Uutuuslevyjen arvosteluketju

[Ted Raikas]

Tuli tälläinen idea taannoin mieleen, missä voitaisiin arvostella ns. uutuuslevyjä, eli sanotaanko puolen vuoden sisällä ilmestyneitä, tai lähiaikoina ilmestyviä levyjä (jos siis jotain kautta on päässyt vaikka esikuuntelemaan). Mielenkiintoista olisi tutkia muiden mielipiteitä ja tapoja arvostella jotain tuotosta.

Arvostelut tietysti genrevapaita ja mielellään juuri niin.

Mitään tarkkoja kriteerejä en arvosteluille asettelisi, mutta kunhan nyt jotain perusteluja mielipiteelleen ja halutessaan arvosanakin jos siltä tuntuu (skaalan saa itse valita).

Panostaa tekstiin kuitenkin hieman, eikä tyyliin: "Todella loistava levy. Suosittelen! 10/10"

Eli painotan: Tässä ketjussa arvostellaan uutuuslevyjä joko ihan taannoin ilmestyneitä, tai lähiaikoina tulevia, ei vanhoja klassikoita vaikka ne kuinka mahtavia onkin.

Laitan itse ensimmäisen arvostelun tänään/huomenna eetteriin jahka kerkiän.

 

[obi-wan]

Coldplay - Viva La Vida

Niin, tätä taas on odotettu. Mutta minkä takia?

Maailmanpelastaja Martin ja kumppanit ovat niin kovia kavereita että edellinen levy sai aikaan levy-yhtiön tulosvaroituksen. Ja nyt kun on mukana vielä suuri ja mahtava Enon Brian niin pitäisihän paukkua ja kolista oikein urakalla. Vaan kun ei pauku. Ei edes kolise.

Kahden ensimmäisen Coldplay-levyn jälkeen yhtye ei ole saanut aikaan mitään uutta. Se, että luodaan tuotannolla hassuja ääniä taustalle mutta periaatteessa mikään ei muutu, ei saa sivullekirjoittanutta lämpenemään. Kappaleet ovat Coldplayta, sitä samaa tuttua mitä on kuultu ensimmäisestä levystä asti. Ei tästä edes löydy mitään sellaista mukavaa koukkua, mikä on kaikilta aiemmilta teoksilta löytynyt.

Kun ei niin ei. Jos sitten ensi kerralla. Annetaan tälle nyt sitten ** / *****

 

[Pavlikovsky]

Motörhead - Motörizer

Eli tässä noin 1,5 viikkoa sitten julkaistu uusi Lemmyn jengin levy.

Kappalelista:

1. Runaround Man
2. Teach you how to sing the blues
3. When the eagle screams
4. Rock Out
5. One Short Life
6. Buried Alive
7. English Rose
8. Back In The Chain
9. Heroes
10. Time is right
11. The Thounsand names of god

Kuuntelukertoja Pavlikovskyllä on takana noin 6 kertaa eli levy alusta loppuun. Soundit ovat hyvät ja selkeät, kuten aiemmissakin Motörhead-levyissä. Lemmyn basso ränkyttää taustalla hyvin ja kähisevä ääni karjuu taustalla. Tuo elementti tekee jo Motörhead musiikista Motörheadin. Kun vielä lisätään se, että Campbellin soolot ja riffit tuntuvat vain paranevan levy levyltä, niin voidaan jo siltä kannalta puhua hyvästä lätystä. Kaksi aikaisempaa levyä ovat olleet sellaista paljon raskaampaa heviä, mutta tästä kiekosta voi aistia Motörhead juuret eli rock`n rollin vivahteet. En ala ruotimaan kappale kappaleelta sisältöineen vaan totean, että rakenteltaan hyvin samanlaista ja onnistuneita junttausta levy on alusta loppuun. Mitään "Whorehouse blues":in kaltaisia tavallisen epätavallisia kappaleita Motörheadille tämä uusin kiekko ei sisällä. Yksittäiset kappaleet ehkä ovat samaa tasoa kuin edeltäjillä Infernolla ja Kiss Of Deathilla, mutta kokonaisuutena tämä levy ei yllä aivan niiden tasolle. Missään nimessä Motörizer ei ole mikään mitään sanomaton välilevy, vaan minun mielestäni onnistunut ja taattua heviä sisältävä levy. Kyllä tämä Motörizer nämä "March or diet ja hammeredit" voittaa ja kevyesti. Tämä tietynlainen rock`n roll soundi voi itseasiassa myös kuulostaa vanhempien fanien korviin erityisen hyvältä, jos alkaa tarkemmin muistelemaan bändin 80-luvun tuotantoa. Motörizer kappaleita Motörhead varmasti myös vetää tuolla joulukuisella keikallaan.

Sanotaan loppuun vielä, että minusta parhaat kappaleet ovat Runaround Man, Teach you how to sing the blyes ja Buried Alive.

Arvostelu skaalana käytän siis 1-5, joten sanon 4+.

 

[Ted Raikas]

Tiamat - Amanethes

Noniin, täällä onkin arvostelut päässeet käyntiin. Avaan oman pelin Tiamatin uutukaislätyllä, joka ilmestyi tuossa loppukeväästä.

---

Pitkän tien mm. death metallista goottirokkiin tehnyt Tiamat on varsinainen outolintu metallimusiikissa ylipäätään. Tyylilajit on levy levyltä vaihdelleet todella räiskyvästi ja käyneet välillä todella oudoissakin psykedeelisissä ulottuvuuksissa ja tarjoilleet myös todella hävyttömän tarttuvia gootahtavia rokkirälläyksiä toiselta puolen. Fanikunta on varmasti muuttunut vuosien varrella ja ketään tuskin on erityisesti kosiskeltu. Bändin aivojen Johan Edlundin päähänpistojen mukaan on menty ja ehkä hyvä niin, vaikka tuotannossa nyt kaikki albumit ei niin hienoja olekaan. Rapatessa roiskuu, sanotaan. Mestarillisia levyjä löytyy kuitenkin useampi kappale, jotka tarjoavat hyvin erottuvaa ja monipuolista musiikkia.

Näiltä pohjin jäin todella suurella mielenkiinnolla odottamaan mitä bändin uutukainen Amanethes tulisi tarjoamaan. Vielä kun tuli vihjauksia, että tyylilajissa olisi piirteitä lähes kaikilta aikakausilta, kevyestä raskaimpaan. Tuollainen vaihtuvuus kun yleensä kiehtoo.

Jo ensimmäisen kuuntelun perusteella pystyi toteamaan, että tässä ei mikään helposti avautuva kokonaisuus ole kyseessä. Seasta hyppii esiin todella vaikuttavia kappaleita jo heti ensialkuun, mutta kokonaisuus sai pyörittelemään päätä. Tämä kyseinen albumi kun tosiaan pitää sisällään varmasti raskaintakin osastoa tältä bändiltä sitten 90-luvun alun ja puolivälin. Edlund raakkuu raa'alla omintakeisella äänellään mallikkaasti ja ei ole näemmä vuosien aikana mennyt pahemmin ruosteeseen.

Kun tämä jonkinsorttinen teema-albumi uskontoihin liittyen on ja kappaleet on lähes yksinomaan miksattu yhteen, niin kokonaisuutena tätä tulee tarkastella, jotta oikeanlainen arvio ja päätelmä syntyy. Tämäntapaisia albumeja tulee kahlata alusta loppuun ja lukuisia kertoja.

Toivottomalta vaikuttava tehtävä osoitti kantavansa lopulta hedelmää ja kyllähän se äänimaailmojen sekamelska sieltä hahmottuukin. Jo tässä vaiheessa uskallan sanoa, että Tiamatin kärkituotannossa liikutaan, jos nyt ei ihan kirkkain kruunu.

Kuten jo aiemmin tuli ilmi, on tyylilajeja sekoiteltu reippaasti pitkin levyä ja homma kulkee jonkinlaisena tarinana jo levyn aloittavat The Temple of the Crescent Moon ja Equinox of the Gods tarjoaa sitä Edlundin murinaa ja raivoamista, soiton puolesta blastbeattia ja tuhtia riffiä sekä tykitystä ei säästellä. Kaikki kuorrutettuna melko kierolla otteella Doomahtavampi Until the Hellhounds Sleep Again alkaa jo herkemmälle antaa vaikutelman, että levy on tavalla tai toisella raskasta meininkiä ja paatosta alusta loppuun saakka.

Alakulo jatkuu Will They Comen kohdalla, mutta nyt seesteisemmin ja tuo ensikertaa hieman herkempää balladista puolta esiin. Lucienne vie tyylin taas askeleen pari doomimpaan suuntaan, melodisuuden silti ollen edelleen kantava voima. Nuo kaksi täydentää jonkinlaiseksi vaihtelevia tunnelmia tarjoava Summertime is Gone joka varsinkin loppupuolilla maalailee aika kauniin haikeitakin tunnelmia, josta onkin sitten taas hyvä siirtyä taas karumman ja rosoisemman tarjonnan pariin.

Katarraktis Apo Aima sekä Raining Dead Angels vie kuulijan ankeiden, synkeiden ja raakojen äänimaailmojen keskelle. Jälkimmäisenä mainittu on ehkä levyn raaimmasta päästä oleva kappale.

Näitä seuraavat Misantropolis ja instrumentaalibiisi Amanitis tuovat hitaan, tunnelmoivan surumielisyyden esiin, kunnes yksi levyn ehkä Tiamatimaisesti tarkasteltuna erikoisin biisi, eli Meliae pääsee vauhtiin. Kyseinen kappale tuo melkein 70-luvun alun Pink Floydin mieleen ja osoittaa, että Tiamatin pojat osaa myös herkän, positiivishenkisen kukkaismeiningin ja tunnelmoinnin. Jotta ei pääsisi liian hyvä tunnelma kuitenkaan valtaamaan kehoa ja mieltä, niin jo seuraava kappale gootahtava Via Dolorosa rysäyttää hieman maanpinnalle ja tuo laahaavan apean tunnelman uudelleen pintaan.

Yksi levyn kauneimmista ja komeimmista biiseistä, Circles, tuo myös hetkittäin mieleen 70-luvun progen ja ilmentää mainiosti Tiamatin monipuolisuutta hypnoottisuudellaan. Kevyt, mutta silti surumielinen tunnelma johdattaa levyn päättävään Amanekseen jonka silkka laahaavuus ja lohduton yleisviritys päättää yli tunnin pituisen reissun aika omalaatuisiin ja helposti ristiriitaisiin tunnelmiin. Eikä muuta kuin levy alusta jos ei avautunut.

Kiteytettynä tämä on Tiamatin paluuta vahvuuteensa yllättävyydessä ja monipuolisuudessa. Sitä hieman jo edellinen albumi Prey yritti tarjota, mutta tässä on menty vielä syvällisemmin erilaisille poluille. Vuoden yksi hienoimpia albumeja tähän mennessä ja kiinnittyy Tiamatin 90-luvun mestariteoksien kantaan tiukasti. Aika näyttää seisooko se ylpeänä suoraan niiden rinnalla. Tällä haavaa tuntuu, että tiettyjen raskaiden osioiden ydin on toisaalta turhan lähellä toisiaan ja vielä erottuvampaa ja rikkonaisempaa sekä sitä kautta yllättävempää olisi voinut olla. Näinkin silti erinomainen tapaus.

Arvosana: 4½/5

 

[Evil]

DEATH IN JUNE
The Rule Of Thirds

Englannissa 1981 perustettu Death In June on kulkenut pitkän tien populaarimusiikin marginaalissa, alkuaikojen Joy Division -henkisestä sähköisestä postpunkista apokalyptisen neofolkin suunnannäyttäjäksi. Matkan varrella on syntynyt useita klassikkoalbumeja, kuten varhaisempaa DIJ:a oivallisesti edustavat Nada! (1985) ja The World That Summer (1986) sekä akustisempaan suuntaan johdatelleet But, What Ends When The Symbols Shatter (1992) ja Rose Clouds Of Holocaust (1995). Lisäksi bändi tunnetaan myös yhteistyöstä useiden artistien kanssa; näistä kollaboraatioista hedelmällisimpinä voinee mainita Boyd Ricen kanssa toteutetut levyt Scorpion Wind (1996) sekä Alarm Agents (2004).

Jo yli 20 vuoden ajan Death In June on ollut käytännössä yhtä kuin Douglas Pearce, nykyisin viisikymppinen Australiassa asustava herrasmies. Pearce vastaa Death In Junen materiaalista yksin ja esittää sen tarpeen mukaan valittujen apukäsien tukemana. Pisimpään herran mukana on kulkenut rumpali/perkussionisti John Murphy, mutta tuoreimmalla The Rule Of Thirds -albumilla (2008) äänessä on ainoastaan Douglas P.

90-luvun sekä tämän vuosikymmenen alkupuoliskon Death In Junen soundia määritti Pearcen laulu ja akustinen kitara, mutta niiden tukena kuultiin lyömäsoittimia, pianoa, puhaltimia... The Rule Of Thirds riisuu tuon soundin alastomaksi. Jäljellä on lakonisesti toteava, kokeneen kuuloinen matala ääni sekä yksinkertaisia soinnutuksia jauhava teräskielinen. Siellä täällä kuullaan jokunen sämplätty puhepätkä, ja Dave Lokan -niminen heppu soittaa bassoa ja kitaraa Let Go -kappaleessa. Siinä se.

The Rule Of Thirds on tasalaatuinen albumi olematta kuitenkaan tasapaksu. Levyn äänimaailma on rauhallinen ja viettelevä. Levollinen tunnelma sekä yksinkertaiset mutta melodiset ja koukukkaat sävellykset vangitsevat kuulijan otteeseensa, mutta sanoituksiin uppoutuessaan ei voikaan olla enää varma kaiken levollisuudesta. Pearcen lyriikat käsittelevät kuolemaa, luopumista, ikääntymistä, uskoa ja sen puutetta... Kuten DIJ:lla aina, on albumin sanallinen anti kiehtovan monisyistä ja -selitteistä. Kun levy loppuu on tunne kuin heräisi unesta, joka viipyilee muistissa miellyttävänä mutta silti jotenkin pahaenteisenä. On käännettävä kylkeä ja uppouduttava samaan uneen uudelleen, ja uudelleen...

Kouluarvosanataulukon mukaan The Rule Of Thirds saa 9+. Henkeen ja vereen -hevimiehille, Popedan faneille tai formaattiradioiden ystäville tätä ei voi suositella, mutta seikkailunhaluiset, avarakatseiset ja älylliset musiikinystävät saattavat ihastua ikihyviksi.


Muutama näyte albumilta:

Good Mourning Sun
The Perfume Of Traitors
Jesus, Junk and the Jurisdiction

 

[Mahtiankka]

Dreamtale - Phoenix

1. Yesterday's News (Keränen - Ristolainen)
2. Eyes Of The Clown (Keränen - Seppänen)
3. Payback (Ristolainen - Ristolainen/Seppänen)
4. Failed States (Keränen - Seppänen)
5. Take What The Heavens Create (Keränen - Seppänen)
6. Great Shadow (Keränen - Seppänen)
7. No Angels No More (Keränen - Seppänen)
8. Faceless Men (Keränen - Visto)
9. Firebird (Keränen - Ristolainen/Seppänen)
10. The Vigilante (Keränen - Seppänen)

Tamperelainen Dreamtale teki paluun pitkähköltä paussilta, kun edellisen levyn Difference -julkaisusta oli vierähtänyt jo reilut kolme vuotta. Paljon on ehtinyt tässä välissä tapahtua, kun jo perinteiseen tyyliin vaihtuneen vokalistin lisäksi muillakin paikoilla on ollut liikennettä. Jarkko Aholan saappaisiin astui paljon maailmaa nähnyt monitoimimies Erkki Seppänen. Muita uusia nimiä Dreamtalen rosterissa ovat kosketinsoittaja Akseli Kaasalainen, kitaristi Seppo Kolehmainen, sekä rumpali Arto Pitkänen.

Itse levyn materiaalissa näkyy selkeästi vokalisti-Seppäsen kädenjälki. Sanoitukset eivät ole aivan sieltä sankarillisemmasta päästä, vaan biiseissä on jopa aivan järkevääkin sanomaa. Avausraita Yesterday's News on suhteellisen tavanomainen heavyralli, Dreamtalen vanha power-henkisyys ei tässä kappaleessa juuri näy eikä kuulu. Kakkosraita Eyes of the Clown päästääkin powerpirun irti todellisella raivolla, ja kappale potkii erittäin kovaa.

Albumin ensimmäisenä sinkkuna julkaistu Payback on jälleen maltillisempaa osastoa, mutta kokonaisuudessaan aivan maistuva pala. Ei tosin levyn parhaimmistoa. Failed Statesista paistaa kaiken heviräimeen takaa läpi ysäridance 2Unlimitedin hengessä, mutta yllättävää kyllä biisi toimii siitä huolimatta, ja nouseekin aivan levyn kärkikastiin. Samaa eurohumppalinjaa jatkaa toinen sinkku Take What The Heavens Create, joka on äärimmäisen tarttuva ralli. Tässä biisissä jos jossain on suurta hittipotentiaalia. Toisaalta mikäli TWTHC saa enemmän soittoaikaa, se luultavasti kuluu hyvinkin äkkiä. Jokatapauksessa, mainio siivu.

Great Shadow saa ainoastaan kohtalainen -merkinnän osakseen. Biisi ei ole huono, mutta jollain tapaa melkoinen keskinkertaisuus, jolla on hyvät hetkensä. Slovari-osastoa edustaa kaunis No Angels No More, jossa Erkki Seppänen duetoi tamperelaisen laululintusen Netta Eklundin kanssa. Pakollinen slovari täyttää paikkansa levyllä. Faceless Man tuo jälleen tempoa lisää, mutta jää hieman täyteosastolle. Päätösraidat Firebird ja The Vigilante ovatkin sitten perinteistä power-ilotulitusta. Kaksikosta hivenen kovempi on jälkimmäinen, mutta molemmat kuuluvat levyn ehdottomaan eliittiin.

Dreamtale tekee Phoenixillään erittäin vahvan paluun, eikä Erkki Seppästä voi moittia millään tapaa. Vertailu Jarkko Aholaan on hieman epäreilu, miesten erilaisten laulutyylien vuoksi. Omien sanojensa mukaan Seppänen on enemmän Dickinson kuin Dio, joten vertailut Jarkko Aholaan voi heittää romukoppaan ja nauttia taitavasta vokalisoinnista Seppäsen tapaan. Luultavasti myös seuraavalla levyllä kuullaan samaa miestä, mikä olisi kyllä yhtyeen historian tuntien melkoinen meriitti.

Arvosanaksi paiskataan 9+.

 

[Moto]

The Duke Spirit - Neptune

I Do Believe
Send A Little Love Token
The Step And The Walk
Dog Roses
Into The Fold
This Ship Was Built To Last
Wooden Heart
You Really Wake Up The Love In Me
My Sunken Treasure
Lassoo
Neptune's Call
Sovereign

Ihan pilkuntarkkaan tämä ei taida mennä puolen vuoden säännnön sisään, sillä levy julkaistiin Englannissa tämän vuoden helmikuussa. Mutta käytettäköön rajana USA:n julkaisupäivää, kun vasta pian sen jälkeen itsekin tutustuin tähän bändiin. Joskus harvoin tulee vastaan bändi, jonka kohdatessaan tuntuu siltä kuin se olisi perustettu tekemään musiikkia juuri minulle. Duke Spiritin kanssa minulla kävi näin.

Lyhyt historiankatsaus: Duke Spiritin ensiaskeleet koettiin vuosituhannen alussa, kun Cheltenhamissa taidetta opiskelleet Liela Moss (laulu), Luke Ford (kitara) ja Toby Butler (basso) tapasivat ja perustivat lähinnä akustisen kombon nimeltä Solomon. Solomon keikkaili lähinnä paikallisissa pubeissa ja julkaisi yhden vinyylisinglen (Piano 1/Being The Devil). Vuoteen 2003 mennessä joukkoon oli liittynyt toinen kitaristi Dan Higgins ja rumpali Olly "The Kid" Betts ja nimeksi vakiintunut The Duke Spirit.

Parin seuraavan vuoden aikana bändi julkaisi nipun EP:itä ja sinkkuja ja keväällä 2005 oli vihdoin vuorossa ensimmäinen pitkäsoitto Cuts Across The Land. Alunperin levyn oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2004, mutta levy-yhtiön konkurssi aiheutti ymmärrettävän myöhästymisen. Sinkkulohkaisuista pärjäsi parhaiten Lion Rip, joka nousi mukavasti brittilistan sijalle 25.

Mutta siirrytäänpä tämän albumin pariin: Esimakua siitä saatiin jo viime vuoden syksyllä EP:n Ex-Voto muodossa. Kaksi levyn biiseistä (Lassoo ja Dog Roses) päätyivät myöhemmin Neptune-albumille. Albumin on tuottanut mm. Queens Of The Stone Agen kanssa useasti työskennellyt Chris Goss ja se on nauhoitettu Kaliforniassa. Ehkäpä juuri siksi Neptune kuulostaakin enemmän viime aikojen amerikkalaisbändeiltä kuin brittiläiseltä.

Duke Spiritin vahvuutena voi pitää myös sitä, että bändissä on kolme lähes tasavahvaa säveltäjää (Ford, Butler ja Higgins) eikä Liela Mossin sanoituksetkaan ole ihan sieltä persoonattomimmasta päästä. Bändin ensimmäisillä levytyksillä Ford oli pitkälti vastuussa sävellyksissä, mutta basisti Toby Butler tuntuu tämän levyn myötä tunkevan vahvasti bändin ykkössäveltäjäksi. Esimerkiksi jo aiemmin mainittu Lassoo ja viimeisin single My Sunken Treasure ovat hänen kynästään. Harmittaa, että Lassoota ei pääse äänestämään vuoden biisiksi, sillä kuten jo aiemmin mainitsin, se julkaistiin jo viime vuoden puolella.

My Sunken Treasure on levyn biiseistä ehkäpä helpoimmin lähestyttävä ja radiokelpoisin. Reilussa maailmassa biisi olisi listojen kärkipäässä joka maassa.

Alkuvuodesta julkaistu single The Step And The Walk oli se biisi, joka minut alunperin tähän bändiin tutustutti.

Muista biiseistä mainittakoon ainakin rankimmat rock-jyräykset Send A Little Love Token ja You Really Wake Up The Love In me. Dog Roses ja Wooden Heart todistavat, että bändiltä sujuu myös herkempi puoli.

Heikkoa biisiä levyltä ei oikein löydy ja bändi myös muistuttaa siitä, ehkäpä levyjen keston suhteen oltiin vinyylikaudella oikeassa. Tämä 12 biisin lätty ei nimittäin kestä kuin reilut 37 minuuttia ja biiseistä vain yksi (Wooden Heart) ylittää 4 minuutin rajan.

Ja mikäli joku harkitsee levyn hankkimista, kannattaa investoida muutama euro enemmän Australiassa julkaistuun erikoispainokseen, jonka bonuslevyltä löytyy kokonaisuudessaan vuonna 2006 vain digitaalisesti julkaistu (ja vain 2 biisin vinyylinä) Covered In Love-EP, Ex-Voto-EP:n kaksi raitaa, jotka eivät varsinaiselle albumille päätyneet ja The Step And The Walk-singlen eri formaattien b-puolet Echo Song (vierailijana Teenage Fanclubin Gerry Love) ja Rich Filen Remixaus.

Annetaan nyt tälle neljä tähteä, niin bändi voi laittaa seuraavalla levyllään vielä paremmaksi...

****

 

[Pavlikovsky]

Kerrassaan mainioita arvosteluja ollut. Jos tässä joku jatkoaikalainen ottaisi vastuuta ja kirjoittaisi pohdiskelevan ja mieleisensä arvostelun Metallican Death Magneticista niin olisi erittäin hyvä. Toivoa jos vielä saa, niin Judasin Nostradamuksesta olisi myös kiva kuulla ytimekäs arvostelu!

 

[Evil]

Jos tässä joku jatkoaikalainen ottaisi vastuuta ja kirjoittaisi pohdiskelevan ja mieleisensä arvostelun Metallican Death Magneticista

Työn alla. Tuleekin hieman erilainen näkökulma, kun en ole koskaan ollut mikään varsinainen fani.

 

[Ted Raikas]

Hyvää tasoa on pidetty yllä ja jatkoaikalaisissa on loistavia kirjoittajia ja hyviä analysoijia. Mikä nyt ei yllättänyt laisinkaan. Pidetään tasoa vaan yllä ja lisää arvosteluja kehiin. Näitä on mukava lukea ja ties vaikka löytyisi jotain uutta, mikä on mennyt ihan ohi tai ei muuten kiinnittäisi huomiota.

Itse naputtelen kyllä ainakin muutaman arvion vielä tämän vuoden puolella. Hyvää harjoitusta arvostelemiseen tälläinen. Huomaa, että tulee mietittyä musiikkia hieman eritavoin kun laittaa mustaa valkoiselle.

 

[Evil]

METALLICA
Death Magnetic

Aika ajoin kuulee väitettävän että "hevi on paskimmillaankin parasta". Sitä se ei suinkaan ole, ajatelkaa nyt vaikkapa St.Angeria. Huono musiikki on vain huonoa musiikkia - myös huono hevi.

Thrash metal oli 80-luvun puolivälin idioottimainen hevin alalaji, jonka puitteissa amisviiksiset, finninaamaiset, liimalettiset polvihousuissaan rullaluistelevat vittumarkot (Mikä muuten voisi olla vittumarko amerikaksi? Fuckbrandon?) väänsivät teknistä, melodiaköyhää ja tyhmää ultranopeaa kakofoniaa toisille vittumarkoille ja kaikilla oli kivaa. Räkä lensi, lippikset olivat somasti väärin päin ja Budia kului kuin vettä vaan. Tämän aallon harjalla ratsasti nuori Metallica, jonka esikoislevy Kill 'Em All ei suuremmin minua ilmestyessään hetkauttanut. Energian levyltä kuuli, mutta sävellyksellisesti yhtye oli raakile.

Paria seuraavaa Metallica-levyä pidetään yleisesti klassikkoina. Eivät ne sellaisia ole, mutta toki niistä kuulee jo orastavaa potentiaalia. Runttauksen sekaan on tullut sävyjä, Hetfield jopa laulaa välillä ja yleisesti ottaen meno on kypsempää. Progeilun puolelle koukkaava ...And Justice For All voisi olla kelvollinen lätty, mikäli joku olisi soittanut sillä bassoa ja Ulrichin pahvilaatikoitten tilalle olisi vaihdettu oikeat rummut. Nimetön, musta albumi räjäytti pankin ja onkin selkeistä soundeistaan sekä tarttuvista melodioistaan johtuen bändin helpoimmin "suureen yleisöön" menevä tuotos. Sääli vain että se on liian pitkä; muutama tylsin rytyytys sekä kärsimystä maksimoiva ruikutus Nothing Else Matters vittuun, ja levy olisi paljon parempi.

Sitten tulikin jo näissä korvissa Metallican uljain levy, aikuinen ja mietitty Load. Sekin on hieman ylipitkä; pari tylsää heviviisua ja ärsyttävä kantriballadi tulee aina skipattua, mutta ns. A-puoli on täyttä timanttia ja löytyypi levyn lopustakin muutama helmi. Reload oli pyrkimys samaan paljon paskemmilla biiseillä, St.Anger kuuntelukelvoton möhkäle jäsentämättömiä riffejä ja kehnoa lyriikkaa. Viisi vuotta kuluu, ja nyt: Death Magnetic.

Olen säännöllisesti kummastellut ihmisten uskoa, toivoa ja rukouksia siitä, että Metallica tekisi uuden Master of Puppetsin. Eivät ne tee, eivät ne varmaankaan edes haluaisi. Nelivitoset miljoonissa kieriskelevät perheenisät tuskin osaisivat enää eläytyä kaksikymppisten heviurpojen asemaan, ja miksipä heidän pitäisikään? Aika entinen ei koskaan enää palaa, ja eteenpäin tulee katsoa. Joskus se onnistuu (Load), joskus mennään metsään niin että rytisee (St.Anger), mutta tärkeintä on että edes yrittää. Metallicasta voidaan olla vaikka mitä mieltä, mutta ainakaan se ei ole jämähtänyt menneisyyteen, eikä se koskaan ole pelännyt muutosta - muutosta omilla ehdoillaan.

Death Magneticin tuottajaksi palkattiin eksentrinen karvaturri Rick Rubin, tuo Amerikan Stan Saanila, joka on hämmentänyt montaa soppaa Slayeristä Johnny Cashiin. Pitkäaikainen luottomies Bob Rock sai mennä. Bändi itse on kertonut Rubinin usuttaneen heitä tutkimaan menneisyyttään, ja sitä Metallica tällä albumilla tekeekin, tiettyyn pisteeseen saakka. Soundipuolelle Rubin on tuonut parannusta ainakin edelliseen levyyn verrattuna, mutta Metallican kristallinkirkkaaseen selkeyteen tahi Loadin monipuolisuuteen ei äänimaisema yllä, jos tokko siihen on tähdättykään.

Biisit albumilla ovat pitkiä, polveilevia, vahvasti riffeihin pohjautuvia. Siinä mielessä ollaan eniten Justicen linjoilla, jos vertailukohtia lähdetään yhtyeen vanhemmasta tuotannosta hakemaan. Ulrich kääntelee komppia, paukuttaa tupliaan. Trujillo on pätevä, kekseliäskin basisti. Hetfield riffailee ja junttaa koneranteellaan kuin parhaina päivinään ja laulaa Hetfieldmäisesti, tosin suurimmat intohimonsa hän lienee jo karjunut ulos aikaa sitten. Tämän levyn varsinainen tähti on kuitenkin Kirk Hammett. Pyhällä Kiukulla soolot olivat pannassa, mutta nyt mies soittaa niitä paljon, ja tyylikkäästi. Riffipurkaus vaihtuu sujuvasti lennokkaaseen sooloon, siitä kitaristien tuplaharmoniaan parhaassa NWOBHM-hengessä ja takaisin riffiin joka onkin jo uusi... Death Magnetic on viimeisen päälle kitaralevy.

Biisilistasta pomppaa silmään The Unforgiven III, joka on yllättäen hyvä. Korvaan taas tarttuu nopeimmin videobiisi The Day That Never Comes, joka voisi olla suoraan Loadilta blokattu. Parin kuuntelukerran myötä kappaleet alkavat tulla tutuiksi ja jäsentyä paremmin. The End Of The Line jyrää tarttuvasti, All Nightmare Long jää mieleen kertosäkeellään, instrumentaali Suicide & Redemption paljastaa itsestään aina vain lisää... Lyriikkapuolella tallataan - yllätys yllätys - kuoleman poluilla. Hetfield ei ole koskaan ollut mikään Shakespeare, mutta hevibändin sanoittajaksi kuitenkin kohtuullisen pätevä, ja sitä hän on edelleen. The Unforgiven III:n rivi So how can I blame you, when it's me I can't forgive? on omalla tavallaan yksi levyn avainlauseita. James käsittelee kuoleman rinnalla syyllisyyttä, anteeksiantoa, petosta, väkivaltaa... Teemat ovat tuttuja aikaisemmilta levyiltä, mutta nyt niitä pohdiskelee selvästi vanhempi mies. Tämä ei ole välttämättä huono asia ollenkaan.

Death Magnetic on eräänlainen seisova pöytä. Metallican eri aikakausien faneille on jokaiselle tarjolla jotain. Jopa tällainen ei-niin-fani saa levystä irti paljon hyvää. Se on vaihteleva mutta tunnelmiltaan yhtenäinen, riittävän kekseliäs ja hevilevyksi ilahduttavan vähän tyhmä. Siinä on kelpo biisejä asiallisesti esitettynä. Nuoruuden kiihkoa ei niinkään, mutta kypsyneen ja itsensä sekä vahvuutensa tuntevan yhtyeen tuotos se kyllä on.

8-


Edit. Joku saattaa ihmetellä miksei arvosana ole parempi, vaikka levyä pääasiassa kehuinkin. Syy on siinä, että Death Magnetic tekee hyvin sen mitä tekee - on siis Metallicalta kuulostava albumi - mutta pelaa hieman liikaa varman päälle. Kiitettävään olisi vaadittu jo itsensä likoon laittamista, enemmän haastetta bändille ja kuulijoille. (Tosin ehkä relevantin Metallica-albumin tekemisessä ja fanien uskon palauttamisessa oli riittävästi haastetta tälle kerralle. Seuraavaksi sitten hieman heikommille jäille, kiitos.)

 

[Yläpesä]

Thrash metal oli 80-luvun puolivälin idioottimainen hevin alalaji, jonka puitteissa amisviiksiset, finninaamaiset, liimalettiset polvihousuissaan rullaluistelevat vittumarkot (Mikä muuten voisi olla vittumarko amerikaksi? Fuckbrandon?) väänsivät teknistä, melodiaköyhää ja tyhmää ultranopeaa kakofoniaa toisille vittumarkoille ja kaikilla oli kivaa. Räkä lensi, lippikset olivat somasti väärin päin ja Budia kului kuin vettä vaan.

Olet kassalla (Jatkoaika™). Toki on tuttua että älykkyyskompleksiset ihmiset korostavat musiikin "älykkyyden" merkitystä ja viime vuosikymmenten aikana tästä on ollut loistavia esimerkkejä populaarimusiikin puolellakin. Punk oli vasemmistolaisten (joka sekin on/oli "älykkyyden" synonyymi) toimittajapoikien suosikki tiedostavuudellaan ja systeeminvastaisella älyllään, vaikka oikeasti punk oli vain aivotonta liiman, kiiman ja kiljun sekoittamien poikasten holtitonta häiriökäyttäytymistä. Samoja - ei niin mairittelevia - määreitä voi hönöpäissään liimailla vaikka kielellisen itsenäisyyden puolestapuhuvien suomirokkareiden (pelkkää kännistä karaokelaulamista festareilla) tai musiikillisten illiteraalien (hiphopräpetc.) sanasuoltamiselle. Eikä se progekansan tahtilajien onanointikaan ilmiselvästä matemaattisesta älykkyydestään huolimatta olla kovin monen arvostama musiikin ominaisuus. Mahtaako bluesin miljardiin kertaan sahattu kolmisointukaan ole kovin fiksua, melkankolisesta ulinasta huolimatta. Beibi lähti, so what, uutta putkeen.

Metallicaan tämä nyt ei sinänsä liittynytkään.

 

[Evil]

Ei musiikin tarvitse olla älykästä, mutta ei sen ole pakko olla tyhmääkään.

Saatan toki olla itse tyhmä, kun en ymmärrä äärimetallin eri suuntauksissa, hippihopissa, oopperassa, gospelissa tahi nykyiskelmässä piilevää mahdollista älyä. Voi myös olla, että olen vain väärää kohderyhmää. Huu nous.

 

[Henry Blavatsky]

Volbeat - Guitar gansters & Cadillac blood

1. Intro/End Of The Road
2. Guitar Gangsters & Cadillac Blood
3. Back To Prom
4. Mary Ann’s Place
5. Hallelujah Goat
6. Maybelenne i Hofteholder
7. We
8. Still Counting
9. Light A Way
10. Wild Rover Of Hell
11. I’m So Lonely I Could Cry
12. A Broken Man And The Dawn
13. Find That Soul
14. Making Believe (Bonus track)

Viimeisen puolen vuoden aikana radiosoiton ja mediahypetyksen kautta nopeasti suomalaistenkin tietoisuuteen noussut tanskalainen Volbeat julkaisi alkukuusta kolmannen studioalbuminsa, Guitar gangsters & Cadillac blood. Kun itse tutustuin Volbeatin tuotantoon noin vuosi sitten, oli bändi Suomessa vielä suht tuntematon suuruus, nyt Volbeat taas tuntuu olevan kaikkien huulilla. Bändi teki kuluvana vuonna Suomessa 6 keikkaa, tammikuussa on vuorossa taas 5 keikan Suomen kiertue.Guitar gangsters & Cadillac bloodin ykkössija Suomen virallisella albumilistalla oli silti pienoinen yllätys.

Volbeatin viehätys perustuu sen omaperäiseen Johnny Cash/Elvis Presley tyylin yhdistämiseen metalliin, punkiin ja rockiin. Bändin keulakuva Michael Poulsen onkin maininnut musiikkimakunsa olevan poikkeuksellisen laaja, mikä näkyy myös bändin tuotannossa. Poulsenin ääni on kuin yhdistelmä Glen Danzigia, James Hetfieldiä ja Elvis Presleytä. Poulsenin persoonallinen lauluääni onkin iso osa Volbeatia, jonka myötä bändiä joko rakastaa tai vihaa. Volbeatin ensimmäinen albumi, The strength/the sound/the songs on bändin levyistä raskain, seuraaja Rock the rebel/Metal the devil oli hieman suoraviivaisempaa soitantaa muutamalla ässäbiisillä höystettynä. Radio girlin ja Sad Mans tonguen radiosoitto toi Volbeatin myös suuremman yleisön tietoisuuteen. On makuasia, kumpaa kahdesta ensimmäisestä levystä pitää parempana. Molemmat ovat omalla tavallaan loistavia levyjä.

Guitar gansters & Cadillac blood on Volbeatin levyistä ehkä monipuolisin, mutta samalla myös epätasaisin. Suoraviivaisimmat ja rankimmat vedot ovat End of the Road -introa seuraava nimikkobiisi, sekä Metallicalle kumartava Wild rover of hell. Rauhallisemmista biiseistä parhaiten toimii hienoilla naisvokaaleilla ryyditetty Mary Ann's place. Sinkkubiisinä Maybellene i hofteholder ei ensikuulemalta kolahtanut, mutta levyllä biisi toimii jokseenkin hyvin. Hienolla introlla varustettu Still counting pistää heti alkuun hymyn huuleille säkellään "Counting all the assholes in the room", eikä biisissä muutenkaan ole pahemmin valittamista. Loppupuolellaan levy kuitenkin hieman lässähtää. A broken man and the dawnin sekä Social distortion-lainan Makin believen olisi voinut jättää pois levyltä ehyemmän kokonaisuuden saamiseksi.

Jotenkin tuntuu, että Volbeat on tehnyt tarkoituksella hieman iisimmän ja helpommin lähestyttävän levyn. Melko samoilla laduilla hiihdellään kahden ensimmäisen levyn kanssa, mutta meininki on siistimpää ja silotellumpaa. Debyytin ankaraan räväkkyyteen ei uutukainen aivan yllä, eikä siltä löydy yhtään samanlaista ässävetoa, kuin kakkoslevyn Moment forever, Sad mans tongue tai Devil or the blue cats song. Kaikesta huolimatta kyseessä on silti varsin mukiinmenevä kiekko, josta olisi saanut tosin vielä paremman jättämällä muutaman biisin pois. Volbeat tulee varmasti saamaan tämänkin levyn tiimoilta lisää ystäviä myös kotosuomesta. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Volbeatin musiikki kehittyy tulevilla levyillä. Toivottavasti tästä ei enää siirryttäisi ainakaan seesteisempään suuntaan. Kannattaa katsastaa erinomaisena livebändinä pidetyn Volbeatin keikkakunto alkuvuoden Suomen kiertueella, itse ainakin odotan innolla tammikuun Lutakon keikkaa.

Arvosana: 4-/5

 

[Monipuolisenhuono]

SlipKnot : All Hope Is Gone

SlipKnotin neljäslevy tarttui tänään (vasta) mukaan keltaisestä jäänsärkijästä. Olen nyt kuunnellut levyn melkein kaksikertaa ja voin todeta että vitun hyvä levy. En oikein odottanut mitään ihmeitä mutta yllätyin positiivisesti, taattua tavaraa. Keikkaa odotellessa, hitto kun marraskuuhun on vielä niin paljon aikaa. Onneks tulee väliin The Haunted ja Hellacoptersin keikat.

Seuraavaksi jäänkin odottamaan The Hauntedin levyä joka ilmestyy Suomessa ensiviikolla.

 

[Rex Manning]

The Duke Spirit - Neptune



Lyhyt historiankatsaus: Duke Spiritin ensiaskeleet koettiin vuosituhannen alussa, kun Cheltenhamissa taidetta opiskelleet Liela Moss (laulu), Luke Ford (kitara) ja Toby Butler (basso) tapasivat ja perustivat lähinnä akustisen kombon nimeltä Solomon. Solomon keikkaili lähinnä paikallisissa pubeissa ja julkaisi yhden vinyylisinglen (Piano 1/Being The Devil). Vuoteen 2003 mennessä joukkoon oli liittynyt toinen kitaristi Dan Higgins ja rumpali Olly "The Kid" Betts ja nimeksi vakiintunut The Duke Spirit.


****

Tätä levyä olen itse koittanut saada käsiini useammasta helsinkiläisestä levyliikkeesstä, mutta mistään ei tunnu levyä löytyvän. Voisitko antaa vinkkiä mistä voisin levyn ostaa. Tuo Aussi-versio kiinnostaa.

Itse kuulin bändiltä pari live biisiä jotka upposivat todella hyvin, paljon paremmin kuin kuulemani albumi-versiot.

 

[Tommy]

SlipKnot : All Hope Is Gone

En oikein odottanut mitään ihmeitä mutta yllätyin positiivisesti, taattua tavaraa.

Levyhän ei ole taattua tavaraa. En minä odottanut tätä Stone Sour -emometallia, odotin Slipknotia. Slikpnotia tuossa levyssä on ehkä kahden, kolmen biisin verran. Loput tätä emohöttöä, joka oskettaa.

Slipknotin ylivoimaisesti paskin levy.
**/*****

 

[Dee Snider]

Verso: From wings to bare bones (Kampas Records)


Porilainen Verso on muutaman vuoden kehittänyt puoliprogressiivista metalliaan ja nyt on debyyttialbumin aika. Livenä bändi on kivenkova ja soittotarkkuus aivan huipputasoa. Onkin mielenkiintoista kuulla, miten bändi onnistuu kokopitkän kanssa.

Ja kyllähän se onnistuu. Näin vanhan liiton miehenä tällainen Opeth/Soilwork tyylinen metalli yhdistettynä Slayermaisiin trash-pyrähdyksiin ei ole varsinaisesti "My cup of tea", mutta kyllä Verso onnistuu saamaan tällaisen vanhankin hevijääränkin korvat hörölle ja viban punttiin. V-V Laaksosen ja Mikko Porvalin kitarointi on kauttaaltaan hienoa kuunneltavaa ja ilman jatkuvaa sooloiluakin pystytään luomaan upeita kitarakuvioita, välillä raskaammin ja välillä kevyemmin. Kitaraparin täydentää hienosti rytmiryhmä Mikko Kulju rummuissa ja Marko Mäki-Panula bassossa. Soitto siis on mahtavan kuuloista ja siitä kiitos kuuluu myös loistaville soundeille, joista vastaa Maj Karmasta tuttu "Häiriö" Piirinen. Kakun täydentää laulusta vastaava Petteri Salonen, jonka raju möyrintälaulu ja upea, kuulas, puhdas ja voimakas tulkinta puhkuu nurin vaikka vähän vankemmankin kerrostalon.

Albumilta en varsinaisesti huonoja biisejä löydä, vaikkakin välillä alkaa hieman turruttaakin. Levyn ehdottomasti parhaat biisit ovat Dark on Every side, Seasons of Grey ja Pain Skin Closer. Varsinkin viimeisen mainitun kappaleessa Verso yhdistää kaikki mainitut elementit parhaalla mahdollisella tavalla. Rankkaa kitaravyörytystä, örinälaulua, maalaileva säkeistö ja takiaisen lailla tarttuva kertosäe.

Suomalaisista bändeistä allekirjoittaneelle tulee mieleen Before The Dawnin tyylinen musisointi. Joskin on hieman väärin vertailla näitä keskenään.

Täytyy sanoa, että (By: Jone Nikula:), jos Verso ei löydä itseään näin laadukkaalla tavaralla Suomen metalliskenen paremmalta puoliskolta, niin voi jumalauta. Paljon, paljon paskemmallakin soosilla on oikein rahaakin tehty. Menkää ihmeessä asiasta pitävät keikkalle, kun bändi paikkakunnalle tupsahtaa. Ehdottomasti tsekkamisen arvoinen livenä!

9+/10

Linkkejä: http://www.myspace.com/versob
http://www.versoband.com

 

[Moto]

...Voisitko antaa vinkkiä mistä voisin levyn
ostaa. Tuo Aussi-versio kiinnostaa.

Normaaliversiosta ehdinkin jo lähettää yv:n ennen kuin ehdin tämän viestin lukea. Aussiversiota ei varmaan ainakaan kovin halpaan hintaan löydä Suomesta.

Itse tilasin sen GEMM:in kautta tällaisesta puljusta:

http://www1.gemm.com/catalog/11429/REDEYE/

 

[Ted Raikas]

Indica: Valoissa

1. Elä
2. Pahinta tänään
3. 10h myöhässä
4. Hiljainen maa
5. Askeleet
6. Sanoja
7. Valoissa
8. Täältä pois
9. Pyromaani
10. Hämärää
11. Ei enää

Indican, tuon Suomen hurmaavimman tyttöbändin neljäs tuleminen tapahtui ihan tässä taannoin. Bändi on ollut levynjulkaisujensa suhteen varsin kiitettävän aktiivinen, koska vajaan viiden vuoden sisään on mahtunut noinkin monta julkaisua. Helposti voisikin ajatella, että väkinäiseksihän se menee pukata lättyä ulos tuota tahtia, mutta ei. Ei kun ei. Laadukas omaperäinen ja tarttuva ote on vallinnut jok'ikisellä albumilla enemmän tai vähemmän ja huonoa julkaisua ei ole siis mahtunut joukkoon yhtäkään. Sikälikin odotukset oli aika korkealla tämän uutukaisen suhteen, vielä kun ennakkoon single Pahinta tänään vakuutti hieman tavanomaista raskaammalla annillaan ja erittäin koukuttavalla melodiallaan.

Levyn muuhun materiaalinkaan ei tarvinnut pettyä, sillä odotetusti meininkiä löytyy aika laidasta laitaan. Räväkkyyttä ja harrasta meininkiä ja muutamia bändille hieman epätavallisempia kuvioita.

Tuottajan pallille istahti sellainenkin suuruus kuin Tuomas Holopainen ja kyllähän miehen vaikutus levyltä kuuluu. Metallisuuksia on ympätty mukaan, orkesterointia, itämaisuutta ja kelttihenkisiä piirteitä. On varmasti hieman makuasia, onko ne hyvä vai huono asia. Tässä levyä lukuisia kertoja pyöriteltyäni olen pääosin sitä mieltä, että Holopaisen vaikutus ei ole välttämättä niin kauhean positiivinen seikka, koska se rupeaa nopeasti häiritsemään esiintunkevalla pistävyydellään. Tietysti Indican oma juttu on mukana, mutta ehkä jotkut biisit olisi toiminut paremmin ilman Holopaisen dominoivaa äänimaailmaa. Monet kappaleiden introista tuovat todella paljon Nightwishin mieleen, tälläisiä mm. Elä, Sanoja ja Täältä pois. Hyviä räväkämmästä päästä olevia kappaleita toki, mutta useimmissa nimenomaan introt ja muutamat muutkin piirteet saa hetken ajaksi hampaat kiristymään.

Parhaimmillaan Indica on monissa seesteisemmissä ja mystisemmissä kappaleissa, joissa bändin oma ilmaisu vuosimallia 2008 pääsee elementtiinsä. Näihin luen kappaleet Hiljainen maa, Askeleet ja Ei enää, sekä jossain määrin myös Hämärää. Näiden joukosta Hiljainen maa on kenties levyn vahvin kappale ja ehdottomasti Indican parhaita kappaleita koskaan. Klassikko jo nyt. Äärimmäisen harras levyn lopetus Ei enää on myös satumaisuudessaan todella koskettava.

Toisena singlebiisinä ilmestynyt nimikkokappale Valoissa on myös piristävän uushenkinen kappale. Melodiassa olen itse aistivinani jopa jotain Leevi and the Leavings -henkeä. Mainiot soitinvalinnat, äärimmäisen, jopa raivostuttavaan saakka tarttuva kertosäe ja ehkä levyn muuten talvisesta tunnelmasta hieman poikkeava loppukesäisempi tunnelma hurmaa väkisin. Oma haikeutensa tuostakin on jo sanojensa puolesta löydettävissä.

Surumielinen ja synkkä albumihan tämä on ja kahden ensimmäisen levyn tuomia iloisempiakin sävyjä ei pahemmin ole enää mukana. Teematkin ehkä hieman arkisempia, eikä niin lapsuuden satumetsiä. Kauneutta kaikessa melankoliassaan kuitenkin on, siitä ei jäädä uupumaan.

En tiedä mitä taikarohtoja laulaja/sanoittaja/säveltäjä Jonsu oikein nauttii, mutta aivan hävyttömän tarttuvia ja nokkelia biisejä hän vaan osaa tehdä ja tälläisessä ajassa. Tuntuu aivan käsittämättömän ehtymättömältä se ideoiden lähde, joten ei voi kuin ihailla. Tähän vielä kun lätkäistään päälle muu bändi: Jenny, Heini, Sirkku ja Laura, jotka on taitavia soittajia ja osaavat toteuttaa visiot, niin onhan tämä ehdottomasti yksi tämän hetken parhaita suomipop/rock -bändejä.

Heikkoja biisejä en albumilta kovankaan kuuntelun jälkeen osaa noukkia. Ne puolustaa kaikki paikkaansa mainiosti ja on sijoitettu albumille hyvin ja sopivasti vuorotellen. Mitään muuta syytä olla antamatta täysiä pisteitä en näe kuin ne tuotannolliset seikat, jotka hieman geneerisine kelttihuiluineen ja orkesteroineen ei ihan parhaalla tavalla istu kaikkiin kappaleisiin. Kaikki kunnia Tuomakselle, mutta pidäpäs ne näppisi erossa tästä bändistä jatkossa! Indica kyllä omin voimineen pystyy luomaan riittävän kypsää kauraa.

Käsiin tästä jää joka tapauksessa yksi vuoden parhaista kotimaisista levyistä ja julkaisuista noin muutenkin.

Arvosana: 4½/5

http://www.indica.fi/
http://www.myspace.com/theindicaband

 

[Moto]

Rilot omillaan

Meinasin kirjoittaa tämän ensin Kuuntelussa juuri nyt-ketjuun, mutta sen verran tekstiä tuli, että laitetaan silti tänne.

Jenny Lewis - Acid Tongue
Pierre De Reeder - The Way That It Was

Parin kuukauden sisään peräti kaksi Rilo Kileyn jäsentä on julkaissut sooloalbumin. Jenny Lewis julkaisi ensimmäisen soololevynsä Rabbit Fur Coatin jo yli pari vuotta sitten, mutta Pierre De Reederille kerta on ensimmäinen.

Basisti De Reederin toimenkuvaan ei ole Rilo Kileyssä kuulunut sen kummemmin biisinkirjoittaminen (ainoa krediitti löytyy kolmantena kirjoittajana b-puolibiisissä Emotional) kuin laulaminenkaan, niin siinä mielessä The Way That It Was herättää suurempaa uteliaisuutta. Valitettavasti oikeastaan mikään biisi ei nouse "ihan kiva" tasoa korkeammalle ja yleiskuva on harmitonta aikuispoppia. Pari parasta siivua olisi kyllä mahtunut varmasti Rilo Kiley-albumillekin ja mieluiten Jenny Lewisin laulamina. Pierrellä on hieman samantapainen suht heiveröinen lauluääni kuin bänditoveri Blake Sennetillä ja Blaken kakkosbändi The Elected jossain määrin kaatuu hyvistä biiseistä huolimatta juuri kiusallisen kehnoon vokalisointiin. Useimmiten muusikoita pitäisi kieltää tekemättä lapsistaan biisiä, sillä tuloksena on yleensä yli-imelää sokerihuttua. Siltikin herkkä Sophia's Song nousee levyn huippukohdaksi.

Jenny Lewis on mielestäni tämän hetken parhaita ellei paras naisvokalisti ja siksi ihmetyttääkin, miksi hän laulaa muutaman Acid Tonguen raidan ihmeen ponnettomasti. Yleisesti ottaen Acid Tongue nousee selvästi paremmaksi kuin The Way That It Was, mikä ei nyt sinänsä ole ihmekään, kun Jenny Lewis on myös Rilo Kileyssä tärkein biisinkirjoittaja. Mukana on mm. jo Watson Twins-kiertueelta tutut See Fernando ja Jack Killed Mom. Ensin mainitunhan Jenny esitti pokkana Watson Twinsin kanssa Conan O'Brienissakin, vaikka levytetyä versiota ei ollut vielä pitkään aikaan tulossa.

Yli 8 minuuttinen The Next Messiah yrittää kovasti levyn huippukohdaksi, mutta jotain siitäkin jää puuttumaan. Ja Carpetbaggersilla vierailee itse Elvis Costello.

Ei voi mitään, mutta sellainen maku jää, että Rilo Kileyn jäsenten pitäisi mieluummin unohtaa puolivillaiset sivuprojektit ja panostaa pääbändiinsä 100%:sesti. Ehkä sitten olisi mahdollista tehdä vielä The Execution Of All Thingsin kaltainen mestariteos.

Jennylle ***½ ja Pierrelle **½

 

[Evil]

Jolly Jumpers - Fantom Zone


Pieni suuri yhtye Tyrnävältä viettää pian jo 30-vuotisjuhliaan, mutta ikä ei kuulu Jollyjen musiikissa ainakaan väsymyksenä, korkeintaan kokemuksen tuomana varmuutena omista vahvuuksista sekä näkemyksen kirkkautena. Parin vuoden takainen Mobile Babylon oli ja on täyden kympin mestariteos, eikä tuore Fantom Zone, toinen saksalaiselle Tug Recordsille tehty täyspitkä sille paljoakaan häviä.

Edellisen levyn myötä Jumper-trion kvartetiksi laajentanut entinen Palava Pulisonki Arimatti Jutila on nyt jo elimellinen osa bändin sointia. Jutilan ja karhean tyylikkäästi laulavan Petri Hannuksen kitarointi soljuu läpi albumin pettämättömän sävykkäästi, usein pidätellysti mutta tarvittaessa raskaan crazyhorseisesti ärjähtäen. Neil Youngin bändi itsekin nostaa nettisivuillaan esiin vaikuttajanaan, samoin kuin Johnny Cashin ja Velvet Undergroundin. Jumpers tosiaan ammentaa kantrin, bluesin ja kultaisten vuosikymmenien rockin lähteistä, mutta kuulostaa samaan aikaan erittäin suomalaiselta ja lopultakin lähinnä vain itseltään.

Siinä missä Mobile Babylon pullisteli tarttuvia, jopa hitikkäitä kappaleita, on Fantom Zone selvemmin kokonaisuus joka viettelee kuuntelijan pauloihinsa hitaammin. Se tulee kuunnella alusta loppuun kokonaisuutena, mieluiten hämärässä tai pimeässä kuulokkeilla. Muutama tarttuvampi biisi (I Feel Power, Rhythm of Fear, Please Don't Drag Me Down) toki mustisvyöhykkeeltäkin on bongattavissa, mutta tällä kertaa Hannus, Jutila, basisti Marko Leuanniemi ja maanviljelijä/rumpali Keijo Pirkola ovat panostaneet syvyyteen ja bluesiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Hieno yhtye, hyvä levy. Kolme biisiä albumilta on kuunneltavissa maistiaisina täällä. Bändi myös kiertää pitkin Suomennientä marraskuussa, joten keikalle kaikki kipin kapin. Lavalla tämä musiikki nousee nimittäin vielä hiukkasen ylempään potenssiin.

9½

 

[Tpip]

The Dø - A Mouthful

Pauttiarallaa kuukausi sitten tutustutti YleX:n paras ohjelma, X-Ryhmä, meikäläisen mielenkiintoiseen tuttavuuteen, suomalais-ranskalaiseen duoon, The Dø:hon (Näin jälkeenpäin on tullut tarkastettua kokoonpano, todella kauniin, joskin välillä hyvinkin korkealle menevän äänen, omaava Olivia Merilahti sekä ilmeisen monilahjakas Dan Levy). Ensimäinen reaktio oli jopa hieman negatiivinen, muistaakseni X-ryhmän pojat soittivat (levyn ainoan) suomeksi lauletun biisin, Unissasi Laulelet. Vahvasti kansanmusiikista (voisi jopa veikkailla, että Värttinältä) vaikutteita ammentava kappale ei todellakaan auennut ensimmäisellä kuuntelukerralla. Enivei, saman viikon perjantaina Dø veti samaisen radio-ohjelman Studio B:ssä livekeikan, joka ei todellakaan jättänyt kylmäksi (kannattaa tsekata). Sytytti, ihastutti, rakastuin.

Levyn tilaaminen jostain syystä jäi hetkeksi, mutta pari viikkoa sitten sain aikaiseksi lätyn tilaamisen paikalliseen levyliikkeeseen. Parin viikon suhteellisen intensiivisen kuuntelun jälkeen voi kyllä todeta, että eipä mennyt rahat todellakaan hukkaan. The Dø on hemmetin vaikea lokeroida, kauniiin surullista melodia"rockpoppia", folkahtavaa kamaa ja onpahan mukana muutama hyvinkin hiphopahtava biisi, jotka sinänsä repivät hieman rikki muuten ihan tasapainoista kokonaisuutta. 15 biisiä sisältävä levy on pitkä, joten varsinkin loppupään biisit eivät ole ihan totaalisen tuttuja vielä. Ihan positiivista vain, eipä ole kertakäyttökamaa (tosin omalla kohdalla tuskin tulee ainakaan hetkeen häviämään levyhyllyn unohdettujen levyjen osastolle).

Yksittäisistä biiseistä on pakko nostaa esille Stay (Just a Little Bit More), joka on jotain todella hyvää - biisi, josta ei voi tulla kuin todella hyvälle tuulelle.

Todellakin tutustumisen arvoista kamaa.

 

[Moto]

Pauttiarallaa kuukausi sitten tutustutti YleX:n paras ohjelma, X-Ryhmä, meikäläisen mielenkiintoiseen tuttavuuteen, suomalais-ranskalaiseen duoon, The Dø:hon ...

Tuota on tullut kovasti diggailtua. Vaikea tosiaan lokeroida mihinkään, kun levyltä löytyy miltei kaikkea mahdollista. Elokuun lopulla heittivät Huvilateltassa mainion keikan, Olivia oli itsekin häkeltynyt kuinka paljon porukkaa oli paikalla ja päätellen siitä, miten hyvin Stay (Just a little bit more) toimi yhteislauluna, varsin moni jopa tunsi tuotantoa eikä ollut vain uteliaiduusesta paikalla. Levyllä monimutkaisestikin toteutetut biisit kääntyivät monessa tapauksessa nätisti kitara/basso/rummut-kolmiyhteyteen. Etukäteen kun pelkäsin taustanauhaorigioita, mutta eipä siellä tainnut narulta tulla kuin jotain "pakollisia" tehosteita, kuten Playground Hustlen leikkikenttäkuorot. Ehkäpä jo seuraavalla vierailulla yleisö voisi laulaa ne...

 

[-OO-]

Harmaja - S/T

Arvosana: 10/10

Ennenkin olen tätä bändiä hehkuttanut täällä mutta en malta olla hehkuttamatta lisää! Harvemmin saa yksikään levy meikäläiseltä kymppiä mutta tälle Harmajan debyyttialbumille täytyy sellainen antaa. En muista koska olen viimeksi törmännyt tällaiseen debyyttilevyyn - tai yleensäkään näin ehjään ja täydelliseen levyyn. Kun joulun alla kuulin pari maistiaista Harmajasta niin odotukset tulevaa levyä nousivat välittömästi korkealle, mutta uskomatonta kyllä niin bändi onnistui vielä ylittämään ne.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla niin ensimmäinen sana joka minulla tulee mieleen on lämmin. Biisit kulkevat rauhallisesti ja vaivatta ja melankolisesta sävystä huolimatta levystä huokuu lämmin tunnelma - kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea levyn soundimaailmalle mutta myös J-P Leppäluodon (ja Saima Harmajan) upeille sanoituksille. Sanoituksissa on paljon yleviä kielikuvia ja korostettua melankoliaa jotka useimmiten menisivät kornin puolelle, mutta Harmaja onnistuu jotenkin tekemään tuon vilpittömällä ja aidosti lämpimällä tavalla. Leppäluodon tumma ja lämmin ääni kruunaa kaiken. Jotakuta voi ärsyttää Leppäluodon venyttelevä tyyli laulaa mutta minusta se toimii Harmajan musiikissa enemmän kuin hyvin.

Sävellykset on kautta linjan onnistuneita ja mukaan mahtuu myös muutama todellinen mestariteos vähäeleisyydestään huolimatta (tai juuri siksi). Sanoituksiin on todella paneuduttu ja ne vaativat kuuntelijaltakin vähän keskittymistä. Ja sanoituksista kuuluu myös vahvasti sanoituksellisena esikuvana toiminut Saima Harmaja. Mukana levyllä on myös pari ihan suoraan Saima Harmajan runoihin sävellettyä biisiä (Kevät & Sydäntalvella) joista molemmista voi sanoa että harvoin kuulee noin onnistuneita runosovituksia. Ja vaikka sävellykset ja sanoitukset ovatkin onnistuneita niin ne eivät mielestäni ole edes levyn parasta antia! Se kunnia lankeaa levyn soundimaailmalle. Se on nimittäin häkellyttävän hieno! Soundeissa ei ole mitään ylimääräistä vaan jokaiselle instrumentille ja äänelle on oma paikkansa. Mm. taidokkaalla Rhodesin ja pianon sekä kitaroiden käytöllä onnistutaan luomaan levyn intiimi ja lämmin tunnelma, puhumattakaan Leppäluodon laulusta.

Tämä on kyllä levy jota voi suositella jokaiselle akustisesta tunnelmoinnista pitävälle, ja sellaisillekin jotka eivät normaalisti pidä. En nimittäin muista koska olen ollut näin fiiliksissäni jostain levystä. Tälle bändille toivoo kyllä valoisaa tulevaisuutta, on nimittäin hienoa huomata että vielä tänäkin päivänä voidaan tehdä upeita levykokonaisuuksia.

P.S. Maistiaisia voi käydä kuuntelemassa bändin MySpace-sivuilta www.myspace.com/harmajaraahe