jota nostalgiset fanit toivovat tämän bändin kohdalla kuin kuuta nousevaa. Voi kunpa Kasparek löisi kättä yhteen vanhan biisintekijän/basistin Jens Beckerin kanssa, mutta mihinkäpä se Becker nyt Grave Diggeristä lähtisi tähän laskevan auringon bändiin, jonka viikinkilaiva on uhkaavasti purjehtimassa päätepysäkille. Hienoa kuitenkin, että Kasparek on pitänyt yhtyeen kasassa ja tekee myös jonkinlaista keikkailua, toki aika rajoitetusti (kuulemma lentopelkoa), mutta kuitenkin. Ei tekisi pahaa Suomen visiittikään. Siitä kuitenkin vielä plussaa, että nyt rumpuja paiskotaan ihan ihmisen puolesta eikä suinkaan minkään koneen ja bassonkin varressa on vaihteeksi joku muu kuin Rolf itse, tässä tapauksessa Ole Hemplemann.

2½/5

 

[TuleeEnnenaikaisesti]

Avenged Sevenfold - The Stage

God Damn. Tämä levy pääsikin yllättämään kaikimpuolin. Ilmestymispäivä tuli itselle yllättäen mutta ennenkaikkea musiikillinen sisältö tuli lujaa puun takaa suoraan naamaan kuin Tyrväisen taklaus.

Olin jo vähän menetänyt toivoani bändin suhteen, mutta yllättäen Avenged Sevenfold muuttikin kurssiaan palaten perkeleellisellä rytinällä takaisin Avenged Sevenfoldiksi ja vähän yli. Edellinen, kaikista avengedsevenfoldimaisuuksista betonille nakupelleksi riisuttu pastissilevy Hail To The KIng pudotti bändin omissa rankingeissani jo kakkoskoriin, mutta The Stage donkkaa sen takasin ykköskoriin.

Jos Haile to the King olikin yksinkertaistettua rockpoppia, The Stage on erittäin turvallisen välimatkan päässä sellaisesta. Levyssä on monipuolista menoa ja meininkiä sekä kivan synkähkö fiilis alusta loppuun. Biiseissä on koukkuja, kikkailuja ja muuta perinteistä sevenfoldimaista nyansseilua. Syvyyttä, leveyttä, pituutta, ynnä muiden adjektiivien kanssa niin päin poies.

Tälle jo kannattaa avata lompsansa ja mediasoittimensa. Aika lopulta näyttää, mihin lokeroon The Stage uiskentelee, mutta uskoisin sen kestävän monipuolisuudemmuutensa takia kuuntelua pikkuisen pidempään kuin edellisen levyn noin kaksiviikkoisen.

Arvosanaksi 4,85 / 5,00 catherinezetajonesia.

 

[PataJaska]

Pitkästä aikaa nostetaan tätä ketjua, koska pitkästä aikaa on tullut levy, joka ansaitsee tulla arvostelluksi

Dimmu Borgir - Eonian

Joku on ehkä nähnytkin netissä tästä levystä jo sellaisia kommentteja, että "ei tämä ole huono levy, tämä on vain erilainen". Tähän onkin helppo yhtyä, sillä levy on todellakin täysin erilainen Dimmun aiempaan tuotantoon nähden, ja kaikkea muuta kuin huono. Sanotaan selvennyksenä, että vaikka minulla ei ole ollut esimerkiksi juuri Dimmua vastaan varsinaisesti mitään, niin en siis pidä bläkkiksestä ylipäätään. Perusongelma on se, että se on hirvittävän tylsää musiikkia. Edustankin kait sitä "suurta yleisöä", joka on varmaan alitajuisesti koko ajan odottanut, että Dimmu tekisi tällaisen levyn. Nythän homma on niin, että tältä levyltä on karsittu se perinteinen musta metalli hyvin paljolti pois, sitä on eri biiseissä pätkittäin, mutta kuunteluohjeeksi tämän levyn kanssa sanoisin ettei kannata edes ajatella kuuntelevansa bläkkistä. Koska sitä tämä levy ei ole.. tai on tietysti kait sinällään, mutta en silti oikein osaa määritellä mitä tämä on :D ja ehkä juuri siksi bändi onkin minun kuvaraamatussani tehnyt elämänsä levyn

Kappaleissa on todella paljon vaihtelua, mahtipontisuutta, melodisuutta ja samalla kuitenkin hienon tunnelmallista synkkyyttä. Blastbeatia on mukana ehkä reilussa puolessa biiseissä, sekä tosiaan muita osioita jotka muistuttavat, että tässä nyt periaatteessa on kyse black metal yhtyeestä. Hienoja pieniä nyansseja (erilaista kitarointia, upeita koskestinmelodioita jne.) on paljon, ja joidenkin yksittäisten biisienkin sisällä on niin paljon tavaraa, että tämä menisi jo kevyestä progesta :D biisimateriaali on todellakin tasaisen korkealaatuista, notkahduksia ei käytännössä ole. Pikanttina yksityiskohtana täytyy mainita, että tuntuu siltä kuin vähän oikeastaan lähes joka biisissä valtaisa kuoro laulaa jopa enemmän kuin vokalisti Shagrath. Kuoron käyttö on tosiaan viety aika äärimmäisyyksiin

Dimmu on luonut nahkansa tavalla, joka tuli allekirjoittaneelle suoraan lapaan, ilmeisesti sitten olen juuri sitä kohderyhmää jolle levy on tehty. Uskallankin nyt jo sanoa, että Eonian on lähes varmuudella vuoden TOP-3 levy, vaikka tänä vuonna on tulossa vielä ainakin 5-6 levyä joita innolla odotan. Kouluarvosanalla tämä on lähellä jopa täyttä kymppiä, etenkin juuri kun huomioi viileän pidättyväisen suhteeni koko genreen. Eli sanotaan nyt vaikka 9½

 

[Rod Weary]

King Gizzard & The Lizard Wizard piti jostain syystä välivuoden levyjen suoltamisesta. Ehkä tarvitsivat hiukan happea, kun onnistuivat pusertamaan toissa vuonna ne lupaamansa viisi albumia ulos. Niistä nyt ei hirveästi jäänyt lapsille kerrottavaa upean Nonagon Infinityn jälkeen. No ehkä se viimeinen Gumboot Soup menettelee. Olen kylläkin kuunnellut sen vain kerran hätäisesti läpi, jätetään vielä takaportti auki. Mutta nyt on taas freesi ote. Fishing for Fishies on ihan pirun hyvä levy. Jos sitä pitää yhdellä sanalla kuvata, niin letkeä, siinä missä Nonagon Infinity on hengästyttävä. On tää vaan erikoinen pumppu. Ikinä ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Hajonta on suuri, mutta osumat tuppaavat olemaan napakymppejä.

 

[Evil]

Odottelen, milloin joku arvioi mielestään tosi paskan levyn. Mieluiten vielä sellaisen, josta yleisen konsensuksen mukaan pitää tykätä.

Mie ajattelin viime vuosien hyviä levyjä. Radiopuhelimien Saastan kaipuu. Afghan Whigsin In Spades. Nick Caven Skeleton Tree. En mie viitsi niistä kirjoittaa, ne jotka tykkää kuten mie tietää mistä ne tykkää.

Ennemmin voisi arvioida levyjä joista ei tykkää, tai luulee ettei tykkää. Ennakkoluuloja.

Popedaa, Klamydiaa, Elton Johnia, Queenia, mitä tahansa räppiä, Mambaa ja Dylania tänne vaan. Tulee rehellistä kritiikkiä.

 

[-Kantor-]

Popedaa, Klamydiaa, Elton Johnia, Queenia, mitä tahansa räppiä, Mambaa ja Dylania tänne vaan. Tulee rehellistä kritiikkiä.

Hämmentävä listaus.

 

[Evil]

Hämmentävä listaus.

Viidessätoista sekunnissa ne mitä tulee ensiksi mieleen niistä mitä olen aina vihannut leppymättä.

 

[PataJaska]

Tähän ketjuun tulee viesti 2-3 vuoden välein, mutta harvassa ovatkin ne levyt jotka todella haluaa arvostella. Mutta jälleen on sellaisen aika

Ensiferum - Thalassic

Törmäsin alunperin Ensiferumiin heti vuonna 2001, kun bändin debyytti oli levykaupan hyllyssä. Levy iski valtaisalla voimalla, ja ajattelin että tältä Aleksi Laiho varmaan haluaisi CoB:n todella kuulostavan. Kakkoslevy meni hyvin pitkälle samaan sarjaan, mutta nopeastipa bändin käyrä kääntyi sittemmin laskuun, eikä voi kiistää etteikö Mäenpään erolla olisi ollut iso osuus asiaan. Viimeiseen reiluun kymmeneen vuoteen bändi ei ole saanut aikaan mitään kuuntelukelpoista, ei käytännössä edes yhtä oikeasti hyvää kappaletta. Joten on se aina ilon hetki kohdata se äärimmäisen harvinainen tilanne, jossa jo kuolleeksi julistamani bändi nousee haudastaan tällaisella voimalla.. etenkin kun olen metallimusiikin genreistä muutenkin kurkkuani myöten täynnä nimenomaan folkia

Uuden levyn koko tunnelmassa ja soundissa on tapahtunut melkoinen muutos, pelkästään biisien tyylillinen kirjo on laajempi kuin koskaan, aina raivokkaista melodödön/powerin/folkin rajat hämärtävistä tykityksistä keskitempoisiin folk-metal helmiin sekä pompööseihin tunnelmiin. Viimeksi mainituista esimerkiksi aivan julmetun komea päätöraita, tai The Defence of Sampo joka kuulostaa siltä kuin Ennio Morricone olisi säveltänyt biisin Turisakselle. Suurimpana syynä soundin ja tunnelman muutokseen on kuitenkin bändin uusi kiipparisti-vokalisti Pekka Montin, jonka ääni tuo lähinnä mieleen nuoren Timo Kotipellon, ja on tarkoituksella haettu täydeksi vastapainoksi Lindroosille (joka muuten myös kuulostaa levyllä paremmalta kuin koskaan). Tämä on kuulemma ollut bändillä jo pidempiaikainen suunnitelma. Ja jumalan pyssyt sentään millaisesta muutoksesta puhutaan, leivän päälle on tullut lisää voita lievästi sanoen enemmän kuin lääkäri määräsi. Uutta vokalistia ei todellakaan säästellä, vaan osuudet menevät ihan 50/50, biiseissä tuntuu koko ajan olevan menossa hirmuinen kilpalaulanta. Montin tuntuu hetkittäin laulavan jopa enemmän, pari kappaletta hän jopa laulaa käytännössä täysin yksin. Ja kaikesta kuulee miten toisiaan täydentävä kokonaisuus on, esimerkiksi nyt vaikka sanalla sanoen murhaavan Run From The Crushing Tiden vimmaisina soivat ja kaasupolvin pohjassa vedetyt lauluraidat saavat liikutuksen kyyneleet nousemaan silmiin, niin hienolta herrojen yhteislaulanta kuulostaa. Kokonaisuus on yksinkertaisesti sellainen, että ensikuuntelulle jokainen biisi tuntui paremmalta kuin edellinen, ja jopa se genreen kuuluva pakollinen folk-hassuttelu biisi kuulostaa hienolta ja istuu levylle täydellisesti (toki lyriikat ovat typerät, mutta menkööt tämän kerran). Levy on sanalla sanoen 44 minuutin yhtäjaksoinen korvaorgasmi

Mietin aiemmin tänä vuonna, että vaatii melkoisen ihmeen, jotta Dynaztyn täyden kympin uusi levy ei ole vuoden 2020 paras albumi. Mutta nyt odotetusten vastaisesti olen ilmeisesti kohdannut sen ihmeen, sillä tässä puhutaan Ensiferumin historian kenties parhaasta levystä, ja ennen kaikkea levystä joka tekee Ensiferumin nimelle kunniaa. Noh.. toki bändin debyytti on oman genrensä suuri klassikko ja kivijalka, että kenties se säilyttää asemansa ykkösenä, mutta.. noh, en tiedä, kyllä tiukalle menee..

Bändille tiedoksi tulevia livevetoja silmällä pitäen, että minulle riittää keikaksi tämän uuden levyn soittaminen läpi kokonaan. Kunhan soitatte encoreksi Old Manin ja Token of Timen

Kiitos Ensiferum, minä itken! Arvosana on väkisinkin 10/10

 

[heavy]

Levy on sanalla sanoen 44 minuutin yhtäjaksoinen korvaorgasmi

Pari kertaa ehdin työpäivän aikana kuunnella, en vielä kommentoi sen kummemmin, mutta onpa virkistävää että on tehty sopivan mittainen levy eli vanhan kunnon lp:n kesto.

Mulle Ensiferum on aika tuntematon, ainoastaan edellinen levy on tuttu, koska Netta. Hyvä levy se olikin...

 

[Moto]

Tuli kuunneltua tuo Thalassic heti keskiyön jälkeen ja tänään toisen kerran töiden lomassa. Sen perusteella vaikuttaa erittäin hyvältä ja ainakin minulle tuo Lindroosin ja Montinin tandem-laulu uppoaa erinomaisesti. En ole aiemmin Pekka Montiniin törmännyt, mutta on kyllä loistava laulaja.

Omalla kohdalla Lindroosin ja Hinkan aikainen Ensiferum on tutumpaa matskua ja livekokemukset on siltä ajalta, mutta en kuitenkaan nyt kovin suurta eroa näe tyylissä Mäenpään aikaiseen tuotantoon.

Juuri nyt keikalla.fi-sivustolla on menossa maksullinen levynjulkaisustriimi. En ehtinyt alkuun, joten en nyt katsele mutta pitää miettiä josko kaivaisi kuvetta jälkilähetyksen hankkimiseksi.

 

[PataJaska]

Tuli kuunneltua tuo Thalassic heti keskiyön jälkeen ja tänään toisen kerran töiden lomassa. Sen perusteella vaikuttaa erittäin hyvältä ja ainakin minulle tuo Lindroosin ja Montinin tandem-laulu uppoaa erinomaisesti. En ole aiemmin Pekka Montiniin törmännyt, mutta on kyllä loistava laulaja.

Lindroos muuten sanoi haastattelussa, ettei myöskään bändistä kukaan ollut aiemmin kuullutkaan Montinista, ennen kuin tämä haki pestiä. Melkoinen mystery man siis kyseessä, ja onkin pelottavaa miten kokonaisuus kuulostaa siltä, kuin hän olisi aina ollut mukana. Juuri tämän örinän ja puhtaiden vokaalien tasapaino saa levyn kuulostamaan ennen kaikkea bändin debyytiltä, koska sillä levyllä oli myös puhtaita vokaaleja jonkin verran, ei toki näin paljon kuin tällä. Lindroos tosin sanoi myös samassa haastattelussa, että he ovat myös tarkoituksella hakeneet takaisin sitä oikein old school Ensiferumin soundia, ja juuri siinähän tässä on tullut aivan täysosuma onnistuminen, siihen minunkin täyden kympin arvosana juuri perustuu..

 

[Sonny Burnett]

Kiitos levyvinkistä @PataJaska

Pitää myös kehaista tätä Ensiferumin uutukaista. Bändi ei ole mulle mitenkään tuttu, ehkä kertaalleen joskus vuosia sitten kuunnellut aikaisemman tuotannon läpi. Mutta tämä uusin on kyllä kehujen arvoinen kokonaisuus.

 

[Ollakseni]

Kuuntelin läpi tuon Ensiferumin uusimman läpi ja totesin, että ei tarvitse edelleenkään kuunnella mitään Ironin jälkeen julkaistua.

 

[Evil]

Suomessa on muutamia artisteja ja yhtyeitä, joiden uudet hengentuotokset herättävät aina minussa mukavaa kutinaa. Mitä sieltä tällä kertaa tulee? Radiopuhelimilta saa aina Radiopuhelimet-takuulla laatua. Ismo Alangolta ja Nurmiolta saa useimmiten laatua myös, mutta tyyli voi vaihdella paljonkin. Nämä edellämainitut julkaisevat melko tasaiseen tahtiin hyvää tavaraa, ilman pitempiä sapattivapaita.

Sitten on yhtyeitä, jotka eivät ole aikoihin julkaisseet mitään. Ennen tuli paljon hyvää, nyt on ollut kauan hiljaista. Mitä voi odottaa? Jatketaanko vanhoilla linjoilla vai suunnataanko kohti uutta?

Tänä ja viime vuonna julkaistiin kaksi levyä, joita olin odottanut kieli pitkällä jo kauan. Nyt pureudun näihin vähäsen. Ladies and gentlemen, yhteisarvio.

22 Pistepirkko - Kind Hearts Have a Run Run
Xysma - No Place Like Alone

22 Pistepirkko on nimenä monelle tuttu. Joku muistaa Rock SM -voiton 80-luvun alusta, joku Birdyn. Bändi teki Suomen parhaan levytuottajan, Riku Mattilan, kanssa hienoja albumeita (Big Lupu, Rumble City), kiersi ulkomailla, kokeili konepoppia, palasi juurilleen ja ykskaks lakkasi olemasta kun Keräsen veljesten ristiveto venytti ihmissuhteet poksahtamispisteeseen.

Xysma aloitti Naantalin napalmdeathina, löysi rokin ja melodiat, väsäsi omaperäisiä ja kiitettyjä rocklevyjä (DeLuxe, Lotto), herätti ansaittua huomiota mutta löi pillit pussiin jo ennen vuosituhannen vaihdetta palatakseen vain muutamalle satunnaiskeikalle.

Nyt molemmilta on saatu uutta materiaalia albumimitassa kuulolle. Pirkkojen levy ilmestyi viime vuonna, Xysman tässä taannoin. Mitä odotettiin, mitä saatiin? Onko bändeistä enää mihinkään? Mitä kuusikymppiset utajärveläisjääräpäät ja viisikymppiset varsinaissuomalaiset toisinajattelijat enää keksivät? Onko levyformaatista enää mihinkään?

Pirkkojen Kind Hearts kuulostaa Pirkoilta. PK Keräsen hauraan vaativa lauluääni on ennallaan ja kitaransa punoo kuvioita kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Asko hoitelee omat soittonsa ja Espe rumpunsa varmuudella. Vieraat eivät varasta huomiota. Levy naittaa hienosti yhteen bändin uran eri vaiheita. Avausraita 7 a.m. voisi olla Rumblelta, Snake Charmer Lupulta ja Heatseeker konetaustoineen tuoksahtaa Eleveniltä. Kaikesta kuulee, että nyt on haluttu tehdä Statement. Tuoda yhteen ne asiat, jotka Pirkoista tekevät sen bändin joka se on. Ei haahuilla, näytetään että närhen munat on vielä tallella. Tämä on varmasti yhtyeelle ainakin yhtä tärkeä levy kuin sen vakiintuneille kuulijoillekin. Tuodaan heimo yhteen, yhteisen asian ääreen. Meillä on taas tarjolla tätä, edelleen osataan. Ensi kerralla sitten ehkä seikkaillaan, mutta nyt ensin valloitetaan vanhat asemat takaisin. Hieno ja kunnioitettava syy tehdä levy.

Xysma ei puolestaan koskaan ole pelännyt seikkailua, eikä No Place Like Aloneakaan voi liiasta ennalta-arvattavuudesta syyttää. Grindcorea siellä ei ole (se muuten olisikin ollut eto veto!), mutta esimerkiksi Midnight Callin diskorock kuulostaa Duran Duranin ja Ghostin risteymältä ja Earthrise liihottaa Hawkwindin sfääreissä huimana happorockina. Toisaalta taas Well Seasoning jyskyttää kuin Lemmyn solistikseen saanut AC/DC ja Sigh For Sore Mind svengaa jopa Stonesin hengessä. Tämä bändi tekee todellakin mitä haluaa. Se huokuu jo jotenkin kannessa design-tuoleissa istuvien tyylikkäästi pukuihin sonnustautuneiden muusikoiden habituksista. Olemme tässä, kiinnosti tai ei.

Kaksi hienoa suomalaista yhtyettä, kaksi hienoa paluuta. Mitään soolo- tai tekniikkarunkkarien kamaa nämä eivät ole, vaan molempien bändien kaikkien soittajien suoritukset ovat olemassa nimenomaan biisien palvelemiseksi. Henkilökohtaisia egoja näillä levyillä ei nostatella. Jos näitä suhteessa toisiinsa vertaillaan, niin Pirkkojen levy on ehkä hieman varovaisempi, menneen kunnian onnistunut palauttaminen ilman suuria uudistuksia. Xysma taas on Xysma ja tarjoaa paljon myös täysin odottamatonta. Mielenkiintoista on seurata tänä vuonna ilmestyviä kotimaisia rocklevyjä: pistääkö joku No Place Like Alonesta paremmaksi vai voiko olla niin, että parhaan Suomessa julkaistun levyn 2023 tekee lauma viisikymppisiä ukkoja 25 vuoden tauon jälkeen… Ja jos niin käy, niin kummasta se kertoo enemmän - Xysmasta vai musiikin nykytilasta?

Kind Hearts 8 1/2
No Place 10-