Uutuuslevyjen arvosteluketju

[Mahtiankka]

Masterstroke: As Days Grow Darker

Wait For The Fall
As Days Grow Darker
Walls Of My Temple
Unstoppable
Another Step Back
Purity Fades
Stillborn
Into Oblivion
Inside Myself
Old Wounds
Truth Revealed

Tamperelainen Masterstroke julkaisi kolmannen, As Days Grow Darker -nimeä kantavan pitkäsoittonsa 25.3. Debyyttialbumi Apocalypse ei erinäisten vaikeuksien myötä löytänyt tietään laajemman kuuntelijakunnan keskuuteen. Levyä julkaistiin lähinnä Venäjällä ja Japanissa. Vuonna 2007 yhtye julkaisi kuitenkin onnellisempien tähtien alla Sleep-nimisen levyn, joka herätti kiinnostusta metallipiireissä. Masterstroke tarjoili Sleepillä laadukasta melodista metallia, tarttuvien kertosäkeiden iskiessä tajuntaan rajulla voimalla.

Nyt on siis kolmannen albumin aika. Aloitusraita Wait For The Fall on tuttua Masterstrokea. Hieman ehkä tasapaksu ralli, mutta ottaa paikkansa levyllä. Nimikkoraita As Days Grow Darkerista bändi tarjoili maistiaisia MySpacessa jo ennen levyn julkaisua. Pakko myöntää, että alkuun kappale kuulosti hyvinkin laimealta, mutta parantui kuuntelun myötä. Levyltä kuultuna biisi iskee tehokkaasti, keskitempoinen melometallipala. As Days Grow Darkerin jälkeen Masterstroke lyö tiskiin erittäin tehokkaan metallirallin Walls Of My Templen. Niko Rauhala esittelee kappaleen aikana tyylikkäästi äänivalikoimaansa. Miehen vokalisointi on kehittynyt edellisiltä levyiltä tuntuvasti, vaikka isompaa moitteen sijaa ei ennenkään ollut.

Unstoppable jyrää varmasti alusta loppuun, ja kyllähän tästäkin löytyy maistuva kertosäe. Masterstroken selkeä vahvuus on aina ollut onnistuneet kertosäkeet ja toimivat sävellykset. Another Step Back rauhoittaa tunnelmaa pariksi minuuttiksi, kyseessä on kaunis tunnelmapala. Rauhalan ääni tuntuu passaavan mainiosti myös hidastempoisiin biiseihin.

Ja sitten mennään taas. Purity Fades on suhteellisen keskinkertainen kappale ainakin muutaman kuuntelun perusteella, Stillbornissa pojat vetävät hieman raskaammalla kädellä. Jonkinlainen tarttuvuus Stillbornista kuitenkin puuttuu. Into Oblivion täydentää tätä tyhjiötä, biisi toimii mainiosti, samoin Inside Myself. Old Woundsissa ei ole moitteensijaa, mutta levyn terävimpään osastoon kuuluva biisi löytyy hännästä, Truth Revealed. Hieno kappale, oiva päätös kovalle albumille.

Kokonaisuutena levy on mainio, mutta Sleepin tavoin vaatinee useamman kuuntelukerran avautuakseen. Hyvin vaikea tässä vaiheessa sanoa, onko As Days Grow Darker yhtä merkittävä albumi, kuin Sleep, se selviää ajan kanssa. Yhtä kaikki, tasokasta keskitempoista melodista metallia yhtye tarjoaa uutuusalbumillaankin.

Arvosanaa en kykene antamaan juuri siitä syystä, että oletan tämän nostavan profiiliaan ajan myötä. Kansitarra kertoi yhtäläisyyksistä Evergrayn ja Nevermoren kanssa, joten ainakin em. bändien faneille tsekkaamisen arvoinen teos.



Celesty: Vendetta

Prelude for Vendetta
Euphoric Dream
Greed & Vanity
Like Warriors
Autumn Leaves
Feared by Dawn
Lord (Of This Kingdom)
New Sin
Dark Emotions
Fading Away
Legacy of Hate part III


Seinäjoen powermetal-ylpeyden Celestyn neljäs albumi kantaa nimeä Vendetta ja julkaisijana toimii Spinefarm Records. Kyseessä on erittäin kunnianhimoinen albumi, sillä yhtye on käyttänyt levyllä ammattikuoroa. Taustalta löytyy mm. Suomen Kansallisoopperan kanssa töitä tehnyt kapellimestari Kalevi Olli.

Intro Prelude for Vendettan päättyessä räjähtää käyntiin powermetal-tykitys, jollaista harvemmin nykypäivänä kuulee. Euphoric Dreamissa mennään eikä meinata, Idolsista ja Kuorosodasta tutun Antti Railion hoitaessa vokalisointia upeaan tyyliin. Biisi on erittäin kovaa ja laadukasta poweria. Greed And Vanity pistää kuitenkin vielä paremmaksi, tämä kappale on ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen levyn ykkösraita. Biisi olisi sopinut mainiosti tyyliltään myös loistavalle Mortal Mind Creationille.

Like Warriorsissa mennäänkin Rhapsody of Fire -tyylillä, tempoa riittää, kertosäe on tarttuva ja tunnelma kokonaisuutena hyvä. Autumn Leaves rauhoittaa tahtia hieman, mutta senkin kertosäe kilkuttaa tuttuun powertyyliin. Hieno biisi. Feared by Dawn kärsii hieman edellisten biisien loistosta, ei oikein ota täydellä teholla tuulta siipiensä alle. Jotenkin eri tavalla levylle sijoitettuna olisi mahdollisesti toiminut paremmin. Biisi ei kuitenkaan ole huono, vaan kertoo enemmänkin edellisten hyvyydestä, kun ei sytytä.

Lord of This Kingdom on tempoltaan rauhallisempi, mutta toimii ihan asiallisesti. New Sin on mahtipontinen power-ralli, mutta ainakin allekirjoittanutta häiritsee kertosäkeessä yhtäläisyydet Nightwishin Poet And The Pendulumin kanssa. Jos jättää tämän pienen häiritsevän seikan huomioimatta, New Sin nousee aika korkealle Celestyn kaikkien aikojen biisien listalla. Kuoro toimii tässä mainiosti.

Dark Emotions on edellisen jälkeen hieman tasainen biisi. Fading Awayssä on vahvaa hittipotentiaalia, ja tiettävästi biisi on jo radiosoittoon päätynytkin. Päätösraita, massiivinen Legacy of Hate part III oli odotusarvoiltaan kovaa luokkaa, mutta ei aivan täysin onnistu vastaamaan huutoon. Voi olla, että LoH:n ensimmäinen osa on liian kova vertailukohta, koska kyseessä on ehkä Celestyn hienoin biisi. Kyllähän tämäkin silti toimii, mutta lievä pettymys jokatapauksessa.

Albumi on pakettina lähes täydellinen power-levy, enkä usko kovin monen genren ystävän tähän pettyvän. Mortal Mind Creationia Vendetta ei minun listallani kepitä, mutta siihen ei pysty kyllä kovin moni muukaan albumi, siksi kovasta paketista MMC:ssä on kyse. Vendetta on vahvasti Nightwishin suuntaan kumartava teos, jota voi suositella jokaiselle powerin tai ylipäätään mahtipontisemman metallin fanille.

 

[Ted Raikas]

Aika korkata tämä ketju tämän vuoden osalta:

PMMP: Veden varaan

1. Kuvia
2. San Francisco
3. Lautturi
4. Viimeinen valitusvirsi
5. Taajama
6. Pariterapiaa
7. Merimiehen vaimo
8. Tulva
9. Lapsuus loppui
10. Se vaikenee joka pelkää

PMMP on varmasti yksi 2000-luvun eniten mielipiteitä jakavista suomalaisista yhtyeistä. Vielä kun duo ponnisti moiseen maineeseen monelle jo valmiiksi hiukan epämääräisistä kuvioista, eli Popstars kykykilpailusta, joskaan nyt ei suoraan siellä vielä muodostunutkaan. Itse kisassa syntyneet bändit taitaa olla kaikki enemmän tai vähemmän menneen talven lumia, mutta PMMP se vaan porskuttaa. Millä lihaksin sitten? Sitä itsekin pitkään mietin, koska ensimmäinen kosketus yhtyeeseen tuli, kuten varmaan monella muullakin, Rusketusraidat renkutuksen myötä joskus armon vuonna 2003. Tuota veisua sai kuulla koko kesän radiosta ja vielä vähän myöhemminkin ja hermot oli monesti pinnassa. Sen myötä bändistä ajatteli, että se on takuulla yhden hitin ihme ja että ei se kyllä voi mitään laadukasta poppia jos mitään muutakaan tarjota Suomenmaassa vuotta paria kauempaa.

No näin on aikaa nyt kiirinyt siitä jo monta vuotta ja PMMP on edelleen keskuudessamme. Mitä siinä välissä on tapahtunut, no varmasti monenlaista. Siitä en ole niin oikea henkilö kertomaan, koska en bändin tekemisiä ole kovinkaan tiiviisti seuraillut missään välissä. Tiettyjä kappaleita vuosien varrelta on jäänyt mieleen, esim. cover-versio Noitalinna Huraa:n Pikkuveljestä, Kesäkaverit jne. Hiukan ehkä laskutavastakin riippuen viides PMMP:n albumi on tänä keväänä tosiasia ja on nyt aika heittäytyä veden varaan ja katsoa mitä tulee vastaan.

Kuten todettua, oma suhde tähän yhtyeeseen on ollut aina aika ristiriitainen. Rusketusraidat oli ja on edelleenkin rasittavimpia kesärenkutuksia mitä kuvitella saattaa. Sen jälkeen on miedompaa ärsytystä esiintynyt, osassa kappaleista on löytynyt jopa ihan mielenkiintoisia ja varsin energisiäkin piirteitä. Silti mitään syvempää ahaa-elämystä ei ole päässyt missään välissä syntymään, samalla levyjä on hehkutettu lähes kaikkialla kilvan. Jotain aivan erikoista pitäisi siis olla kyseessä? Tänä keväänä minäkin sain vihdoin sen elämyksen.

Veden varaan avautuu varsin erikoisia äänimaailmoita ja eteeristä kaukaisuutta huokuvalla kappaleella Kuvia. Soitannolliset ratkaisut on jotain ihan muuta mitä olen mieltänyt olevan PMMP-nimisellä yhtyeellä. Toki siellä on seassa jotain tutunkuuloista, mutta nyt paljon kierommin. Vaikeaselkoisia tunneskaaloja, mutta varsin hyytävän voimakas aloitus albumille kaiken kaikkiaan. Tämä hypnoottisuus on ehkä voimallisimmallaan näin heti levyn alussa ja myös sen loppupuolilla, mutta seuraa pitkin albumia onneksi taustalla muovautuen eri tavoin.

Seuraavissa kappaleissa päästään sitten jo popin pariin hiukan tutummalla konseptilla ja melodisuudella, mutta edelleenkään ei ole siitä ihan aidan tavanomaisimmasta kohdasta menemisestä kyse. Nostalgissävytteinen ja mahtipontiseksi yltyvä San Francisco on aivan hävyttömän tarttuva ja voimakkaita mielipiteitä herättävä tapaus. Selkeä hittikappale Lautturi taasen on luvalla sanoen ehkä yksi 2000-luvun kauneimmista suomalaisista kappaleista. Sanat ovat äärimmäisen kauniit ja koskettavat ja melodia toimii virtaavaan täydellisesti, kylmät väreet. Näin vahvalta alulta alkaa jo miettiä, että mitä kaikkea eteen tuodaankaan albumin taholta? Ikävästi Viimeinen valitusvirsi latistaa tunnelman sellaisella osin aika ponnettomalla räyhäämisellä, joka tuo mieleen kaiken maailman Maija Vilkkumaat sun muut tyhjänpäiväiset naisrokkarit sekä vahvistaa sitä aiemmin saatua sietämätöntä mielikuvaa PMMP:sta. Onneksi tuo kyseinen kappale on levyn ainoa selkeä väliinputoaja, eikä pääse liikaa rikkomaan hienoa kokonaisuutta.

Levyn hiukan seesteisempää ja pohdiskelevampaa puolta edustava Taajama maalaa myös eteen varsin koskettavien sanojen kautta hienoja mielikuvia. Ei levyn hienoimpia hetkiä, mutta puolustaa paikkaansa, ehkä yksittäisenä piirteenä kappaleessa on hienoa sen ambientmainen loppu joka miksautuu yhteen mainiosti levyn seuraavaan kappaleeseen joka onkin sitten sitä ehdotonta parhaimmistoa. Kepeä ja kipeä Pariterapiaa lähes härskinkuuloisilla discosaundeilla on todellinen täsmäosuma jonnekin hermopisteeseen. Hillittömän tarttuva ja siitä näennäisestä keveydestään huolimatta on yllättävänkin synkkiä sävyjä sisällään pitävä ja ne sanat, ne on todella raadollisen suorasukaiset. Mainio osoitus siitä, miten tämä levy voi tarjota yllättävyyksiä ja monipuolista ilmaisua, ainakin minut tämä yllätti jotakuinkin henkiset housut kintuissa.

Omalla tavallaan kepeällä linjalla mennään sitten Merimiehen vaimon kohdallakin. Tässäkin on syntikkapopin piirteitä mukana omalla omituisella tavallaan, todella keinuva ja hyväntuulinen kesäinen melodia ja sanoissakin on sitä arkielämän karuutta ja kohtalokkuutta mukana kahmaloittain. Näiden muutamien edellisten biisien perusteella voisi sanoa, että PMMP onnistuu tällä hetkellä kahden hyvin erilaisen maailman yhdistämisessä vähintään yhtä hyvin kuin yksi lajityypin aiempi suomalainen mestari, nimittäin YUP. Kepeys ja vakavuus samassa paketissa ei ole helppo rasti, koska sen voi tehdä niin helposti väärin ja väkinäisesti.

Tunnelmoiva Tulva tuo sitä haikeutta ja rauhallista puolta lisää. Kaunis kappale itsessään, mutta myös niitä muutamia kappaleita jotka edelleen jättää ehkä hiukan kylmäksikin. Ei kuitenkaan huono kappale tämäkään, eikä todellakaan mitään varman päälle vedettyä toimintaa. Seuraava kappale on sitten taas jo enemmän koskettava ja hienoja teemoja sisältävä Lapsuus loppui. Taidokasta sanoitusta jälleen kerran ja todella kaunis kertosäe kruunaa kaiken.

Päätöskappale Se vaikenee joka pelkää, sisältää myös sitä aiemmin kiroamaani räyhäämistä, mutta kappaleen kokonaisrakenne on sen verran monimuotoinen ja selkoinen, että tällä kertaa se sopii mausteena sekaan varsin hyvin. Tunneskaalat vuorottelee ja instrumentaalisesti kappale on paikoin todella huimaa kuultavaa lähes progemaisilla ulottuvuuksillaan. Erityisesti kitarasoolot on huikeaa kuultavaa, hienosti kasvava teos ja komea lopetus albumille joka jättää kokonaisuudessaan varsin erikoisen tunnelman päälle vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen.

Nimensä mukaisestikin levyä kannattelee sellainen mielenkiintoinen läpivirtaava ja samalla etäinen ja kuitenkin todella läheinen tunnelma. Välimatkoista kertovaa tarinaa. Kansikuvaa myöten paketti on rakennettu ajatuksella ja sydämellä. En olisi tosiaan vuosia sitten kuvitellut kehuvani PMMP:n tuotoksia, mutta tässä on sitä jotakin. Sellaista, mitä en ole täysin löytänyt aiemmista, mutta minkä selkeästi ovat tällä levyllä löytäneet. Sopivalla tavalla vakavoitunutta ja aikuismaista, kuitenkaan menettämättä pilkettä silmäkulmassa ja asenteellisuutta. PMMP on omasta mielestäni astunut tällä levyllään suomalaisen popin ja rockin raskaaseen sarjaan ja vakuuttaneet ainakin minut taidoistaan.

Yksi selkeä väliinputoaja ja muutama hivenen etäiseksi jäävä kappale, sekä tietyt pienet edelleen ärsyttävät pikkupiirteet tekee sen, että kyseessä ei ole ihan täydellisyys, mutta varsin lähelle mennään ja olosuhteisiin ja odotuksiin nähden kyseessä on varsin rautainen tapaus. Toistaiseksi parasta mitä tämä vuosi on musiikin saralla itselleni tuonut.

Arvosana: 4½/5

 

[mice]

Vendetta on vahvasti Nightwishin suuntaan kumartava teos, jota voi suositella jokaiselle powerin tai ylipäätään mahtipontisemman metallin fanille.

Levyä kuunneltu nyt pari päivää ja itselleni tulee vahvasti mieleen Sonata Arctican Unia-albumi useassa kohdin. Unia oli aikanaan vuoden parhaita albumeita, joten tämä nimenomaan hyvässä sävyssä huomioituna. Hieno tekele tämä Celestyn uutuus ja paranee vanhetessaan kuuntelukertojen kasvaessa.

 

[Rinksu]

Amorphis:Skyforger

Sampo
Silver Bride
From the Heaven of my Heart
Sky is Mine
Majestic Beast
My Sun
Highest Star
Skyforger
Course of Fate
From Earth i Rose
+Godlike Machine

En väitä tuntevani kaikkia suomalaisia metallilevytyksiä. Todennäköisesti on paljon kamaa, jota joku muu voisi pitää parempana. Niinpä puhun vain omasta puolestani kun sanon, että Nightwishin Wishmaster on ollut SE suomalainen metallilevy. Levy, joka kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin silloin joskus. Levy johon, tahtomattanikin, vertaan kaikkea uutta kuulemaani.

Nyt näyttäisi siltä, että löytynyt levytys, joka vihdoin viimein poistaa WM:n tältä jalustalta.

Amorphis on ollut itselleni bändi, joka on useasti käynyt lähellä, mutta jolta on kuitenkin puuttunut se "jokin". Bändin musiikissa on aina ollut hetkensä, mutta tietynlainen monotonisuus sitä kuitenkin on vaivannut. Hyvätkään biisit eivät ole lähteneet niin kutsutusti lentoon. Ja tämäkin on vain oma mielipiteeni, joku muu voi olla eri mieltä.

Tällä uusimmallaan Amorphis on vihdoin viimein nakannut tuon piirteen niska-perse otteella ikkunasta ulos. Nyt musiikissa on ilmavuutta. Nyt biisit lähtevät lentoon.

Alkaen mukavasti progeilevasta Samposta, levyn ensimmäiset 7 biisiä ovat silkkaa rautaa. Erikoismaininta todella kauniille From the Heaven of my Heartille, kauniin ja rujon upealle kohtaamiselle Highest Starille, sekä vahvasti Opethmaisilla alkutahdeillaan munat kurkkuun asti potkaisevalle Majestic Beastille.

Loppupuolella on ehkä pientä otteen herpaantumista havaittavissa, mutta levyn päättävät, From earth i Rose sekä kokonaisuudesta järkevästi ulos jätetty, mutta muuten upea Godlike Machine pitävät tämänkin osan reilusti plussan puolella.

Kaiken kaikkiaan erittäin tasainen kokonaisuus, jolla Amorphiksen eri aikakausien tyylilajit kättelevät tyylikkäästi toisiaan. Tähän asti tämän vuoden kovin levytys omalla kohdallani.

5/5 lähtee tälle.

 

[hannes_ko]

Pet Shop Boys: Yes

Arvosteluissa Yesiä on pidetty tylsänä ja ilmeisenä. Se ei kuulemma tarjoa mitään uutta ja kiinnostavaa. No, aika erikoista olisikin, että kuudettakymmenettä kovasti käyvät tanssimusiikin pioneerit keksisivät pyörää yhä uudelleen.

Totuus on, että tämä on hyvä PSB-levy, ja mukana on muutama aivan mahtava kappale.

PSB:n viimeiseksi todelliseksi levyklassikoksi jäänee Very. Sen jälkeen esimerkiksi Nightlife vaikutti hyvältä, mutta on jäänyt hyllyyn pölyttymään. Pitäisi kaivaa esiin. Välillä PSB on onnistunut yksittäisillä kappaleilla: vaikkapa Red Letter Day on vastustamaton.

Yesillä tällaisia redletterdayitä on puolenkymmentä. Ne kelpaisivat heittämällä mukaan 80-luvun lopun ja 90-luvun alun PSB-levyille. (No, Behaviour on tunnelmaltaan niin erilainen, ettei sinne.)

Levy alkaa tämänkertaisella junttihitillä (vrt. Go West, New York City Boy) Love Etc., joka jää soimaan päähän tehokkaasti, mutta on ensimmäkseen tahmainen. Heti seuraava kappale All Around the World on geneerinen, mutta samalla täydellinen PSB-kappale. Samaa loistoa jatkaa levyn neljäs raita Did You See Me Coming? ja vielä on erikseen mainittava Pandemonium.

Mitään uutta PSB ei tarjoa, mutta on parhaimmillaan parasta PSB:tä pitkiin aikoihin. Alle kouluikäisenä PSB:n löytäneelle fanille se on valtava ilo, uskokaa pois. On vaikea vastustaa lapsuuden sankareiden väkevää paluuta.

Tämä ei ole vuoden paras levy, mutta iloisin jälleennäkeminen aikoihin.

8/10

 

[Ted Raikas]

Riverside: Anno Domini High Definition

1. Hyperactive (05:45)
2. Driven To Destruction (07:06)
3. Egoist Hedonist (08:56)
4. Left Out (10:59)
5. Hybrid Times (11:53)

Omintakeisella progressiivisen rockin ja miksei myös metallinkin yhdistelmällä jo useamman vuoden keskuudessamme vaikuttanut puolalainen Riverside on palannut kehiin uuden albuminsa kera. Muutaman vuoden takaisessa Rapid Eye Movementissa tietty äänimaailma ja tyyli tuli jo aika loppuun asti pureskeltuna esiin ja ei ainakaan allekirjoittaneeseen kolahtanut ihan yhtä lailla kuin sitä edeltävät levyt, kierrättäen hiukan liikaa asioita. Kysymys kuuluikin jännityksen sekaisella äänellä, että onko neljännellä albumilla sitten jotain uutta annettavaa? Lyhyt ja ytimeikäs vastaus: on.

Riverside on hyvin pitkälti luonut nahkaansa uudelleen. Soittoon on tullut ihan uutta energiaa ja jopa psykedeelisiä vivahteita enemmän mitä aiemmin on kuultu. Sopivaa raivokkuutta ja erikoisia ja yllättäviä ratkaisuja riittää pitkin poikin albumia äkkiväärällä tavalla. Myös syntikkasaundit ovat saaneet ihan uudella tavalla roolia kokonaisuudessa ja kuuluvat pitkin levyä miellyttävällä tavalla. Kaikkea ei kuitenkaan ole heitetty romukoppaan, vaan tunnelmallisia kitarointeja, hämyilyä ja puhtaasti kaikessa tummuudessaan kauniita kohtia riittää progressiivisen musiikin ystäville. Hiukan raskaammastakin puolesta pitävät eivät välttämättä joudu pettymään. Riverside on todella luonut varsin toimivan ja loogisesti etenevän paketin.

Jo aloituskappaleen Hyperactiven kauniista pianosoolosta päästään oitis siihen hektisimpään tunnelmaan mitä albumi tarjoaa. Jo tässä kohtaa huomaa, että nyt on tuotu uutta kehiin. Seuraava kappale Driven to Destruction tarjoilee hiukan tutumpia Riversiden ulottuvuuksia, mutta tässäkin kohtaan sekaan on heitetty uusia jippoja ja ehkä aiempaa ponnekkaampaa ilmaisua ja komeat kosketinsaundit kruunaa hienon tunnelman, eikä psykedeeliset äänitehosteet ainakaan huonoa kokonaisuudelle tee.

Jo aiemmin netissä pyörinyt Egoist Hedonist kuvastaa ehkä levyllä parhaiten sitä uusiutunutta äänimaailmaa sisältäen lähes kaikki puolet mitä levy voi tarjota. Metkat torvisektiot keskellä kappaletta varmasti jakaa vähän mielipiteitä, mutta omasta mielestäni ne sopii kajahtaneeseen ilmapiiriin hyvin, mitä tämä kappale vaihtuvaisuudessaan edustaa. Rohkea ja tyylikäs veto joka tuo hiukan kevennystä muuten aika raskasmieliseen kappaleeseen. Levyn huippuhetkiä ehdottomasti.

Ehkä silti kaikkein hienoimmat hetket koetaan kahden viimeisen kappaleen aikana. Näistä Left Out on kyllä ehkä kaikkein lähinnä vanhempaa tyyliä, mutta tähänkin on saatu upotettua jotain todella tuoretta upeiden akustisten soolojen ja erilaisten kerrosten muodossa. Ylipäätään kappaleen polveilevan kaunis melodia itsessään viehättää suuresti. Hyvin mahdollisesti Riversiden kauneimpia kappaleita joita olen kuullut. Kappale saa lisäksi mukavaa lisäpontta puolivälissä energisemmällä otteella ja aivan helvetin hienoilla hammondeilla. Äkkiväärempään ja raskaammalla tavalla polveilevaan hurmokseen päästään sitten huimalla päätösraidalla Hybrid Times. Taas on kerroksittain todella ovelia ratkaisuja ja hienoja soitannollisia ratkaisuja ja komeat syntikka ja hammondkuljetukset siivittää kappaletta hienoon kliimaksiin. Loppupuoli on lisäksi elektronisuudessaan ja transsimaisuudessaan todella huumaava päätös.

Onko tässä kyseessä Riversiden paras albumi ja täydellinen albumi - täysosuma? No bändin parhaimmistosta puhutaan ja kenties siitä ihan parhaimmastakin albumista (aika sen näyttää), mutta ehkä alkupään kappaleiden sinänsä hieno kaahailu jättää vielä hiukan toivomisen varaa ja toisaalta joissain kohtaa olisi toivonut vieläkin enemmän niitä uskaliaampia ja uudistuneita ratkaisuja, joita kyllä albumilta löytääkin sieltä täältä. Pikkuseikkoja kuitenkin, eikä se pilaa kokonaisuutta millään lailla.

Riverside on mielestäni viimeistään tällä albumilla osoittanut, että se on kaikkea muuta kuin joku Porcupine Tree kopio. Tuohon kyseiseen bändiin kun tätä usein verrataan. Itse en ole ihan täysin ymmärtänyt, miksi. Vaikutteita toki on sieltäkin suunnalta löydettävissä, koska lähes koko bändi toteaa sen erääksi suureksi idolikseen ja vaikuttajaksi, mutta Riversidessa on kyse niin paljon muustakin. Oma omanlaisensa ja jo aika tunnistettava äänimaailma on hioutumassa esiin. Mielestäni bändi on ansainnut nykyprogen kentällä paikkansa omanlaisenaan ilmiönä, jonka vaikutteet totta kai tulee musiikissa esiin, mutta joita jalostavat persoonallisella meiningillään eteenpäin. Tähän lisättynä vielä se, että kyseessä on aivan kipeän hyvä livebändi. Riversidesta kuullaan vielä.

Arvosana: 4½/5

 

[rosswell]

Amorphis:Skyforger

Nyt näyttäisi siltä, että löytynyt levytys, joka vihdoin viimein poistaa WM:n tältä jalustalta.


Kaiken kaikkiaan erittäin tasainen kokonaisuus, jolla Amorphiksen eri aikakausien tyylilajit kättelevät tyylikkäästi toisiaan. Tähän asti tämän vuoden kovin levytys omalla kohdallani.

5/5 lähtee tälle.

En tunnustaudu kovaksi metallin kuuntelijaksi, mutta Amorphis on iskenyt oikeastaan aina. Siksipä on outoa, että olen tuon levyn hommannut jo jonkin aikaa sitten, mutta EN OLE SITÄ VIELÄ KERTAAKAAN KUUNNELLUT. Lukemani perusteella, heti tänään kun töistä pääsen, pistän heti kuunteluun enkä viivyttele enää yhtään!

 

[rosswell]

The Prodigy - Invaders must die

The Prodigy on ollut konemusiikkia tekeväksi bändiksi pinnalla hyvin pitkään, kohta kaksikymmentä vuotta. Debyyttialbumi "Experience" oli rave-piireissä kulttimaineeseen noussut levy, sitä seurannut protestihenkinen "Music For the Jilted Generation" nosti bändin maailman maineeseen hiteillään (No Good, Voodoo People, Poison, Their Law..). Bändin kolmannella "The Fat Of the Land"-albumilla suosio "riistäytyi" käsistä. Underground suosion luomasta The Prodigystä oli tullut eräänlainen 90-luvun lopun uusi pop-ilmiö; vastoin heidän omaa tahtoaan. Tämä oli melkein päättää koko bändin uran.

Tämän jälkeen julkaistiin keulahahmo Liam Howletin "dj-levyjä" ja yksi irrallinen sinkku, jotka eivät suosioon koskaan nousseet. Siihen lisättiin pakollinen kokoelmalevy. Tässä vaiheessa itsekin olin valmis pistämään Prodigyn hienon uran pussiin. Sitten tuli kuitenkin "Allways outnumbered, never outgunned"-albumi 7 vuoden tauon jälkeen. Albumilla Prodigy oli uudistunut, tai palannut omalla tavallaan vanhaan. Biisit eivät olleet stadion-keikoille sopivia, vaan pikku-clubien DJ pohjaisia electropunk-ralleja. Levyltä nousi muutama mukavaa menestystä kokenut hitti (mm. Girls), mutta vähintään puoli levyä jäi unholaan.

Tänä vuonna julkaistu "Invaders must die"-levy taas räjäytti pankin! The Prodigy jatkaa hittivuosiaan paljon elektronisempana, mutta samalla silti onnistuu uusimalla levyllään yhdistämään kaikkien aikaisempien levyjen parhaat puolet. Erityisesti levyn nimikkoraita palauttaa debyyttialbumin kaltaisia melodioita ja soundeja, samalla kuitenkin tukeutuen kahden viimeisimmän levyn kaltaisiin jyhkeisiin bassoihin ja komppeihin.

Invaders Must Die on albumina erittäin ehyt kokonaisuus. Se ei ole vain kokoelma hienoja biisejä, vaan se on todellakin kokonaisuus. Jokainen biisi on omalla paikallaan, jokainen soundi kohdallaan. Se on myös toistaiseksi melodisin The Prodigyn levyistä. Levyä kuunnellessa tuntuu, että raita toisensa jälkeen vahvistaa sen, että jokainen biisi voisi olla sinkkulohkaisu, mutta silti ne muodostavat täyden kokonaisuuden. Kaikki ovat yhtä, mutta jokainen kappale on oma yksilönsä. Se korostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun "Stand up"-niminen raita soi levylautasella. Stand up on samanaikaisesti "epäprodigymäinen", mutta juuri se kuulijan yllättävä sivallus, jota jokainen kuitenkin Prodigylta odottaa.

Oman värinsä biisiehin tuo myös se, että joissakin biiseissä rummuista vastaa kaikkien yllätykseksi Dave Grohl (Foo Fighters, Nirvana). Tarinan mukaan Dave Grohl oli soittanut Liam Howletille ja sanoi että "lähetän sinulle vähän rumpukomppeja, käytä niitä jos haluat". Joihinkin biiseihin ne olivat lopullinen silaus, "se jokin", toiset jäivät kokeiluiksi.

Lopputulos on kuitenkin se, että kuolleeksi luultu 90- ja 2000-luvun elektronisen musiikin jättiläinen, on tullut takaisin parempana kuin koskaan. Kun elektronisen musiikin bändi pystyy tekemään lähes uransa parhaan levynsä vielä lähes 20 vuoden jälkeen, on kyseessä jotain aivan erikoista!

Itselleni tähän mennessä vuoden kovin levy!

 

[Frank McKee]

Jorn - Spirit Black

Tämä menee genreen hard rock. Biisit;

· Spirit Black
· Below
· Road of the Cross
· The Last Revolution
· City Inbetweeen
· Rock And Roll Angel
· Burn Your Flame
· World Gone Mad
· I Walk Alone

Tämähän on Jorn Landen "vuonojen kultakurkun" paras lätty tähän asti.
Jumalauta että miehellä vaan paranee ääni vuodesta vuoteen.
Meikäläisen "parhaat vokalistit" listalle Jorn menee nyt heittämällä.
Pakkohankintana iskee heti tän lätyn seuraajaksi DVD: Live in America.

Jornin käheä ääni hakee vertaistaan viikon viskiä vetäneelle normijannulle (meikäläinen), jonka hetkellisessä humalahuuruisessa hurmiossa kuuntelee vuosisadan bändiä ja laulaa mukana voimiensa tunnossa miljoonapäiselle ylöisölle kuvitellen itsensä siihen, jonka ääni pysyy käheänä tasan seuraavan krapulapäivän iltaan asti.
Mitä sitten, jumalat kunnioittivat olemustani ja naiset lakosivat alleni tuona hetkenä kun kuulin Jornin äänen.

Jo alku antaa kuulijalle tarvittavan nirvanan mutta viimeistään "Rock and roll angel" ajaa sut takas 80-90 luvulle viettämään elämäsi rock iltaa johonkin juhannusjuhlaan/konserttiin mitä et ole koskaan unohtanut.
Tämän biisin jälkeen olet polvillasi kädet ylösnostettuna kuviteltu mikrofoni kädessäsi. Kiität yleisöäsi.

Hymyilet leveästi sängyssä peiton alla nukkumaan mennessäsi rankan keikan jälkeen. Vaimokin näyttää antaneensa kaikkensa tällä keikalla.
Päässä soi Landen biisit.

Höpöttelyt sikseen;
Tai mennä äskeinen yli annostelun mutta mun mielestä ehdottomasti tän vuoden toiseksi/ekaksi? paras levy Mr. M.Kisken Place Vendome - Streets of fire jälkeen/rinnalle.

J.K. Toi Landen DVD on pakkohankinta esim. tämän Perfect strangers coverin jälkeen.

Ei häpee minusta yhtään alkuperäistä.

 

[Evil]

Lynyrd Skynyrd - God & Guns

Niin ne ajat muuttuvat. 70-luvun puolivälissä Ronnie Van Zant lauloi, että käsiaseet sopii hänen puolestaan vaikka dumpata merenpohjaan. Nyt pikkuveli Johnny anelee ettei demokraattihallitus vain veisi pyssyjä pois, sillä ne pitävät punaniskan vahvana.

Toukokuussa Skynyrd tarjoili Suomessa komean klassikkosetin ilman yhtäkään vuoden -77 jälkeen levytettyä biisiä. Kiertueen nimi oli God & Guns World Tour, jota hieman ihmeteltiin, vaan pian paljastui että bändillä oli sen niminen albumi purkissa jo. Tässä se sitten on, ensimmäinen Lynyrd Skynyrd -studioalbumi kuuteen vuoteen. Miltä se kuulostaa? No, kukaan tuskin yllättyy kun sanon sen kuulostavan tismalleen Lynyrd Skynyrdiltä.

Kymmenen vuotta haudassa maannut Skynyrd palasi tribuuttikiertueelle -87, julkaisi liven seuraavana vuonna ja studiolevyn 1991 1991. Ihan totta. Sittemmin levyjä on putkahdellut hitaasti mutta varmasti, parhaimpina ehkäpä Edge of Forever ja edellinen Vicious Cycle. Näillä albumeilla uus-Skynyrd on virtaviivaistanut korskean soundinsa välittömästi tunnistettavaksi. Johnny laulaa komeasti kuten aina, Rossingtonin ja Medlocken kitarat riffailevat, sooloilevat ja liukuvat toistensa lomaan, rytmiryhmä vetää ammattilaisen ottein, sormiot laventavat äänikuvaa ja taustakuoron enkelit laulavat kauniisti. Soundi on iso muttei tunkkainen; kaikesta saa selvää, musiikissa on avaruuden tuntu.

God & Guns paaluttaa paikan edellisten levyjen kantaan luonnollisen sujuvasti. Sävellyspuolella ja toteutuksellisesti astellaan tutuilla ja hyväksi havaituilla poluilla. Still Unbroken avaa pelin uljaasti, ja vihkiytynyt kuulija tuntee selkäpiissään hyyn. Tämä on aitoa, konstailematonta, kaunista musiikkia! Siellä täällä levyn kestäessä lainaillaan tuttuja (omia!) sävelkulkuja, kuin jatkuvuuden alleviivaamiseksi. Skynyrd Nation on kuin tehty keikan avausbiisiksi (kesällä Suomeen?), Floyd rämpii Floridan soilta mutaa tiputellen ja onpa mukana muutama pakollinen balladi ja pari heinähattumeiningin ylistystäkin.

Etelän rockia pidetään syyttä suotta sävellyksellisesti tylsänä junttiboogiena. Sitä se ei ole, vaan rockin, kantrin ja bluesin ristisiitoksena syntynyt musiikinlaji on paljon rikkaampi sävelten temmellyskenttä kuin äkkinäinen arvaakaan. Sanoituksellisesti kuitenkaan ei usein olla ruutia keksimässä. Ronnie Van Zant loi maanläheisiä tarinoita viskistä, naisista, autoista, kovasta elämästä ja tien päällä olemisesta. Myöhäinen Skynyrd ei ole kyennyt yhtä herkullisiin kuvauksiin, vaan taantui välillä lyriikaltaan jo ammattikoulutason allekin. Vicious Cycle, muuten hieno levy, latistui kun sanoituksellisen annin otti lähempään tarkasteluun. Jokainen biisi tuntui kertovan, että Etelän Mies on kova duunari, punaniskainen sinikaulus, joka ajaa avolavalla, tykkää kaljasta ja tytöistä, elää yksinkertaisesti ja vierastaa krumeluuria. Uskotaan jo. God & Guns jatkaa muutaman biisin verran samoilla linjoilla, mutta onneksi nyt on löydetty jo jokunen muukin laulunaihe.

Odotetunlainen levy tämä on, jopa pikkuisen parempi. Ei mikään uusi Street Survivors tai Second Helping, mutta kukapa sellaista odottaisikaan. Aikamiesten (ja -naisten) musiikkia, vankalla ammattitaidolla tehty mutta sydänvertakin on puristettu mukaan ne olennaiset pisarat. (Special editionilla on mukana kuuden biisin bonuslevy, jolla olevat kolme uutta rallia sopisivat temaattisesti ja laadullisesti myös emoplätylle. Livebiisit ovat lähinnä kuriositeetteja. En minä ainakaan tarvitse enää yhtään uutta keikkatallennetta Sweet Home Alabamasta.)

9-

 

[ernestipotsi]

Shadow Gallery - Digital Ghosts


Levynjulkaisutahdissa Shadow Gallery ei ole koskaan ollut niitä vauhdikkaimpia yhtyeitä. Vuonna 1983 perustettu progressiivisen metallin pioneeri sai ensijulkaisunsa vuonna 1992 ja vastikään kauppojen hyllyille ilmestynyt Digital Ghosts on yhtyeen vasta kuudes studioalbumi. Tekosyynä ei voida käyttää ahkeraa keikkakalenteria tai kiireistä mediamyllytystä sillä Shadow Gallery ei ole joitakin alkuaikojen klubikeikkoja lukuunottamatta harjoittaneet live-esiintymistä ollenkaan. Kaikesta huolimatta Shadow Gallery on tehnyt ennen Digital Ghostsia viisi upeaa albumia.

Ennakko-odotukset olivat hieman jännittyneet, johtuen vuoden takaisista tapahtumista jolloin laulaja Mike Baker siirtyi Freddie Mercuryn ja John Lennonin seuraksi pilvenreunakuoroon. "Bike" on/oli yksi modernin rockhistorian aliarvostetuimpia ja omaperäisempiä laulajia. Uudeksi laulajaksi pestatulla Brian Ashlandilla oli vaikea reikä paikattavana.

Kaikesta huolimatta Digital Ghosts on onnistunut levy. Shadow Galleryn omintakeinen tyyli ei ole sidoksissa pelkästään Bakerin lauluun vaan ensimmäisen kappaleen With Honor:in räjähtäessä käyntiin yhtyeelle tutun soundin tunnistaa välittömästi. Kitarasoolojen sekä yhteis -ja vuorolaulujen ympärille rakennettu tunnelma muistuttaa paikoittain itse Queeniä, ja metalliset rytminvaihdokset aistivat sukulaisuudesta progemetallin suuruuksien Dream Theaterin ja Fates Warningin kanssa.

Mutta siinä missä DT on epäonnistunut uusiutumiskyvyllään tämän vuoden julkaisunsa kanssa, niin Digital Ghostista ei voida sanoa samaa. Ashland tuo oman panoksensa sopivassa suhteessa uutta soundia kuitenkaan menemättä matkimisen puolelle eikä hän toisaalta hän poikkea bändin aiemmasta linjasta liian radikaalisti.

Bändin edellisen albumin aikana esiintynyttä lievää sekavuutta ja epätasaisuutta on korjailtu. Digital Ghosts ei ole varsinainen konseptialbumi kuten Room V tai Tyranny eikä sillä ole massiivisia yksittäiseepoksia kuten Legacylla, mutta siitä huolimatta digital Ghosts on erittäin tasapainoinen lätty. Usein tasapainoisuudella tarkoitetaan keskinkertaisuutta, mutta tässä tapauksessa niillä ei ole yhteyttä.

Viimeistään Gold Dust:in, Haunted:in ja nimikkokappaleen pyörähtäessä käyntiin niiden mahtipontiset vuoro- ja yhteislauluosuudet ovat samanlaista nautintoa kuin mitä Kiira ja muut taitoluistelijatytöt pystyvät tavallisen lätkäfanin villeimmissä kuvitelmissaan huulillaan tekemään.

Levy ei sisällä kuin seitsemän kappaletta ja on lyhyempi kuin aiemmat tuotokset (~55min). Biisilista:

1. With Honor
2. Venom
3. Pain
4. Gold Dust
5. Strong
6. Digital Ghost
7. Haunted


Mikäli levyä verrattaisiin muihin vuoden 2009 julkaisuihin, niin se olisi täyden kympin arvoinen. Mutta joka tapauksessa pakkohankinta mikäli yhtye on tuttu tai diggailee genren musiikkia. Vuoden albumi ehdottomasti!
Kouluarvosanoin:

9+

 

[haunted shores]

Nile - Those Whom The Gods Detest

Loppuaan kohti kiitävää vuosikymmentä on metalllimusiikin saralla harmillisen laajalla sektorilla vaivannut sama ongelma. Levyt soundaavat mainiolta, soittajat hallitsevat instrumenttinsa kuin ammattilaiset ja koko metallimaailmalla menee lujaa. Harmi vaan, että 95% julkaisuista on hengetöntä, sielutonta ja munatonta puuroa.

Onneksi johonkin voi luottaa. Äärimmäisen teknistä, jännittävän äkkiväärää ja karhean brutaalia dödö-metalliaan egyptiläistunnelmissa vääntävä Nile on elävä esimerkki siitä, miten nykypäivänäkin tehdään musiikkia josta löytyy sitä samaa kuin Deathista, Morbid Angelista, At The Gatesista jne parhaimmillaan.

Raa'an Annihilation of the Wickedin ja majesteetillisen Ithyphallicin jälkeen Nile ilmoittaa tehneensä mahtipontisimman ja eeppisimmän levynsä koskaan. Jännitys tihenee. Marraskuun alkupuolella odotus palkitaan ja alkaa kuukauden intensiivinen tutustuminen, jota pidentää uskomattoman levyvuoden 2009 muu tarjonta. Vuosi jääkin historiaan yhtenä kaikkien aikojen kovimmista.

Those Whom The Gods Detest on taattua tavaraa. Pienin ovelin lisämaustein tarjotaan paketti, joka pitää sisällään takuuvarmoja sävellyksiä, takuuvarmoja sovituksellisia ratkaisuja, takuuvarmoja Lovecraft viittauksia, takuuvarmaa soittoa. Itse asiassa koko levy on niin takuuvarmaa tavaraa, että parin viikon jälkeen huomaan jo vaistomaisesti tarttuvani hylllystä aikaisempiin kyseisen orkesterin julkaisuihin. Eihän tässä nyt näin pitänyt käydä?

Levy jättää kylmäksi. Se on tarkkaan harkittu ja tietyllä tapaa ärsyttävän täydellinen. Teoriassa. Kaiken kaikkiaan Nile epäonnistuu kaikessa missä Napalm Death alkuvuodesta onnistui täydellisesti Time Waits For No Slave - järkäleellään. Tunne puuttuu.

Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

takuuvarma 7½ / 10

 

[Ted Raikas]

Shpongle: Ineffable Mysteries From Shpongleland

1. Electroplasm (10:12)
2. Shpongolese Spoken Here (6:37)
3. Nothing is Something Worth Doing (6:24)
4. Ineffable Mysteries (10:25)
5. I Am You (11:36)
6. Invisible Man in a Fluorescent Suit (8:54)
7. No Turn Un-Stoned (8:02)
8. Walking Backwards Through the Cosmic Mirror (8:13)

90-luvun puolivälissä muodostunut Shpongle on määrätyissä piireissä tullut tunnetuksi ihan omanlaisensa ristigenren luojana ambientin ja psykedeelisen tanssimusiikin välillä. Parivaljakko Simon Posford ja Raja Ram onkin suhteellisen tunnettuja nimiä jo näiden edelleen suhteellisen marginaalien piirien ulkopuolellakin jopa ihan erilaista musiikkia kuuntelevien keskuudessa. Kaksikon ensimmäinen julkaisu Are You Shpongled? 90-luvun loppupuolilla oli oitis klassikkomateriaalia ja ihan uudenlainen virstapylväs elektronisessa musiikissa, maalaillen toinen toistaan unenomaisempia ja toismaailmallisia kuvioita ilmoille. Seuraava levy Tales of the Inexpressible hyppäsi sitten etnisempiin maailmanmusiikkia lähenteleviin piirteisiin muodostaen todella hämmentävän kokonaisuuden. Kolmas levy Nothing Lasts... But Nothing Is Lost jollain tapaa yritti kutoa kaikki aiemmat langat yhteen ja lisäten vielä jotain uutta, mutta eheästä jatkumomaisesta kokonaisuudestaan huolimatta tahtoi jättää hetkittäin vähän kylmäksi ja tuli mieleen, onkohan ideat loppu. No, parivaljakko ilmoittikin, että se jää viimeiseksi Shponglen albumiksi, päättäen trilogian. Se luku oli kirjoitettu

No annas ajan kulua...

Muutama vuosi sitten tuli ilmoitus, että Shpongle saa kuin saakin jatkoa neljännen albumin muodossa ja sitten tietysti alkoi jännääminen, mitä sieltä tuleman pitää. Olisiko keksitty todella jotakin uutta ja häikäisevää. Vähitellen alkoi tihkua tietoa ja oikeastaan sitä ennen upeassa livekonsertissaan Lontoossa 2008 Shpongle esitti neljä kappaletta tulevalta albumiltaan. Yleisö, mukaanlukien minä, oli aivan myytyjä. Levystä olisi pakko tulla mahtava liveversioiden perusteella! Vähempi ei kelpaisi ja olisi riittävän hyvää. No, kuinka oli sitten asian laita? Shponglen neljäs tuleminen, eli Ineffable Mysteries From Shpongleland ilmestyi loppuvuodesta 2009 ja ei todellakaan jättänyt kylmäksi.

Tutkiessa levyn vihkosen sisältämiä kommentteja albumin raidoista, tuli pian selväksi, että tätä levyä varten oli lähdetty ehkä tähän asti kunnianhimoisimmalla asenteella liikkeelle. Siinä missä aiemmat levyt paljolti käyttivät valmiita sampleja ja eri yhteyksistä populaarikulttuuria, niin tässä Posford ja Ram lähtivät ns. juurille ja etsimään ne oikeat palaset maailmalta. Tie vei mm. Intiaan ja kaakkois-Aasiaan ja mukaan tarttui jos minkälaisia äänimaailmoja, intialaisesta hoilotuksesta, rukouksista ja torihälinän äänistä lähtien. Nämä palaset sitten hitsautuivat studiossa kiinni monella tapaa orgaanisimpaan soittamiseen tähän saakka ja tuloksena yksi häkellyttävimmistä ja tajuntaa laajentavimmista musiikkielämyksistä vuosiin, ainakin allekirjoittaneella ja varmasti hyvin monella muullakin.

Ensinnäkin niistä soittimista, pohjan toki luo vahvasti koneilla luotu äänimaailma, mutta monet efektit on tehty itseasiassa sähkökitaran avulla. Jos edellisellä levyllä Raja Ram:n huilunsoitto jäi jotenkin paikoin ohueksi ja pintapuoliseksi, niin tässä vanha veijari on päästänyt itsensä monessa kohtaa kunnolla irti ja maaniset ja mystiset huilusoolot pääsee esiin aivan täysin eri potenssissa. Ajoittain aivan vimmattua revittelyä joka saa ihokarvat pystyyn oitis. Vierailijoitakin toki on, kuten aiemmillakin levyillä esiintynyt Steve Callard, joka akustisen kitaran avulla loihtii todella taidokkaita kitarasooloja latinovaikuttein, sekä sellisti Harry Escot, joka ehkä aiempaa enemmän pääsee esiin soittotaitoineen. Hieman niitä eksoottisempiakin soittimia, kuten (elektroninen)sitari esiintyy ja omalta osaltaan rikastuttaa äänimaailmaa.

Kappalemateriaali on todella vahvaa ja mitään selkeitä väliinputoajia ei esiinny, kuten edellisellä levyllä tahtoi väkisinkin olla. Sopivan erilaista, vaikka ehkä aiempia levyjä intiahenkisin kokonaisuus onkin, johtuen varmasti niistä inspiraatioreissuista sinne. Mukaan mahtuu kuitenkin psykedeelisen rokin vaikutteita imenyt Electroplasm, joka vie ajatukset liihottaen öiselle aavikolle jonnekin tumman violetin tähtitaivaan alle huuruilemaan, sarjassamme värisyttävimpiä levynaloituksia. Elektronista rikottua biittiä ja dubbailua sekaisin tarjoava Shpongolese Spoken Here on omalla tavallaan niitä eriskummallisimpia Shpongle-biisejä ja juuri hyvällä tavalla sitä uutta, mitä ollaan kaivattukin.

Yksi etukäteen mielenkiintoisimpia vähän harvinaisempia soittimia albumilla edustava hang drum pääsee valloilleen ylimaallisen kauniilla soinnillaan ambientilla tapaa harmonisemmassa kappaleessa Nothing is Something Worth Doing, jossa sitä soitaa taiturimainen Manu Delago. Kappaleen hienoudesta huolimatta se jättää ehkä kokonaisuudessaan hitusen kylmemmäksi johtuen ihan siitä, että 2008 Lontoossa levyversiota huomattavasti pidempi livevetäisy oli niin mieleenpainuvan kaunis ja mystinen, että sitä samaa tunnelma ei ikävä kyllä ihan olla tavoitettu albumilla. Upea palanen silti ennen yhtä levyn upeinta kohokohtaa, eli Ineffable Mysteries, jossa juuri se Intia on tuotu esille studion kautta aivan tajuttomalla tapaa läsnäolevaksi. Intensiivinen ja lennokas kappale, ehkä sitä perinteisempää ja tunnistettavaa Shponglea monella tapaa, mutta menemättä silti vanhan toistamisella. Kappaleen mantrat ja hoilotukset tahtoo jäädä päähän soimaan, vaikka niistä ei varsinaisesti selvää saakaan.

Matka jatkuu I Am You:lla jossa sekoittuu surumielinen melodisuus ja psykedeeliset Posfordin Hallucinogen projektia muistuttavat trancerytmit todella sielukkaalla tavalla ja ehkä levyn koskettavin ja se kaikkein kaunein kappale. Vokaaleissa kuullaan myös aiemmilla levyiltä tuttu upeääninen Abigail Gorton.

Toinen hyvinkin uudenlaista Shponglea edustava kappale, eli Invisible Man in a Fluorescent Suit tarjoaa jo mainitun Harry Escotin upeita sellosointuja ja miltei Clint Mansellin musiikkiin vivahtavia melankolisia tunnelmointeja. Erittäin vaikea kappale kuvailla mitenkään, mutta on ehdottomasti levyn omaperäisimpiä ja tunnelmallisimpia hetkiä jossain astraaliavaruuden viidakoiden siimeksessä. Abigail Gortonia yhdessä seksikkään käheä-äänisen Michele Adamsonin kanssa kuullaan taas hetkittäin jopa hiukan omalla kieroutuneella tavalla groovaavassa ja popahtavassa No Turn Un-Stonedissa. Oma viehättävä haahuileva melankoliansa on myös läsnä tässäkin kappaleessa.

Levyn päättää sitten kokonaisuudeltaan varsin konemainen Walking Backwards Through the Cosmic Mirror, kenties levyn niitä heikoimpia kappaleita, jos nyt ei huono silti itsessään. Kyseinen kappale tehtiin ensimmäisenä ja se ehkä näkyy siinä, että suunta mihin mentiin ei vielä ollut ihan täysin hahmottunut ja sitä kautta se on kokonaisuudessaan ehkä sitä Posfordin psytrancempaa puolta. Mikä osaltaan voi ehkä junnaavuudellaan tuntua vieraammalta puhtaasti Shpongleen tottuneille. Sopivan hämyinen kuitenkin päättämään upean levyn.

Kappaleiden kestot on laidastaan varsin pitkiä, lyhyin kappale, eli Nothing is Something Worth Doing kestää 6:24. Kasvamista ja kehittymistä siis riittää jokaisen kappaleen runkoon ja käänteitä ja muutoksia kyllä riittääkin.

Tiivistettynä: Posford ja Ram on luoneet nahkansa uudelleen. Kaikkea vanhaa ei suinkaan olla heitetty romukoppaan sillä ehta shponglehenki kohoaa ilmoille sävelkuluista, mutta selkeä kehittyminen tuotantopuolella ja inspiroituminen uudenlaisista äänimaailmoista tekee tästä erittäin positiivisen ja raikkaan kokonaisuuden. Levy haastaa vakavasti kaksi ensimmäistä mestarillista tuotosta ja ehkä menee debyytin ohikin. Uskallan suositella tätä ihan kenelle tahansa joka pitää koneellisesta musiikista jossa yhdistyy livesoitto ja orgaanisemmat piirteet ja jos psykedeelia ei tunnu vieraannuttavalta tekijältä. Millään ensipuraisulla tuskin tästäkään levystä saa kaikkea irti, sen verran monessa kerrostumassa liikutaan musiikillisesti.

Yksinkertaisesti todettuna viime vuoden paras julkaisu mielestäni. Shpongle näyttää taas mallia miten tälläistä musiikkia oikein tehdään.

"Stranger in paradise, entering the Shpongleland"

Arvosana: 5/5

 

[Evil]

Alice In Chains - Black Gives Way To Blue

Tästähän on yli puoli vuotta jo, mutta pakko on kirjoittaa. Kyseessä on nimittäin esimerkillinen rocklevy; albumi, jota muutkin kuin minä varmasti muistelevat yhtenä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskon parhaista.

Alice In Chains yhdistettiin 90-luvun alussa omatta syyttään tylsän kliseiseen Soundgardeniin, sävellystaidottomaan Pearl Jamiin sekä maailman kaikkien aikojen yliarvostetuimpaan yhtyeeseen, epävireisesti surkeuttaan ruikuttavaan Nirvanaan. Perusteena oli lähinnä kotikaupunki. Musiikillisesti AIC oli jo silloin eri planeetalta; vahvasti Black Sabbathin tunnelmiin ja psykedeliaan pohjaava musiikki erottui aikalaisistaan voimakkaana, kirkkaana, tunnelmallisena.

Toinen Alice In Chainsia määrittävä seikka on edesmennyt solisti Layne Staley. Venyttelevästä äänestään ja heroiininkäyttöään tilittävistä teksteistään tunnettu solisti menehtyi vuonna 2002, ja vuosikausien ajan uusi AIC-albumi tuntui aina vain epätodennäköisemmältä. Bändi oli kuitenkin ollut telakalla jo vuosia, ja kitaristi-biisintekijä-laulaja Jerry Cantrell oli pukannut markkinoille pari levyllistä (erinomaista) soolomatskua.

Niin, Jerry Cantrell. Olkoot Layne Staleyn muistoa vaalivat trainspottaajat mitä mieltä tahansa, on Alice ollut aina ensisijaisesti Jerryn bändi. Mies on säveltänyt noin 97% biiseistä, kirjoittanut tekstejä, laulanut paljon ja vastannut ennenkaikkea niistä helvetin hienoista kitaroista. Cantrell on Tony Iommin perillinen suoraan alenevassa polvessa, mutta melodisemmalla ja strukturoimattomammalla otteella.

Maailma kohahti, kun AIC aktivoitui uuden solisti/kitaristi William DuVallin kera ja lähti kiertueelle. Suomessakin piipahtaneen rundin jälkeen iskettiin pöytään Black Gives Way To Blue. Millainen se on? No, vaikka bändin aiemmat levyt ovat olleet tyydyttäviä tai jopa hyviä, on viimeisin levy suorastaan erinomainen.

Jo aloitusraita All Secrets Known kertoo mistä on kyse, ja heti perään ladattava (Cantrellin Seattlesta Los Angelesiin muuttamisesta kertova) junttahitti Check My Brain ampuu viimeisetkin epäilykset kohti tulevaa kuningaskuntaa. Akustisvoittoisesti soiva Your Decision on äärimmäisen kauneuden huipentuma, kun taasen Acid Bubble ja Private Hell koukkaavat maalailevammille happomaille. Valitettavasti päätös- ja nimiraidalla kilkuttaa pianoa vitun Elton John, mutta edes se ei haittaa; meillä on nimittäin käsissämme niin vakuuttava, kypsä, mietitty mutta silti tunnetta tihkuva rocklevy, että harva uusi (tai vanhakaan) tekijä tällaiseen edes unelmoi kykenevänsä.

Jerry Cantrell kohortteineen kykenee. Toivottavasti tätä herkkua saa taas pian lisää. Miinus tulee siitä, että toivottavasti/mahdollisesti/luultavasti seuraava Alice In Chains -lätty lyö vielä suuremmalla ällikällä kuin tämä.

10-

 

[mendieta]

The Nationalin ensi kuun alussa julkaistava uutukainen - High Violet - on kuunneltavissa alla olevasta linkistä NY Timesin sivuilta.

http://www.nytimes.com/2010/04/25/magazine/25national-t.html

 

[Evil]

Roky Erickson with Okkervil River - True Love Cast Out All Evil

Se oli varmaankin joskus 1986 tai -87, kun luin Soundista Juho Juntusen levyarvostelun Roky Ericksonin Gremlins Have Pictures -albumista. Juntsu kuvaili elävästi mielisairaalassakin vieraillutta miestä, joka laulaa hyytävällä äänellään terävän kitararockin säestämänä omituisia laulujaan. Lauluja, joilla on sellaisia nimiä kuten Night of the Vampire ja It's a Cold Night For Alligators. Jos tuollainen ei innosta kolme-nelitoistavuotiasta rockista ja jännittävistä asioista kiinnostunutta nuorukaista, niin sitten ei mikään. Hankin levyn, kuuntelin sen lähes puhki ja olin koukussa Rokyn maailmaan.

Psykedelisestä rockista 13th Floor Elevators -yhtyeineen aloittanut Roger Kynard Erickson (s.1947) tuomittiin 70-luvun alussa niksulaan höpöheinän poltosta, jolloin lupaava musiikkiura jäi. Vuosikymmenen lopulla ja 80-luvun alussa Roky teki Aliens-yhtyeen kanssa hienoa matskua, jossa yksinkertaisen, mutta iskevän rockin sävelin kertoi tulidemoneista, kaksipäisistä koirista, kävelyretkistä zombien kanssa, sheikkaavasta Luciferista ja muista mielenkiintoisista asioista. Noilta ajoilta kannattaa tsekata esimerkiksi albumit The Evil One ja Don't Slander Me. Ajat kuluivat, lääkitykset vaihtuivat ja mies oli välillä pitkiäkin aikoja erakkona, poissa musiikkipuuhista.

Nyt Roky palaa amerikkalaisen "vaihtoehtokantria" edustavan Okkervil River -bändin säestämänä framille. Lisää demoneita, vampyyreja, verisiä lekoja ja muuta horroria? Lisää rytkyttävää rockia? No ei. True Love Cast Out All Evil on kaikkea muuta. Jokunen reippaampi rockraita joukkoon mahtuu, mutta pääosin albumia voisi kuvailla folkkikantriksi. Onpa mukana gospelisiakin sävyjä! Paikka paikoin mielessä häivähtää Nick Cave, joskus Neil Young. Mies on toden totta seestynyt, vapautunut ja kuulostaa elämänmyönteiseltä. Lahjakkuuttaan hän ei onneksi ole menettänyt.

Tähän mennessä vuoden kovin biisi listoillani on ylivoimaisesti Rokyn Goodbye Sweet Dreams, ja saa joku pistää parastaan että ohi menee. Toista yhtä hienoa täysosumaa levyltä ei sitten löydykään, vaan muu materiaali on melko tasavahvaa. Tunne ja sielu Rokylla palaa kuten ennenkin, mutta samaa paloa toivoisi myös soittoon ja osin säveliinkin. Sanoituksissakaan ei enää vilku yliluonnollinen kuvasto, vaan maanläheiset ihmiselämän havainnot sekä jonkinlainen fatalismi. Luopumisen tunne.

Hyvä levy hienolta mieheltä. Parempaankin olisi ollut rahkeita. Seuraavan kerran sitten rockaavampi tai muutoin erilainen yhteistyökumppani kehiin. Roky Erickson & Crazy Horse? Sen kun kuulisi...

Kokonaisuudelle 8-, Goodbye Sweet Dreamsille 10+

 

[Pavlikovsky]

Alice In Chains - Black Gives Way To Blue

Hyvä arvostelu Evililtä. Tuli itsekin vähä aika sitten oikeastaan vasta hankittua tämä Alice In Chainsin lätty ja on kyllä vakuuttanut allekirjoittaneen. Olihan Laynen ääni jotain huikeaa AIC:n musiikissa ja Layne kaiken kaikkiaan todella iso osa bändiä, mutta kyllä tämäkin potkii ja levy alkaa avautua kuuntelu kuuntelulta enemmän.
Jostain kumman syystä Alice In Chainsin levyt ovat auenneet minulle aina vähän pidempään, myös Dirt.

Raskaita ja hitaita biisejä, mutta minun mielestäni kyllä väliinputoaja biisejä ei juurikaan ole. Parhaimmat vedot mielestäni avausraita All Secrets Know, Check My Brain, Last Of My Kind ja A Looking In View.

Tästä levystä ensimmäisenä tulee mieleen Jerryn soololevyt, mutta kokonaisuudessaan erittäin hyvän kiekon ovat äijät tehneet.

 

[Evil]

Radiopuhelimet Rakastaa Sinua


Oulun kansallisaarre ei ole Lyly Rajala, Raksila eikä Jasmin Mäntylä, vaan pian 25 vuotta täyttävä punkkifunkkitornado Radiopuhelimet. Bändi on julkaissut n:nnen pitkäsoittonsa, jonka iloisen sammakkokannen sekä lempeän nimen takaa paljastuu yhtä tyrnää tavaraa kuin aina ennenkin. Puhelimet ei petä, se on laadun tae.

Näennäisesti kaikki on ennallaan. Jarno Mällisen riffikynä on tutun terävä, samoin kuin Jyrki Anselmi Mäen ja Mällisen sanallinen anti. Rytmivaljakko Raatikainen-Annunen piiskaa kitaristikaksikko Mällinen-Katzia sekä tylyn toteavasti puhelaulavaa Mäkeä eteenpäin halvatunmoisella haipakalla. Riku Mattila päsmäröi, ja satunnaista maustetta annostelevat Wiik uruillaan, Tenor puhaltimillaan ynnä muutama muu valikoitu vieras.

Kuten aina, Puhelimien soundin kulmakivet löytyvät Stoogesmaisesta räkäisestä rockista, mustalle musiikille kumartavista rytmeistä sekä psykedelishenkisemmistä maalailuista. Puhelinlevyllä tulee olla jokunen nopea, lyhyt rykäisy, muutama pidempi ja rytmikkäämpi biisi sekä ainakin yksi eteerisyyteen kurkottava sävelteos, eikä tästä pitkään jalostetusta kaavasta poiketa nytkään. Viimeksimainittua genreä edustaa lyyrisesti hämmästyttävin kappale Radiopuhelimien katalogissa ikinä, Minä rakastan sinua, joka päättää levyn erittäin epätyypillisesti Mäen säkeisiin "ei rohkeus ole sitä että pelkää, vaan sitä että voittaa pelon, syksy astuu sisään ja kevät, minä rakastan sinua". Kaunista.

Ei tämä kuitenkaan mikään ihmissuhdelevy ole, ei todellakaan. Sanoitusten pääteema on eräänlainen (ei tosin puoluepoliittinen) vihreys: ihminen kuskaa myrkkyjä kallioon pois mielestä ja silmistä ja jättää lapset vartioon (Globaali anaali), ihminen lähtee avaruuteen jossa mikään ei vaivaa, optiot kasvaa ja suusta valuu valaanrasvaa (Elintilaa). Välillä pyörähdetään keikkareissulla, ihmetellään luonnon mystisyyttä ja käperrytään omaan koloon.

Radiopuhelimet on Radiopuhelimet; se on ainutlaatuinen jopa maailmanlaajuisesti (sanokaa bändi joka muistuttaa Puhelimia edes etäisesti. Ette pysty.) ja tekee pelkästään hyviä tai erinomaisia levyjä. Rakastaa sinua sijoittuu johonkin hyvän ja erinomaisen keskivaiheille - palkintosijoja miehittävät edelleen vimmainen ja alkuaikojen Puhelimet osuvimmin kiteyttänyt K.O., 90-luvun puolivälin täysosuma Maasäteilyä sekä tämän vuosituhannen kirkkain helmi Oulu on kaupungin nimi. Melko lähelle niiden vanaveteen, parin vuoden takaisen Viisi tähteä -levyn viereen tämä raivaa itselleen tilan ja asettuu taloksi.

Bändin omalla asteikolla levy olisi sellainen ysin repäisy, mutta ottaen huomioon nykyisen musiikkiteollisuuden kertakäyttöisyyden, näkemyksettömyyden, löysyyden, pinnallisuuden ja suoranaisen typeryyden, ei arvosanavaihtoehtoja jää kuin yksi.

10

 

[haunted shores]

Ihsahn - After

Nyt ollaan isojen asioiden äärellä.

Notoddenin visionääri päättää soolotrilogiansa yhdellä 2000-luvun parhaista metallilevyistä ja vie ilmaisunsa samalla hyvin, hyvin pitkälle kiertotielle siltä sinänsä kiinnostavalta polulta, jolle asteli jo hieman liikaakin Mikael Åkerfeldtilta haisseella angL - levyllään.

Kun kuulin, että Ihsahn aikoo siirtyä uuden levynsä myötä pelkästään 8-kielisen kitaran käyttöön, olin hetken aikaa huolissani siitä, ettei vaan nyt ole päässyt käymään niin, että yksi aikamme lahjakkaimmista kitaristeista olisi siirtymässä itsensä esittelyyn ala John Petrucci ja muut tämän päivän entiset suuruudet. Huoli oli kuitenkin lyhyt ja turha. Levyllä jokainen nuotti palvelee tarkoitustaan ja The Shining yhtyeen keulamies Jørgen Munkebyn saksofoni vie musiikin ajoittain miltei hämyisiin jazz-klubeihin asti, jotka kuitenkin haisevat vahvasti pakkasen runtelemalle metallille.

Levyn ainoa hienoinen lipsahdus keskinkertaisen puolelle on kakkoseksi sijoitettu A Grave Inversed, jolla Tveitan turhaan muistuttaa majesteettisesta menneisyydestään, joskin Munkebyn saksofoni-riffittely pitää tämänkin tripin mielenkiintoisena. Muu levy on timantteja timanttien perään ja Undercurrent ilman muuta yksi vuoden kovimmista biiseistä.

Kaikille progressiivisen metallin (Opethista Katatoniaan ja uudemmasta Isiksestä Intronautiin) ystäville pakkotutustumisen paikka ja Ihsahnille itselleen jo uran toinen merkkiteos (se ensimmäinenhän on siis tietenkin Anthems to the Welkin at Dusk), tällä kertaa tosin hyvin erilaisen metallimusiikin saralla.

Tuskassa livenä heinäkuun alussa.

10-

 

[ernestipotsi]

Seventh Wonder - The Great Escape

1. "Wiseman" - 5:42
2. "Alley Cat" - 6:06
3. "The Angelmaker" - 8:29
4. "King of Whitewater" - 7:20
5. "Long Way Home" - 4:26
6. "Move on Through" - 5:04
7. "The Great Escape" - 30:14


Pari vuotta sitten Seventh Wonder räväytti Mercy Fallsilla. Tämän kuun alussa vihdoin julkaistiin uusin lätty. Tämän kahden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä ja tuo aika ehti tuntua ikuisuudelta.

Biisilista tultua julki, katse kiinnittyi raitaan numero seitsemän. Yli puolen tunnin maailmanvalloituseepos vai väkisin venytettyä soittotaidoilla elvistelyä? Mercy Fallsin jälkeen jälkimmäinen skenaario alkoi hieman pelottamaan.
Entäs miten levyn muut biisit? Usein yhden massiivisen möhkäleen kylkeen dumpatut raidat ovat aikamoista tuubaa (esim Dream Theater: Six Degrees of Inner Turbulence) joten uhkakuvia tuli siltäkin suunnalta. Miten bändin käy; räjähtäänkö pankki vai vaipuuko bändi takaisin alkujulkaisuidensa tasolle? Kysymyksiä riitti ja nyt niihin voi antaa jotain vastauksia.

Kyllä, kyllä ja kyllä! The Great Escape kruunasi vuoden 2010 - ja millä tavalla! Levyn avaava "Wiseman" muistuttaa Mercy Fallsilta tuttua Seventh Wonderia. Ennakkoon julkaistu "Alley Cat" puolestaan pyrkii hieman popahtavilla vivahteillakin nousemaan hittibiisien joukkoon ja onnistuu tekemään sen yhtään ärsyttämättä. "Long Way Home" yhdistää voimariffejä ja balladimaista tunnelmaa myös varsin onnistuneesti.

Entä onnistuiko nimikkokappale "The Great Escape"? Lyhyesti sanottuna: onnistui!
Eepoksen akustinen aloitus tuli minulle täytenä yllättätyksenä, positiivisena sellaisena. Nämä pojat pärjäävät vaikka sähköt sammuisivat.
Kappale jatkuu perinteiseen proge-eepokseen kuuluvalla useamman minuutin introlla missä käydään saundimaailman osalta läpi kaikki mitä universumi voi tarjota. Eepos kehittyy lyriikoiden myötä rakentaen tarinaansa seventhwondermaisen voimakikkailun avulla ja välillä taas rauhoittuen.
Nopealla tsekkauksella TGE on Seventh Wonderin ensimmäinen yli 10-minuuttinen teos, mutta sohvalla löhötessä se ei siltä tuntunut. Puoli tuntia aikaa paloi hyvinki nopeasti ja tässä on tämän vuosikymmenen alun vastine DT:n vuodenaikojen vaihtelulle tai Green Carnationin Light of Daylle!

Taistelee kovasti vuoden levystä PoS:n ja Anatheman kanssa ja on joka kuuntelukerralla lähempänä tuota titteliä. Heja Sverige!

10-/10

 

[Pavlikovsky]

Motörhead - The Wörld Is Yours

1. "Born to Lose" 4:01
2. "I Know How to Die" 3:19
3. "Get Back In Line" 3:35
4. "Devils In My Head" 4:21
5. "Rock 'n' Roll Music" 4:25
6. "Waiting for the Snake" 3:41
7. "Brotherhood of Man" 5:15
8. "Outlaw" 3:30
9. "I Know What You Need" 2:58
10. "Bye Bye Bitch Bye Bye" 4:04


Eipä uskoisi, että rokin todellisella pioneerilla Kilmister Lemmyllä tulisi 65 vuotta jouluaattona mittariin. Niin kovaa tavaraa jaksaa äijä takoa levylle yhdessä kitaristi Phil Campbellin ja rumpali Mikkey Deen kanssa. Motörhead onkin lähes koko 2000-luvun ollut koko ajan joko keikkailemassa tai sitten väsäilemässä uutta levyä ja 2 vuoden välein näitä Motörheadin uusia levyjä on 2000-luvulla tullutkin sopivasti. Tämä uusin rieska kyllä on jatkumoa sille loistavalle sarjalle, mitä Motörhead on saanut aikaan 2000-luvulla.

Eipä tässä mitään pyörää olla uudestaan keksimässä, mutta eipä Motörheadin musiikki siihen perustukkaan. Heti avausbiisistä saa kiinni, mitä tämä levy tulee tarjoamaan eli sitä vanhaa kunnon viskinkatkuista ja säröistä rokkia, mitä tämä bändi osaa parhaiten ja ihan Motörheadiltahan tämä kuulostaa.

Born To Lose on ihan kelpo avauskipale, ei toki aivan Motörheadin huippua, mutta jo seuraavassa kappaleessa nimeltään I Know How To Die jo mennään aika kaasu pohjassa ja tässä on jo rytinää mukana. Lemmyn Rickenbacker toimii kuin konekivääri, hyvin groovaava Phil Campbell on mestari kitaran varressa ja Mikkey Dee lyö ronskilla otteella rumpupatteriston takana.

Levy jatkuu tasaisen hyvänä eikä välikappaleita tule. Numerolla 7 tuleva Brotherhood Of Man tuo mieleen Orgasmatronin ja Lemmy se taisi haastattelussa sanoa, että niin hän itsekin tämän ajatteli. Jylhä ja hyvin rullaava kappale kyseessä. Outlawissa innostutaan myös lopussa melkoiseen tulitukseen, mikä kuulostaa erittäin hyvältä. Levyn päättää hyvin nimetty Bye Bye Bitch Bye Bye.

Lemmy on rock-piireissä yksi parhaistal lyriikoiden keksijöistä ja tuleepa se tälläkin levyllä ilmi loistavasti. "Rock n Roll music is the true religion.
Never let you down you can dance to the rhythm.
Stay home and watch it on your television, walk out across the sky."

Hyvällä asenteella tehty rehellinen raskas rock-albumi, jota jaksaa kuunnella vielä pitkään niin kuin muitakin Motörhead-albumeja. Onneksi tällaista musiikkia vielä tehdään.

Kiitos Lemmy, Phil ja Mikkey!

8½/10

 

[Mahtiankka]

Dreamtale: Epsilon 10-/10

Tampereen powermetal-ylpeys Dreamtale julkaisi toukokuun alkupuolella uuden albumin. Yhtyeen kokoonpano on jälleen elänyt vuonna 2008 julkaistun Phoenixin jälkeen, mutta tällä kertaa muutokset eivät ole olleet suuria. Basistin tontilla häärii Pasi Ristolaisen korvannut Heikki Ahonen ja rumpalina nykykokoonpanossa toimii kolmella ensimmäisellä Dreamtale-albumilla soittanut Petteri Rosenbom. Vokalistin suhteen kyseessä on historiallinen levy, sillä Erkki Seppänen jatkaa aiemmin tuulisena tunnetulla paikalla. Tätä ennen jokaisella yhtyeen albumilla on ollut äänessä eri mies, kuin edeltäjällä.

Epsilonin avaava Firestorm kertoo välittömästi, mitä tuleman pitää. Rehellistä voimametallia, tarttuvilla kertosäkeillä ja tunnistettavalla Dreamtale-soundilla. Kakkosraita Angel Of Light tuo vahvasti mieleen Phoenix-albumin Take What The Heavens Createn, mikä ei ole lainkaan huono asia. Each Time I Die on hyvin perinteinen powermetal-ralli, joka jää tällä albumilla hieman jalkoihin. Hyvä biisi, joka olisi jollain muulla levyllä varmasti ihan kärkitasoa. Samaa voi sanoa levyltä kahdeksantena löytyvästä Mortal Gamesista.

Where Eternal Jesters Reign, jonka sävellykseen on osallistunut kitaristi-Keräsen lisäksi myös kiipparivelho Akseli Kaasalainen, jyrää vauhdikkaasti ja miellyttää korvaa suuresti. Lisäpisteitä vanhemmilta albumeilta tutun Sanna Natusen lyhyestä vokaaliosuudesta, toimii. Vitosraita Fly Away lupailee alussa hieman enemmän, kuin pystyy lopulta tarjoamaan. Biisi on kuitenkin parantunut useammalla kuuntelulla roimasti ja pääsee helposti hyvään arvosanaan.

Reasons Revealed rauhoittaa välillä tunnelmaa mukavasti. Biisi onkin ihan terävintä slovarikärkeä Dreamtale-mittarilla ja kepittää selkeästi edeltäjänsä Phoenixin vastaavan, No Angels No Moren. Levyn päätösnelikko pitääkin jälleen tempon reippaana, joskaan aiemmin mainittu Mortal Games ei aivan yllä trion Strangers' Ode, Lady Of A Thousand Lakes, March To Glory -tasolle.

Levyn biisejä on hyvin vaikea laittaa sen tarkemmin järjestykseen, niin tasokkaasta materiaalista on kyse. Kaikilla biisillä on hyvät hetkensä, eikä albumia kuunnellessa tarvitse edes miettiä minkään skippaamista. Ehkäpä avausraita Firestorm kuitenkin on pienellä miettimisellä se levyn ykköstykki. Toimii sekä albumilla, että livenä erinomaisesti.

Kitaristi Rami Keräsen sävelkynä ei osoita ehtymisen merkkejä, vaikka mennäänkin jo yhtyeen viidettä albumia. Erkki Seppäsen mainiot lyriikat & komeaääninen tulkinta täydentävät paketin. Äärimmäisen hieno levy, jota voi varauksetta suositella kaikille powerin ystäville. Pieksee edeltäjänsä Phoenixin selkein luvuin, vaikka myös Phoenix oli varsin mainio albumi. Haastaa tiukasti omissa papereissani yhtyeen parhaan levyn, debyyttialbumi Beyond Realityn. Todennäköisesti myös tiputtaa sen listallani kakkoseksi, kunhan saa lisää kuuntelukertoja.

 

[Taitopelaaja]

Erin - Hunningolla

Nylon Beatista tuttu Erin Anttila julkaisi debyyttialbuminsa 25. toukokuuta. Vanha nainen hunningolla kappale on lopputalven ja kevään aikana soinut radioissa ympäri maan ja vihdoin kaupoista löytyy myös kokonainen albumi Erinin lauluja.

Albumin avausraitana toimii juuri levyn ensimmäinen sinkkubiisi ja biisi on herättänyt kohtalaisen paljon puhetta eri medioissa. Laulun sanotaan kertovan pettämisestä, vaikka laulaja itse kiistääkin asian. Biisi on kuitenkin mielestäni melodisesti nätti kappale ja sanoituskin on puhutteleva. Seuraavat biisit Kokeile mua ja Sä et olisi aamulla siinä jatkavat mielestäni hieman samalla teemalla kuin avausraita ja täydentävät levykokonaisuutta oikein hyvin.

Onko se oikein on omaan makuuni ehkä albumin paras biisi ja jotenkin osaan kuvitella nuo sanat omaan elämäänikin hyvin. Aivan uskomattoman hieno kappale. Alouette ja Popeda ovat ehkä toistensa vastakohtia siten, että ensin mainittu on rauhallinen biisi, kun taas jälkimmäinen on sellaista rempseää sinkkubiisikamaa. Ootte idioottei ja Ole vaan kuuluvat omiin suosikkeihini myös, vaikka aiemmin mainittu biisi kovin meitä miehiä mollaakin. Vanha sydän, Ei se siitä ja On elämä laina löytyvät myös albumilta ja täydentävät erinomaista kokonaisuutta.

Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva albumi ja olin yllättynyt, että tämä Nylon Beat -kaksikon "ei-niin-tunnettu" nainen on näin loistavan albumin väsännyt. Hienoja puhuttelevia sanoituksia upeilla melodioilla täydennettynä tekee tästä levystä tämän vuoden ykkösjulkaisun. Tästä hetkestä eteenpäin minä olen Erin-fani.

Arvostelu: 10/10.

 

[mice]

Tampereen powermetal-ylpeys Dreamtale julkaisi toukokuun alkupuolella uuden albumin.

Hieno arvio ja melkein uskaltaa olla sanasta sanaan samaa mieltä. Vuoden albumi ainakin näin vuoden puolivälissä. Ja paljon saa tapahtua, että mikään loppuvuoden julkaisu tätä syrjäyttäisi kärjestä. Todella laadukas kokonaisuus ja Keräsen sävelkynä on kyllä taas kerran osoittanut ehtymättömiä merkkejä. Ihmetys on suuri, että tämä on vieläkin niin pienen piirin musiikkia. Kyllähän tämä nyt kaikkien genren "isojen nimien" viimeisimmät päihittää kirkkaasti.

 

[-OO-]

Albumin avausraitana toimii juuri levyn ensimmäinen sinkkubiisi ja biisi on herättänyt kohtalaisen paljon puhetta eri medioissa. Laulun sanotaan kertovan pettämisestä, vaikka laulaja itse kiistääkin asian.

Tuo on minusta kaikin puolin todella hieno sanoitus aiheesta joka on jostain syystä ollut vähän tabu musiikissa. Hienoa että tällaisiin sanoituksiin on joku uskaltanut luoda vähän erilaisen, vanhemman rouvan näkökulman. En tiedä onko Erin itse sanoituksen takana vai kuka mutta joka tapauksessa pisteet uskalluksesta.