Uutuuslevyjen arvosteluketju

[Pavlikovsky]

Uriah Heep - Into The Wild

Se on aina hienoa, kun vanhat 70-luvun rokkikukot kunnostautuvat levyn muodossa, viime huhtikuussa urkuhevin konkarit eli Uriah Heep potkaisi jo bändin 23. studioalbumin pihalle, kunnioitettava määrä. Tämähän on Heepin nykyisen kokoonpanon kolmas kiekko. Ensimmäinen Sonic Origami sai vuoronsa 1998, sen jälkeen seurasi kymmenen vuoden tauko levytyksistä, siis kitaristi Mick Boxin sanoin "Ei vain tehty levyjä". Kolmisen vuotta sitten Wake The Sleeper sitten katkaisi levyhiljaisuuden ja kuulostihan se ihan Uriah Heepiltä niin kuin tämä uusinkin.

Uriah Heep on kulkenut samalla nimellä läpi vuoskymmenet alkaen sieltä vuodesta -69, vaikka äijää on vaihtunut bändissä kuin pipoa. Klassikkokokoonpanosta on jäljellä vain originaali kepittäjä Mick Box, siispä nimi on ja pysyy. Muut klassikkolevyjen kokoonpanossa soittaneista on poistunut kuka minnekin, Gary Thain ja David Byron ovat jo poistuneet tuonelaan, Lee Kerslakella petti muutama vuosi sitten terveys ja legendaarinen Hammond-piiskuri ja Heep urkusoundin keksijä Ken Hensley nyt ei vain muuten vaan ole enää bändin kanssa tekemisissä.

Kaikesta huolimatta ns. "uudet" soittajat ovat paikkansa löytäneet kuin he olisivat soittaneet bändissä hekin sen 20-30 vuotta, siltä se ainakin kuulostaa. Basisti Trevor Bolder näppäilee soitintaan tiukan varmasti hoitaen myös osan lauluista uskottavasti. Urkuri Phil Lanzon antaa Hammondeillaan Heep-musiikkin sen nimenomaiseen Heep-soundin yhdistettynä Boxin wah wahiin, niin tyylikästä. Rumpujen takana vahvaa komppia takoo Russell Gilbrook. Bernie Shaw on solistina Heepin historian ehdottomasti toiseksi paras ja pääsee paikka paikoin jopa lähelle David Byronia, joka on paljon sanottu se. Hieno heviääni, sopii myös pehmeissäkin biiseissä.

Se kokoonpanoista, Into The Wild on rock-pieruilta erittäin uskottava ja Uriah Heepmäinen levy kaikkine tunnistettavine tavaramerkkeineen. Miksi vaihtaa takuuvarmaa laatutuotetta, kun ikää mittarissa alkaa olla jo kiitettävästi. Avausraita Nail On The Head on vähän jankkaava ja kuuntelija odottelee, että millon oikeasti tärähtää. Noh, seuraavassa biisissä mennään jo nimittäin I Can See You tarjoilee hienoa riffittelyä, urkuja ja Bernien hienoa laulua, rockin juhlaa. Nimikkobiisi jatkaa samaisessa reippaassa rock-hengessä ja pitää odotella levyn kuudenteen raitaan, Trail Of Diamondsiin jolloin kuullaan ihan ensimmäinen slovari. Vaikken slovareiden ystävä olekaan, niin tämä on oikeasti hyvä biisi. Southern Starissa on vielä hyvää ideaa biisinä, mutta edetessä kohti levyn loppua biisit ehkä hieman tasapaksuuntuvat, mutta eivät pahasti. T-Bird Angel ja Kiss Of Freedom ovat hieman rennompia rallatuksia, kaikesta kuulee että tämä bändi oikeasti nauttii soittamisesta.

Uriah Heep on muutenkin ollut viime aikoina aktiivinen viime vuosina. Studioalbumeiden lisäksi on tullut kaikenlaista livelevyä sekä bootlegia eri puolilta maailmaa sekä myös yksi levy, jossa klassikot on nauhoitettu uudestaan nykysoundeilla. Hieno juttu, että tämä bändi oikeasti näkee vaivaa uusiin levyihin eikä vain tyydy vetämään kaljamahaisille ukoille Easy Livingiä ja Lady In Black-nuotiohoilotuksia, koska siihenkin olisi riski.

Levylle 8½/10. Pitkää ikää Uriah Heepille, tämä bändi on näyttänyt nuoremmilleen, että osaa ne vanhat papatkin!

 

[Pavlikovsky]

U.D.O - Rev-Raptor

No niin, vanha sakuhevi-pieru on jälleen sylkenyt uuden kiekon pihalle bändinsä kanssa. Vanha Accept-legenda ei ole soolotuotannollaan koskaan mielestäni päässyt vanhojen Accept-kiekkojen tasolle ensimmäistä Animal Housea lukuunottamatta. Hatunnosto kuitenkin Dirkschneiderin Uudolle siitä, että levyä on tullut ulos tasaisesti parin vuoden välein ja keikkailuakin on siihen väliin mahdutettu, joka on tämän ikäpolven rokkarilta kunnioitettava asia, kun moni kollega jää mielellään pelkäksi jukeboksiksi hittien varaan, kun kilometrejä alkaa olla mittarissa.

Heti ensimmäisenä nimikkoraita pursuaa voimaa ja uhoa, tiedetään mitä levy tulee pitämään sisällään. Oikeastaan tässä paljastuu myös levyn heikkous eli kuten Udon viimeisissä levyissä on ollut ongelmana niin kappaleet ovat tasapaksuja ja liian samanlaisia. Toki tämä voi olla myös hyvä asia, tiedetään ainakin mitä saadaan. Minua itseäni on hieman ärsyttänyt tämä viimeisimpien Udo-levyjen konemainen ja hieman teknomainen soundi ja uusin Rev-Raptor ei tee poikkeusta. Konerumpumainen komppi jauhaa takana ja kitarariffit ovat varsin pelkistettyjä, mutta paikka paikoin varsin hyviä. Rumpujen takaa kitaran varteen siirtynyt ex-Accept Stefan Kaufmann osaa siis tiluttaa varsin mallikkaasti.

Leatherhead, Renegade, Dr. Deat ja Rock`n Roll Soldiers nyt jäivät kappaleista muutaman kuuntelukerran jälkeen mieleen varsin väkevinä vetoina sekä Motor-Borg on uskottava taistelu-anthem Udon malliin. Udon karhea rujo ääni on yllättävän hyvänä säilynyt vuosien läpi, mutta studiotekniikalla on voitu myös hieman hioa tämän rock-legendan raspikurkkua. Livenä äijä laittaa kuitenkin vielä parastaan ja haastaa varmasti nyky-Acceptia, joka sekin on tiukassa vireessä.

Rev-Raptor ei nouse mestariteokseksi, mutta ei se myöskään petä. Se on perusvarmaa Udoa ja rima on pidetty edeltäjien eli Dominatorin ja Mastercutorin jälkeen yhtä korkealla.

7-/10

 

[Evil]

VAN HALEN
A Different Kind of Truth


Vaikka en ole varsinaisesti "katsokaa miten nopeasti osaan soittaa" -koulukunnan kitaristien suurin fani, niin Eddie Van Halenista ei voi olla pitämättä. Myöskään bändistään ei voi olla pitämättä. Van Halen on aina edustanut tuulahdusta jostain aurinkoisesta - kesästä, tytöistä, avoautoista, bikinitytöistä, juhlinnasta, palmuista, rullaluistelevista bikinitytöistä... Sanalla sanoen VH on eskapismia hienoimmillaan, eikä siinä ole mitään pahaa.

Alkuperäinen Van Halen tuli tiensä päähän 1980-luvun puolivälissä laulaja David Lee Rothin ja muun bändin teiden erotessa. Montrose-veteraani Sammy Hagarin kanssa VH teki diskanttista poppia, kun taas Roth yritti yhdistää Frank Sinatran Jim Dandy -hahmoonsa. Nyt, yli 25 vuoden harharetkien jälkeen vanha jengi on melkein koossa taas. Puuttuva palanen, basisti Michael Anthony, ei yleisen mielipiteen mukaan ole korvaamaton.

Kun tietooni tuli, että VH puuhaa albumia Rothin kanssa basistinaan Eddien poika Wolfgang Van Halen, olin iloinen ja en ollut. Ilahduin Rothin paluusta: näinköhän äijien vanha magia olisi tallella? Epäilyksiä heräsi. Vyöllä oli kuitenkin viisi klassikkoalbumia (sekä tilkkutäkkimäinen välityö Diver Down) - voisiko niiden tasolle päästä? Lisäksi Rothin ja Halenin edellinen yhteistyö, 1984, oli hieno levy syntikoistaan huolimatta, ei niiden ansiosta. Haluaisiko Eddie vielä leikkiä Casioillaan vai keskittyisikö kitaraan? Lisähuolta aiheutti basistin rooli. Olen aina ollut Mike Anthonyn eläimellisen bassosoundin ja soittotyylin suuri ihailija, enkä ollut suinkaan varma nepotismin toimivuudesta tässä tapauksessa.

Nyt levy on valmis ja ulkona ja soittimissa. Mitä saatiin? Vastaus on yksinkertainen. Saatiin pirun hyvä rocklevy!

Ensisingle Tattoo oli oikeastaan aika looginen näyte levyltä. Keskitempoinen, yksinkertainen mutta toimiva veto, joka useammalla kuuntelulla tarttui korvaan mukavasti. Samantyylistä kamaa A Different Kind of Truthilta löytyy enemmänkin, esimerkiksi You and Your Blues, Blood and Fire sekä tämänhetkinen suosikkini Honeybabysweetiedoll. Nopeampia, räväkkiä hotforteachereita edustavat mm. China Town ja Bullethead. Balladeita ei ole, eikä tarvitsekaan. Mitkään akustiset hymistelyt tai stilllovingyout eivät Halenille istu. Tällä kertaa ei mukana ole edes Little Dreamerin tai I'll Waitin tyylistä, hitaampitempoista mollibiisiä. Yksi olisi mahtunut, mutta hyvä näinkin.

Uutuutta kuunnellessa tulee vanhoista levyistä mieleen ehkä eniten VH II; toisaalta levyn tietty tummuus (Van Halen -asteikolla siis) viittaa jonnekin Fair Warningin suuntaan. Soundi on sopivan moderni mutta toisaalta myös riittävän vanhakantainen. Kaikkinensa Halenin comeback on erittäin perusteltu. Vaikka osa biiseistä onkin vanhoja, ennen levyttämättömiä vetoja vähän tai paljon muokattuina, niin mitäpä siitä. Tärkeintä on toimiiko homma, ja tämä toimii komeasti. Michael Anthonyn kanssa voisi toimia paremminkin, tosin... mutta ei välttämättä henkilökemiallisesti. Annettakoon siis Susijengille mahdollisuus. Ehkä tästä pleikkarin edestä kiskaistun näköisestä plösöstä tulee vielä uusi Jack Bruce tai jotain.

Tervetuloa takaisin, Van Halen!


9+

 

[-OO-]

Ensisingle Tattoo oli oikeastaan aika looginen näyte levyltä. Keskitempoinen, yksinkertainen mutta toimiva veto, joka useammalla kuuntelulla tarttui korvaan mukavasti.

Tästä olen kyllä täysin eri mieltä, harvinaisen mielikuvitukseton, jankkaava ja tylsä rock-biisi joka ei kyllä ensisinglenä kovin hyvää kuvaa anna tulevasta levystä. En ole vielä kuunnellut tuota levyä kokonaisuudessaan, ja pitää tuo ehdottomasti katsastaa, mutta tuon sinkun perusteella odotukset ei kyllä korkealla ole.

 

[Evil]

Tästä olen kyllä täysin eri mieltä, harvinaisen mielikuvitukseton, jankkaava ja tylsä rock-biisi joka ei kyllä ensisinglenä kovin hyvää kuvaa anna tulevasta levystä. En ole vielä kuunnellut tuota levyä kokonaisuudessaan, ja pitää tuo ehdottomasti katsastaa, mutta tuon sinkun perusteella odotukset ei kyllä korkealla ole.

Tarkoitin jotain sellaista, että antaa tyylillisesti näytteen albumista. Ei ole läheskään sen parhaimmistoa kuitenkaan.

 

[-OO-]

Tarkoitin jotain sellaista, että antaa tyylillisesti näytteen albumista. Ei ole läheskään sen parhaimmistoa kuitenkaan.

Tarkoitinkin sitä kun kirjoitit että toimiva veto.

 

[Evil]

Tarkoitinkin sitä kun kirjoitit että toimiva veto.

Sitähän se on. Saa olla tietysti eri mieltä, mutta minusta se on kelpo ralli.

 

[Wiljami]

Tästä olen kyllä täysin eri mieltä, harvinaisen mielikuvitukseton, jankkaava ja tylsä rock-biisi joka ei kyllä ensisinglenä kovin hyvää kuvaa anna tulevasta levystä. En ole vielä kuunnellut tuota levyä kokonaisuudessaan, ja pitää tuo ehdottomasti katsastaa, mutta tuon sinkun perusteella odotukset ei kyllä korkealla ole.

Tää tais olla Rockillakin esittelyssä? Kuuntelin kans et onpa yritetty väkertää varman päälle turvallinen kasarirock-veisu. Omasta mielestä kanssa todella tylsä ja mitäänsanomaton. Oisin myös oottanu että nääkin sankarit ois vähän saanu uudistuttua, tämmöstä tusinarupua kuitenkii syydetty markkinoille vuoskymmeniä, ni hankala lyyä uudestaan läpi vaikka nimenä oiskii sit Van f*cking Halen.
Turha veto, toivon hartaasti et levyltä löytyy jotain parempaakin.

 

[Pavlikovsky]

Mustasch - Sounds Like Hell, Looks Like Heaven

Länsinaapurin viiksimiehet tulevat jälleen. Joku aika sitten julkaistu bändin 7. studioalbumi on rouhea, groovaava sekä varsin eteenpäin jyräävä. Edelliseen mainioon levytykseen The New Sound Of The Best True:n verrattuna äänimaailma on tosiaan rosoisempi, muttei välttämättä raskaampi. Bändi on kuitenkin varsin tunnistettava ollut jo pitkään, ei vähiten Ralf Gyllenhammarin hieman omintakeisesta englannin kielen lausumisesta mikä ei sinällään ole negatiivinen asia, sillä Lemmy-viikset omaavalla äijällä on kova tatsi laulamiseen sekä soittamiseen.

Levy käynnistyy kappaleella nimeltään Speed Metal, joka ei Judas Priestmäistä tilutusta lainkaan nimensä perusteella ole vaan keskitempoinen jykevä rock-veto. Sama tuhti meno jatkuu seuraavillakin kappaleilla ja vilahteleepa Megadethin Symphony Of Destructionin riffiäkin välillä kuin myös Metallicalta lainattua riffiä, joka ei mua ainakaan pahemmin haitannut, koska kappaleet noin muuten poikkesivat toisistaan. Levy on kymmenen biisin mittainen eli turhia biisejä ei tälle rieskalle ole ollenkaan laitettu mistä plussaa, tietty ytimekkyys säilyy hyvin.

Huomasin, että levy ei välttämättä avaudu aivan heti, vaikkei sitä luulisi yleensä suoraviivaisten hard rock-bändien tuotoksilta. Useamman kuuntelun jälkeen sain kuitenkin kiekkoon tarttumapintaa ja vaikka Angel`s Sharen tai Double Naturen kaltaiset hittiainesta sisältävät menobiisit hieman loistavat poissaolollaan, niin levyllä on kuitenkin on kuitenkin hidasta sekä nopeaa rallia Black Sabbath vaikutteineen.

Suosittelen varsinkin jos bändi on kolahtanut ennenkin, koska Mustasch ei tällä levyllä petä vaan jatkaa tyylilleen uskollista rockia tarjoten faneilleen tällä kertaa hieman jämerämpää biisimateriaalia.

7½/10

 

[Mahtiankka]

Lyhyt arvio mielipiteitä vahvasti jakaneesta Sonata Arctican Stones Grow Her Namesta.

Levy ilmestyi keskiviikkona ja muutaman kerran tuo on nyt tullut läpi pyöritettyä. Levyn parhaimmistoa ovat tällä erää Only The Broken Hearts (Make You Beautiful), Alone In Heaven, The Day ja Cinderblox. Puhtaat paperit pitää antaa myös Ari Koivusen jo aiemmin levyttämällä Losing My Insanitylle, johon kemiläisbändi on saanut hieman enemmän virtaa kuin Koivunen, eikä tuo slovariosastokaan missään tapauksessa heikko ole (Don't Be Mean ja bonari Tonight I Dance Alone), joskin parempiakin bändiltä löytyy. Ensimmäinen sinkkulohkaisu I Have A Right on asiallinen biisi, joskin toistaa itseään hieman liikaa, täyttää kuitenkin paikkansa levyllä.

Shitload Of Money ei oikein ole vielä iskenyt ja vaikuttaa tällä hetkellä heikoimmalta lenkiltä, Somewhere Close To You vaatinee useamman kuuntelukerran, minkä jälkeen saattaa hyvinkin alkaa maistua. Eeppiset Wildfire, Part II: One With The Mountain ja Wildfire, Part III: Wildfire Town, Population 0 vaikuttavat ihan lupaavilta, mutta eivät vielä ole täysin avautuneet. Ei näissä kuitenkaan ainesta ole haastamaan noita vanhempia pitkiä ralleja, kuten The Power Of One ja White Pearl Black Oceans.

Kokonaisuudessaan Stones Grow Her Name vaikuttaa kuitenkin paremmalta paketilta kuin Unia ja The Days Of Grays, joilla oli vain hyvät hetkensä, mutta kokonaisuutena eivät herättäneet suuria tunteita.

 

[sonnychiba]

Ihan hyvä arvio Sonatan levystä. Pari kertaa kuunnellut levyn läpi ja täytyy sanoa, että on aika haastava. Tuntuu, että Viljanen on saanut tässä levyssä vähän enemmän liikkumavaraa ja näyttää osaamistaan. Itse taas pidän Shitload of money biisistä, vaikka onkin oikeastaan helppo ja aivoton menobiisi.

Tämä levy voi kokonaisuutena olla perempi kuin edelliset kaksi, mutta mielestäni edellisissä oli useampi hittibiisi kuin SGHN levyssä.

 

[Pavlikovsky]

Joe Bonamassa - Driving Towards The Daylight

Näin juhannuksen kunniaksi voisin raapustella muutaman mielipiteen modernin bluesin sanansaattajan, Joe Bonamassan tuoreimmaista kiekosta. Ensinnäkin mainittakoon, että Bonamassa on aktiivinen muusikko, koska levyjä, keikkoja sekä muita projekteja riittää varsin kiitettävällä tahdilla. Mies on esimerkiksi vuodesta 2009 julkaissut joka vuosi yhden soololevyn lisää sekä ollut myös rock-bändissään Black Country Communioinissa mukana kitaristina, jonka tuotanto myös tanakkaa sekä raskaampaa rockia/bluesia. Bonamassa on blues-muusikoksi vielä kovin nuori, mutta sitä ei kyllä soitannollisesti huomaa, karismassa ehkäpä sitten. Joka tapauksessa Bonamassan soittama blues ei ole sitä puhtainta perinteisintä bluesia, vaan mies taitavasti yhdistelee rockia sekä muitakin vaikutteita bluesiinsa.

Bonamassa on tehnyt soolourallaan tukun kelpolevyjä, joita myös tämä Driving Towards The Daylight edustaa. Odotukset olivat korkealla ainakin, kun edellinen kiekko nimeltään Dust Bowl viime vuodelta oli upea kokonaisuus. Levyn on tuottanut tuttu mies rock-piireistä eli Kevin Shirley, joka on ollut mukana mm. sellaisten kyläpumppujen kuin Led Zeppelinin, The Black Crowesin ja Aerosmithin levynteossa mukana. Levyllä mukana on myös Aerosmithin komppikitaristi Brad Whitford, joten kovan luokan soittajia on muutenkin mukana tällä kiekolla. Levyhän on lähes melkein puhdas cover-levy, sillä Joen tekemiä biisejä levyllä on vain kolme.

Kun kuulin Bonamassan tekemän nimikkobiisin ensimmäisen kerran olin ihmeissäni, sillä vaikka Driving Towards The Daylight on kieltämättä kappaleena tunnelmallinen, kaunis ja hieno kokonaisuus niin se ei välttämättä edusta Bonamassan musiikallista suuntaan, ennemmin tuli mieleen jokin James Blunt. Näin mieleeni tulikin, että ottiko Joe selkeästi pehmeämmän lähestymiskannan tälle kiekolle. Lopulta kun kuulin muutkin biisit levynoston jälkeen niin nämä luulot osoittautuivat vääriksi, sillä Joen kitara vinkuu todella tyylikkäästi totuttuun malliin sekä mukaan mahtuu rokahtavempia kuin lähempänä vahvaa perusbluesia olevia biisjeä. Tietynlainen raikkaus levyltä tulee kuulijalle, vaikka Bonamassa iskee kiekkoa lähes koko ajan pihalle. Discolated Boy on sopiva avausralli yksinkertaisella kertsillään ja heti perään Robert Johnssonin Stones In My Passway on tyylikäs cover heti perään, tottakai Bonamassan mukailevalla tavalla.

Biisit saavatkin Bonamassan käsittelyssä omanlaisensa rakenteen ja vanhat blues-kappaleetkin hyvillä soundeilla ja Joen hyvällä laululla kuulostavat hyvältä. Joen kolmas tälle levylle tekemä biisi nimeltään Heavenly Soul on myös reipas rock-veto, jossa tasainen komppi varmistaa sen, että tämä on kovaa livekamaa. Motkottamisen aihetta syntyy kuitenkin tästä ehkäpä, että itse Bonamassan tekemiä raitoja olisi voinut levyllä olla enemmänkin, sillä taitoa hänellä tähän riittää. Noh, ehkäpä levyn teemana olikin enemmän coveroida vanhempia biisejä. Huippuhetkinä ovat mielestäni Discolated Boy, Heavenly Soul, Who`s Been Talking sekä A Place In My Heart.

Arvosanaksi 7½/10. Muutamalla Joen omalla biisillä numero olisi alkanut ainakin kasilla.

 

[Monipuolisenhuono]

Joe Bonamassa - Driving Towards The Daylight

Tätä levyä odotellessa on pakko tyytyä Pavlikovskyn arvioon. Levy toki tilattu ja odottelen sen saapumista vesi kielellä. Ehkä saan levyn jo alkuviikosta.

Kiitos arviosta.

 

[Pavlikovsky]

Devil`s Train - Devil`s Train

Perinteisestä ja äijämäisestä hevirokista on tänä päivänä alan kuuntelijoiden mielestä pula, kun musiikin tulva on rajaton ja "paluuta entiseen" ei enää tule. Tätä vajetta paikkaa omalta osaltaan 12 kappaleen verran uusi, saksalais-kreikkalais-suomalaishevibändi, Devil`s Train.

Devil`s Train koostuu saksaisen hevibändin Mystic Prophecyn vokalisti R.D Liapakiksesta, kitaristi maamies soitonopettaja Laki Ragasasista, suomalaisesta basistista Jari Kainulaisesta, joka paremmin tunnetaa Stratovariuksen leivistä vuodelta 93-05 ja vielä Jörg Michaelista, joka toimi samaisen suomalaisen hevin pioneerin rumpalina 96-11 + muiden merkittävien bändien rumpalina samaan aikaan.

Nythän voisi näiden miesten esittelyn jälkeen, että Devil`s Train soittaa lähinnä perinteistä keski-eurooppalaista voimaheviä omine peruspiirteineen, joka ei poikkea saksanmaalla syntyneen hevinlajin perusasioista millään tavalla. Tähän vipuun menin itsekin ennen kuin kuulin äijien version Lenny Kravitzinkin kuuluisaksi tekemästä American Womanista ja käsitys bändistä ennakolta muuttui kertaheitolla. Vanhaan klassikkoon oli saatu kovaa poljentoa rouheilla kitaroilla, vokalisoinnilla ja muutenkin soundeilla hevillä otteella, mutta tietynlainen kevyempi hard rock-henkisyys on pidetty biisissä mukana, niin kuin muissakin Devil`s Trainin omissa kappaleissa. Tämä tosiaan koskee koko levyä, sillä biisit ovat pääosin melko nopeita nopeita ja raskaita temmoltaan, mutta bändi on heti selkeästi pystynyt luomaan oman juttunsa. Rajua äänivallia nykyisten toteutustapojen tarjoamana ei edes pyritä luomaan vaan soundi on ilmava ja tietty raikkaus levyltä kuuluu, ei kuitenkaan pyritä keksimään pyörää uudestaan. Mihinkään vanhojen klassikkolevyjen mukailuun tässä ei ole lähdetty vaan bändi kulkee selkeästi omia raiteitaan yhdistäen painavampaa poljentoa kevyempään kappaleesta riippuen. Munille tässä kyllä potkitaan, se on selvä.

Biisit eivät ensi kuulemalta välttämättä ole sellaisia, jotka jäävät heti mieleen, mutta levyn kuuntelu useampaan kertaan palkitsee. Avausraita Fire And Water näyttää heti mistä se kana kusee ja heti seuraava nimikkobiisi on jo selkeästi hieman monipuolisempi, mutta toki yhtä tanakka. Viides biisi, Forever, tarjoaa hienoa R.D Liapakiksen vokalisointia komeilla melodioilla ja kappale on hieno kokonaisuus lyriikoineen sekä kappaleen tunnelmallisuuden suhteen. Pystyy tämä bändi siis kevyempäänkin meteliin.

R.D Liapakis oli tosiaan minulle entuudestaan tuttu Mystic Prophecysta ja tämän jälkeen olen R.D:n bändiin pystynyt tutustumaan yhä paremmin. Rouhea, raspinen ja kantava on kreikkalaisen Liapakiksen ääni ja muutenkin tuntuu, että bändi soittaa yhteen todella hyvin. Ragasas hallitsee soolot ja Michaelin rummutus todella tehoaa. Luulenpa, että bändi onkin livenä entistä parempi ja pakkohan tällaisen musiikin on tehota sellaiseen rokkikukkoon, kuka vähäänkään innostuu raskaasta, jalat tukevassa haara-asennossa ja kovalla asenteella tehdystä vanhan ajan hard rockista. Toivon myös, että tämä poppoo ei jäisi yhden levyn projektiksi, vaan jatkoa piisaisi. Oman levyn hankin jo jokin aika sitten levykaupasta ja tätä ostosta en ole katunut.

Suosittelen jatkiksen rokkifaneille, jollette tienneet jo tästä pumpusta!

4½/5

Muutamat biisit youtuben kautta:

Devil`s Train: http://www.youtube.com/watch?v=pqiKKYfKDsA
Forever: http://www.youtube.com/watch?v=hTt4PewGd4w
Coming Home: http://www.youtube.com/watch?v=ypGYb_RPeAE
American Woman + tyylikäs musiikkivideo: http://www.youtube.com/watch?v=GyRcr9H6FaQ

 

[Monipuolisenhuono]

No nyt. Bonamassa levy kuunneltu ja tykkään, paljon. Edellinen Dust Bowl oli hyvä, Black Rock ei kokonaisuutena niin hyvä. Kyllä tää uusin on mielestäni jopa parasta Bonamassaa.

 

[alwahla]

Masentavaa, että kukaan ei ole vielä(kään) tehnyt omaa arvosteluaan Norah Jonesin tai Husky Rescuen uusimmista levyistä.

 

[Pavlikovsky]

Europe - Bag Of Bones

Europen uusin Bag Of Bones julkaistiin jo huhtikuussa, mutta ajattelin kirjoitella tänne vähän juttua levystä, kun nyt vasta hommasin kyseisen kiekon käsiini. Niin, Europe. Tuo Final Countdown-biisin varaan rakentuva yhtye Lukon maalilaulusta ja 80-luvulta, jolloin sukkahousuheviä riitti ja siinäkin lajissa vain vahvimmat pärjäsivät. Europe roikkui aikansa mukana hiuslakkoineen, kiiltävine vaatteineen ja kahden markan whitesnake-hevillään. Oli kuitenkin selvää, että Final Countdownista tuli bändille oikeastaan enemmän "taakka" pitkässä juoksussa kuin menestyksen portteja avannut levy/biisi. Final Countdownin jälkeen bändi teki vielä muutamat levyt ja vuonna 1991 bändi siirtyi telakalle jäsenten tehdessä soololevyjä aina vuoteen 1999, jolloin länsinaapurin sukkahousuhevarit aktivoituivat jälleen.

Europen tuotanto 2000-luvullakin on ollut hyvin vaihtelevaa ja bändi on hakenut paljon musiikillista suuntaansa edellisillä tuotoksillaan. Kuitenkin huhtikuussa julkaistu Bag Of Bones osui jonkinlaiseen kultasuoneen.

Bag Of Bones on oikeasti upea levytys, eri tavalla kuin ne 80-kuvun kestohitit levytyksineen. Bag Of Bonesilla on raskas äänimaailma kaiken kaikkiaan ja soittimet erottuvat toisistaan selkeästi, tämä tuo heti soundiin jykevyyttä. Luulen tämän olevan pitkälti tuottaja Kevin Shirleyn käsialan ansiota, mies joka on häärinyt tuottajankopissa mm. Black Country Communionin kanssa, on osannut myös vetää Europen kanssa oikeista naruista kun lopputulos on näin hyvä. Itseasiassa paikka paikoin yhtäläisyyksiä BCC:hen löytyy Bag Of Bonesilta myös musiikallisesti, joten sinänsä vertaus ei ole kaukaa haettua. Lisäksi bluestaituri Joe Bonamassan kirkasta kitarasoundia on myös kuultavissa tiukassa nimikkobiisissä, joten BCC on myös Europen kanssa tiivissä yhteistyössä muutenkin. Toisaalta, ilman Bonamassaakin oltaisiin päästy hyvään lopputulokseen tässä levyssä.

Joey Tempestin ääni sopii tähän Europen uuteen jytäisään muottiin loistavasti siinä missä John Norumin riffit tekevät selvää jälkeä biisistä toiseen., Mick Box-maista mouruavaa wah wahia on kuultavissa mukavasti ajoittain. Jälkipotkuisesti sanottuna niin Norumille kuin Tempestille tämä bluespohjainen hevi olisi alkujaankin sopinut paremmin kuin 80-luvun meininki, mutta jossittelu on turhaa tässäkin asiassa. Ian Haugland rumpujen takana on myös mies paikallaan tällä levyllä ja tanakka rumpusoundi tekee lisää juurevuutta jo ennestään vahvoihin biisirakenteisiin. Hammondiakin tarjoillaan levyllä tasaisesti luoden sellaista Purple/Heep-teemaa levylle. Levy sisältää 10 biisiä ja mielestäni yhtään täyterallia tähän Led Zeppelinin ja Purplen hengessä tehtyyn levyyn ei ole tungettu. Itseasiassa huvittavaa, että jotain tällaista olen Purplenkin toivonut tekevän ja nyt sen tekee Europe. Pisteitä Europelle tulee myös siitä, että kyseessä ei ole enää eilisen teerenpoikia ja soitto on todella tiukkaa, sedät jaksavat heilua.

Toivottavasti Europe on saanut tästä nyt uuden tyylisuunnan ja päässyt menneisyyden kahleistaan irti, mitä tulee yksipuoliseen levytysuraan ja kasarihitteihin. Nyt ei pidä nimen hämätä, sillä monelle Europen kuuntelu voi aiheuttaa ennen levyn laittamista soittimeen tahatonta naurua ennakkoluuloineen ja mielikuvineen, mutta nyt länsinaapurit ovat tehneet selväksi mistä kana kusee. Jos 70-luvun jytähevi uppoaa niin tämä on pakko ostos!

4½/5 (Täydet 5/5 ei olisi ollut mikään vääryys)

Laitetaan loppuun vielä biisinäytteet sinätuubista.

Not Supposed To Sing The Blues: HD - YouTube
Bag Of Bones: Europe ° Bag Of Bones - YouTube
Riches To Rags: Europe - Riches to rags - YouTube

Linkit vievät youtubeen.

 

[sonnychiba]

Billy Talent - Dead Silence

Soundi lehden arvostelusta kaksi tähteä ja haukut päälle. Itse olen eri mieltä. Toki levy oli pieni pettymys, koska edelliset kolme olivat loistavia levyjä, eikä tämä uusi yltänyt lähellekään niiden tasoa. Mutta useamman kuuntelu kerran jälkeen levy alkaa maistua. Benin laulanta toimii edelleen, muu bändi tulee perässä.

Eka sinkku Viking death march on levyn parhaimmistoa. Muita levyn kohokohtia ovat Surprise Surprise, Runnin across the tracks, Love was still around, Dont count on the wicked ja Dead silence.

Levyn helmi on Swallowed up by the ocean. Melko epätyypillinen Billy Talent biisi.

 

[Pavlikovsky]

ZZ Top - La Futura

Siitä oli sellaiset yhdeksän vuotta, kun Texasin partajyrät viimeksi studiolevyn ulos potkaisivat, joten oli aikakin, että pieni vanha bändi Texasista kunnostautui levyrintamalla. Levyn julkaisuajankohtaakin siirrettiin tasaisen väliajoin aina eteenpäin, mistä lie sekin sitten kertoi, ehkä bluespierut halusivat vielä viimeistellä levyään.

Tuottajana hääri vanha tuttu Rick Rubin, joten naamakarvan määrä studiossa on ollut lähellä jonkinlaisia recordeja. Jo avausraita I Gotsta Get Paid tuo vanhalle fanille sen kaivatun tunteen, että tätä on todella kaivattu. I Gotsta Get Paid lyö tosiaan vahvalla boogiellaan ensitahdit levylle ja Tushin hengessä laukkaava Chartreuse jatkaa vahvalla partajalmareiden suosimalla boogielinjalla. Consumptionilla ja Over You:lla sitten nostetaan kaasujalkaa hieman ja linja muuttuukin perinteisempään bluesiin, joka myös kuulostaa Gibbonsin karhealla tulkinnalla hyvältä.

Tämän jälkeen kuullaan taas I Don´t Wanna Lose You, You:n sekä levylle hieman muunneltu sinkku Flying High, jotka ovat hyvin toimivia menopaloja ja taas mennään hieman tanakampalla kompilla. Levyn loppupuoli tarjoaa myös ehtaa Toppia It`s Too Easy Manana on hitaampi veto ja Big Shiny Nine on taas groovaava yksinkertaisella, mutta juurevalla reseptillä tehty bluesrock-kiskaisu. Levy päättyy mukavaan bluespaatokseen nimeltään Have A Little Mercy, josta kuulee todella konkareiden olevan eniten mukavuusalueellaan.

La Futura on Texasin kaiken nähneiltä reisiharjoilta väkevä esitys 10 biisillään, täytebiisejä ei kuulla. Edeltäjään Mescaleroon nähden tämä on paljon vahvempi ja ytimekkäämpi kokonaisuus, sillä Mescalerolla oli yksinkertaisesti liikaa biisejä, XXX kalpenee myös La Futuran käsittelyssä. Soundien suhteen ollaan edelleen karheahkolla linjalla, muttei niin mutaisella linjalla kuin kahdella edeltäjälevyllä. Gibbons hoitaa hyvin pitkälle kaikki vokaalit levyllä, Dusty keskittyy bassotteluun, vaikken olisi pahakseni laittanut vaikka Hill olisi jonkun biisin tulkinnutkin. Onhan Hill mikin varressa mm. klassikoissa Tushissa ja Party On The Patiossa. Frank Beardin rummutus kulkee kuin kiskoilla ja Beard on kaikessa eleettömyydessään vähintään yhtä kovan tason peruskompin iskijä kuin AC/DC:n Phil Rudd. Homma hoituu vaikka rööki suussa ja hands freehen puhuen yhtä aikaa.

ZZ Top on tehnyt yhden vuoden kovimmista rock-levyistä vaatimattomasti sanoen. Pieniä moitteita live-esiintymisistä on kuultu, mutta kyllä ainakin studiossa parran pärisyttäjät näyttivät nuoremmilleen jälleen närhen munat!

9+/10.

 

[Pavlovin Koira]

Helloween - Straight Out of Hell

Sanottakoon alkuun että kuulun niihin vanhan liiton miehiin, joille musiikki on lähes yhtä kuin heavy ja se puolestaan lähestulkoon sama kuin 80-luvun NWOBHM: ennen kaikkea Iron Maidenin levyt Number of the beast, Powerslave, Piece of Mind, Judas Priest sekä sitä trendiä seuranneet saksalaisen Helloweenin Keeper of the Seven Keysit.

...eli pieni asenteellinen kynnys on ylitettävänä kun alan kuuntelemaan tätä uudempaa progevivahteista Helloweenia. Mutta kun keskittyy kuutelemaan - ja tämä on aika haastavaa kuunneltavaa - niin levy palkitsee kuulijansa. Sitä perustykitystä, johon tässä bändissä aikoinaan ihastuin on homma yhtä perustaltaan. Nyt vain enemmän erinäköisiä "koukkuja". Ja pakko sanoa että tykkään tuosta saksalaisesta ääntämisestä.

Levyn saundeja kuunnellessa, esim. 4.biisiä "Far from the stars", tulee muuten lähimpän bändinä mieleen Stratovarious. Metka juttu. Pakollinen balladi on levyn 7:s raita Hold Me In Your Arms. Levyn 10:n raidan tyyppistä "Asshole" -biisiä ei bändin vanhoina sankariheviaikoina olisi voinut kuvitellakaan.

Sopivasti uutta, sopivasti vanhaa. Spotifylla on nyt levy kuunneltu ja kyllä minä tämän ostan.

8+

 

[Caney]

Temper Temper

Bullet For My Valentinen neljäs täyspitkä saa julkaisunsa ensi viikolla, ja osa biiseistä on ollut kuunneltavana pitkin nettiä (mm. Bulletin virallinen streami parille biisille) sekä sinkut Temper Temper ja Riot ovat olleet n. 2-3 kuukautta jo ilmassa.

Mitä olen nyt kuunnellut, niin hitaampaa, kuin edellinen albumi Fever, mutta pykälän raskaampaa. Ei yllä vieläkään The Poisonin tasolle, mutta parempaa settiä ollut, kuin Fever, vaikka tuo hitaus itseäni vähän häiritseekin. Toisaalta taas musiikkikin on vähän monipuolisempaa, on vähän sitä ja tätä lykätty joka paikkaan. Uutta kokeilevat, "fresher Bullet", kuten itse laulaja Matt Tuck myös sanoi. Jos sitä parin viikon päästä kokeilisi tehdä vähän isompaa ja kunnon arvostelua, vaikka musiikista noin käytännössä (soittaminen jne) ymmärrä juuri mitään, korvilla mennään. Sanotaan vielä sen verran, että hiteiksi jo nyt on osottautuneet Saints and Sinners, Truth Hurts ja yourbetraylmainen Breaking Point. Yhtään heikkoa en ole löytänyt, vaikka seasta löytyykin pari täytebiisiä. Suurin osa biiseistä tullut kuunneltua vasta kerran tai kaksi.

 

[PataJaska]

Stratovarius - Nemesis

Pohjustuksena kerrottakoon seuraava tarina: vuonna 1995 ystäväni lainasi minulle musiikkia CD:llä, tuolloin juuri kehitetyssä MP3-formaatissa. Sekalaisten biisien joukossa oli lopulta vain yksi kappale jota kuuntelin. Kuuntelin sen varmasti 30-50 kertaa putkeen, ja sitä hetkeä en unohda koskaan, en nimittäin ollut silloisen 13-ikävuoteni aikana kuullut mitään mitä olisi edes etäisesti voinut verrata siihen. Henkeni salpautui ja sanat loppuivat kesken, en ollut kuullut koskaan niin tarttuvaa melodiaa, enkä kenenkään koskaan laulavan niin upeasti kuin kaveri siinä biisissä lauloi. Ilmeni sitten, että kyseisen kappaleen (Father Time) esitti Stratovarius niminen yhtye, josta en ollut eläissäni kuullut. Eikä sen jälkeen ole ollut paluuta siltä tieltä..

Tämä nostalgiatrippi siksi, että luonnollisestikaan nyt jo aikuisena vuonna 2013 mikään ei enää kosketa tuolla tavalla. Olin pitkään sitä mieltä että Stratovarius olisikin saanut lyödä pillit pussiin Elements-kakkosen jälkeen, mutta onneksi ei lyönyt, sillä muuten tätä hienoa levyä ei koskaan olisi tehty. Molemmat Elementsit, välissä tullut "paluulevy", sekä tämän uuden kokoonpanon kaksi ensimmäistä levyä ovat kaikki jääneet hyllyyn pölyttymään, mutta nyt potkii. Olen tyrmistynyt miten hyvin tämä toimii, levy tekee juuri sopivassa määrin kunniaa 90-luvun kulta-ajan Stratolle (etenkin monien biisien taidokkaiden sooloilujen ja ylipäätään kosketin- ja kitaramelodioiden osalta), mutta kuitenkin tuoreilla mausteilla. Osa kappaleista onnistuu jopa yllättämään (kuten jo lähes E-Typeksi menevä Halcyon Days), mutta yllätykset ovat järjestään vain positiivisia. Biisit ovat kertakaikkisen toimivia, kertosäkeet mahtavia, ja suoraviivaisuus sekä polveilevampi ilmaisu hyvässä tasapainossa. Vain pari muita heikompaa kappaletta on mukana. Mukana on jopa bändin historian ehkä sen kaikkein eniten mielipiteitä jakavan biisin (Paradise) manttelinperijä, myöskin kun katsoo mitä netissä kyseisestä biisistä on keskusteltu. En kerro kappaleen nimeä, jokainen bändin uraa seurannut varmasti kyllä bongaa sen sieltä levyä kuunnellessa ;)

Eli: jos sinäkin olit jo luovuttanut tämän yhtyeen suhteen, kuten minäkin olin, niin mars kauppaan ja huomaat iloksesi olleesi väärässä. Kotarikin tuntuu laulavan paremmin kuin vuosiin. Eihän tämä enää ole sama yhtye, mutta kasvojen pesu on nyt lopultakin onnistunut, eikä Tolkkia tarvitse paljon kaipailla. Tämä on yhtyeen paras levy sitten Infiniten, ja luulenpa että tämä nimenomaan kokonaisuutena kyllä ylittää myös sen. Eli hyvät toverit: Nemesis on parasta Stratovariusta sitten Destinyn, eli vuoden 1998!

 

[J.Hotti]

Olin pitkään sitä mieltä että Stratovarius olisikin saanut lyödä pillit pussiin Elements-kakkosen jälkeen, mutta onneksi ei lyönyt, sillä muuten tätä hienoa levyä ei koskaan olisi tehty.

Sain perjantai-illan kunniaksi kuunteluun juuri uusimman Straton ja kun ensimmäinen kuuntelukerta oli takana, pakko oli päästä teosta hehkuttamaan Jatkoaikaan. Hakuun sana Stratovarius jospa vaikka tälle loistavalle bändille olisi tänne oma ketjukin avattu. Eipä ollut, mutta kun yksi hakutuloksista meni uutuuslevyihin, jotenkin oli helppo päätellä, että Nemesis on viimeisimpien viestien joukossa. Ja niin olikin, viimeisin viesti : ) Ja kuinkas ollakaan, PataJaska kirjoittaa täysin samoja ajatuksia mitä allekirjoittaneen päässä juuri nyt pyörii ja siitä ehkä parhaimpana osoituksena yllä oleva lainaus.

Stratovarius ja Nemesis, huikea teos. Kotipelto, Kupiainen, Porra ja kumppanit, huikeaa työtä. Vaikka mennäänkin vasta alkuvuotta, helppo ennustaa jo nyt, että Nemesis on vuoden 2013 metallialbumi. Eikä pelkästään Suomessa!

 

[Vaughan]

Eli hyvät toverit: Nemesis on parasta Stratovariusta sitten Destinyn, eli vuoden 1998!

Tämä on hieno kuulla! Levy lähti juuri tilaukseen WOWHD:ltä (hintaan 9,50 puntaa), joten vähän aikaa joutuu odottamaan saapumista.

 

[haunted shores]

Aikalailla näköjään mielipiteet vaihtelee. Kuulin tämän Stratovariuksen uusimman läpi kaverini luona perjantaina ja omasta mielestäni kokonaisuutena bändin toiseksi heikoin tuotos koskaan. Ainoastaan se Tolkin viimeiseksi jäänyt tekele kyntää syvemmällä.

Sinänsä iso pettymys, koska kaksi edellistä vähintäänkin kelpolevyä ovat lupailleet vielä yhtä melodisen heavyn jättiläistä tulevaksi.

Uusin on sekava sillisalaatti jolla punainen lanka on bändiltä pahasti hukassa ja melkein jokainen biisi tuntuu siltä kuin ne olisivat ylijäämäbiisejä kuuden tai seitsemän eri levyn sessioista.