METALLICA
Death Magnetic
Aika ajoin kuulee väitettävän että "hevi on paskimmillaankin parasta". Sitä se ei suinkaan ole, ajatelkaa nyt vaikkapa St.Angeria. Huono musiikki on vain huonoa musiikkia - myös huono hevi.
Thrash metal oli 80-luvun puolivälin idioottimainen hevin alalaji, jonka puitteissa amisviiksiset, finninaamaiset, liimalettiset polvihousuissaan rullaluistelevat vittumarkot (Mikä muuten voisi olla vittumarko amerikaksi? Fuckbrandon?) väänsivät teknistä, melodiaköyhää ja tyhmää ultranopeaa kakofoniaa toisille vittumarkoille ja kaikilla oli kivaa. Räkä lensi, lippikset olivat somasti väärin päin ja Budia kului kuin vettä vaan. Tämän aallon harjalla ratsasti nuori Metallica, jonka esikoislevy Kill 'Em All ei suuremmin minua ilmestyessään hetkauttanut. Energian levyltä kuuli, mutta sävellyksellisesti yhtye oli raakile.
Paria seuraavaa Metallica-levyä pidetään yleisesti klassikkoina. Eivät ne sellaisia ole, mutta toki niistä kuulee jo orastavaa potentiaalia. Runttauksen sekaan on tullut sävyjä, Hetfield jopa laulaa välillä ja yleisesti ottaen meno on kypsempää. Progeilun puolelle koukkaava ...And Justice For All voisi olla kelvollinen lätty, mikäli joku olisi soittanut sillä bassoa ja Ulrichin pahvilaatikoitten tilalle olisi vaihdettu oikeat rummut. Nimetön, musta albumi räjäytti pankin ja onkin selkeistä soundeistaan sekä tarttuvista melodioistaan johtuen bändin helpoimmin "suureen yleisöön" menevä tuotos. Sääli vain että se on liian pitkä; muutama tylsin rytyytys sekä kärsimystä maksimoiva ruikutus Nothing Else Matters vittuun, ja levy olisi paljon parempi.
Sitten tulikin jo näissä korvissa Metallican uljain levy, aikuinen ja mietitty Load. Sekin on hieman ylipitkä; pari tylsää heviviisua ja ärsyttävä kantriballadi tulee aina skipattua, mutta ns. A-puoli on täyttä timanttia ja löytyypi levyn lopustakin muutama helmi. Reload oli pyrkimys samaan paljon paskemmilla biiseillä, St.Anger kuuntelukelvoton möhkäle jäsentämättömiä riffejä ja kehnoa lyriikkaa. Viisi vuotta kuluu, ja nyt: Death Magnetic.
Olen säännöllisesti kummastellut ihmisten uskoa, toivoa ja rukouksia siitä, että Metallica tekisi uuden Master of Puppetsin. Eivät ne tee, eivät ne varmaankaan edes haluaisi. Nelivitoset miljoonissa kieriskelevät perheenisät tuskin osaisivat enää eläytyä kaksikymppisten heviurpojen asemaan, ja miksipä heidän pitäisikään? Aika entinen ei koskaan enää palaa, ja eteenpäin tulee katsoa. Joskus se onnistuu (Load), joskus mennään metsään niin että rytisee (St.Anger), mutta tärkeintä on että edes yrittää. Metallicasta voidaan olla vaikka mitä mieltä, mutta ainakaan se ei ole jämähtänyt menneisyyteen, eikä se koskaan ole pelännyt muutosta - muutosta omilla ehdoillaan.
Death Magneticin tuottajaksi palkattiin eksentrinen karvaturri Rick Rubin, tuo Amerikan Stan Saanila, joka on hämmentänyt montaa soppaa Slayeristä Johnny Cashiin. Pitkäaikainen luottomies Bob Rock sai mennä. Bändi itse on kertonut Rubinin usuttaneen heitä tutkimaan menneisyyttään, ja sitä Metallica tällä albumilla tekeekin, tiettyyn pisteeseen saakka. Soundipuolelle Rubin on tuonut parannusta ainakin edelliseen levyyn verrattuna, mutta Metallican kristallinkirkkaaseen selkeyteen tahi Loadin monipuolisuuteen ei äänimaisema yllä, jos tokko siihen on tähdättykään.
Biisit albumilla ovat pitkiä, polveilevia, vahvasti riffeihin pohjautuvia. Siinä mielessä ollaan eniten Justicen linjoilla, jos vertailukohtia lähdetään yhtyeen vanhemmasta tuotannosta hakemaan. Ulrich kääntelee komppia, paukuttaa tupliaan. Trujillo on pätevä, kekseliäskin basisti. Hetfield riffailee ja junttaa koneranteellaan kuin parhaina päivinään ja laulaa Hetfieldmäisesti, tosin suurimmat intohimonsa hän lienee jo karjunut ulos aikaa sitten. Tämän levyn varsinainen tähti on kuitenkin Kirk Hammett. Pyhällä Kiukulla soolot olivat pannassa, mutta nyt mies soittaa niitä paljon, ja tyylikkäästi. Riffipurkaus vaihtuu sujuvasti lennokkaaseen sooloon, siitä kitaristien tuplaharmoniaan parhaassa NWOBHM-hengessä ja takaisin riffiin joka onkin jo uusi... Death Magnetic on viimeisen päälle kitaralevy.
Biisilistasta pomppaa silmään The Unforgiven III, joka on yllättäen hyvä. Korvaan taas tarttuu nopeimmin videobiisi The Day That Never Comes, joka voisi olla suoraan Loadilta blokattu. Parin kuuntelukerran myötä kappaleet alkavat tulla tutuiksi ja jäsentyä paremmin. The End Of The Line jyrää tarttuvasti, All Nightmare Long jää mieleen kertosäkeellään, instrumentaali Suicide & Redemption paljastaa itsestään aina vain lisää... Lyriikkapuolella tallataan - yllätys yllätys - kuoleman poluilla. Hetfield ei ole koskaan ollut mikään Shakespeare, mutta hevibändin sanoittajaksi kuitenkin kohtuullisen pätevä, ja sitä hän on edelleen. The Unforgiven III:n rivi So how can I blame you, when it's me I can't forgive? on omalla tavallaan yksi levyn avainlauseita. James käsittelee kuoleman rinnalla syyllisyyttä, anteeksiantoa, petosta, väkivaltaa... Teemat ovat tuttuja aikaisemmilta levyiltä, mutta nyt niitä pohdiskelee selvästi vanhempi mies. Tämä ei ole välttämättä huono asia ollenkaan.
Death Magnetic on eräänlainen seisova pöytä. Metallican eri aikakausien faneille on jokaiselle tarjolla jotain. Jopa tällainen ei-niin-fani saa levystä irti paljon hyvää. Se on vaihteleva mutta tunnelmiltaan yhtenäinen, riittävän kekseliäs ja hevilevyksi ilahduttavan vähän tyhmä. Siinä on kelpo biisejä asiallisesti esitettynä. Nuoruuden kiihkoa ei niinkään, mutta kypsyneen ja itsensä sekä vahvuutensa tuntevan yhtyeen tuotos se kyllä on.
8-
Edit. Joku saattaa ihmetellä miksei arvosana ole parempi, vaikka levyä pääasiassa kehuinkin. Syy on siinä, että Death Magnetic tekee hyvin sen mitä tekee - on siis Metallicalta kuulostava albumi - mutta pelaa hieman liikaa varman päälle. Kiitettävään olisi vaadittu jo itsensä likoon laittamista, enemmän haastetta bändille ja kuulijoille. (Tosin ehkä relevantin Metallica-albumin tekemisessä ja fanien uskon palauttamisessa oli riittävästi haastetta tälle kerralle. Seuraavaksi sitten hieman heikommille jäille, kiitos.)