Ei ole toivottavasti ehtoopuoli vielä näkyvissä, mutta voin kertoa, että nykyinen Suomi on aivan helvetisti ankeampi ja köyhempi, kuin 80-, 90- ja 00-lukujen Suomi. Säälin nykyisiä 18-vuotiaaksi tulleita, parikymppisiä ja opiskelijoita millaisessa kalliissa, mutta mielikuvituksettomassa ja vähäisten mahdollisuuksien maassa saavat aikuistua. Kaupunkien, tai maan ylipäätään, kulttuurielämä, yöelämä, palvelutarjonta, viihde- ja tapahtumatarjonta on ehkä 50% parin-kolmenkymmenen vuoden takaisesta.
Menee ketjun aiheesta ohi, mutta pakinoidaan nyt hetki. Ja toki seuraavallakin hallituksella on mahdollisuudet vaikuttaa osaltaan siihen, millainen kokemus aikalaisille jää 2020-luvusta.
Eri aikakausissa on puolensa. Kyllä minäkin kaipaan lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-luvuilta jotakin, mutta noin yleisesti ottaen elämisen edellytykset ja kaikkinainen monipuolisuus ovat kohentuneet.
Mielenkiintoista, että otit esille kulttuuri- ja viihdekysymykset. Nuo jututhan eivät ole ottaneet kummoistakaan osumaa muutamassa vuosikymmenessä. En oikein näe tällä sektorilla isoa valittamisen aihetta suhteessa menneeseen, paitsi sen, että osaa viihdeteollisuudesta dominoi muutama iso toimija, jotka tuuppaavat teeveen ja radion täyteen umpituotteistettua kohderyhmäpoppia. Samoin useimmat maineikkaat Suomi-festarit ovat nykyään toistensa kopioita, ja niillä esiintyvät artistit ovat niitä samoja, joilla em. viihdejätit haluavat ihmisiä rahastaa. Kenenkään ei ole kuitenkaan pakko tyytyä toisten valitsemaan tapettiin. Kasarilla ei ollut nykyisen kaltaista nettiä, ysärilläkin vain hiljalleen orastaen, mutta nykyään löydät hyvin pienellä vaivannäöllä mitkä hyvänsä kiinnostavat uudet ja vanhat artistit ja musiikkityylit hetkessä. Vähän liiankin helposti tavallaan. Olihan se 40 vuotta sitten ylivertaisen jännittävää odottaa pari viikkoa Epeksen levypakettia saapuvaksi.
Suomi eli 1980-luvulla Manun hiustupsua myöten Neuvostoliiton takataskussa ja ikään kuin neukkujen armosta. Oli YYA. Koulukirjoissa saattoi tästä johtuen lukea kaikenlaista hassua, vaikka enimmäkseen opetukseen ja oppikirjoihin saattoi silloinkin luottaa. Teeveestä lähetettiin tuntikausia suorana Brezhnevin hautajaisia. Kai tuollaistakin voi jollakulla olla ikävä.
Ennen EU-aikaa Suomessa toimi monenlaisten tuotteiden ja erityisesti elintarvikkeiden kohdalla ns. korkeahintajärjestelmä. Tällä suojattiin omaa tuotantoa, mikä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä oli meille erittäin tärkeä asia: Suomi oli kovin maatalousvaltainen maa, ja mikään teollistumisen ja kaupungistumisen tahti ei olisi riittänyt ruokkimaan ja työllistämään suomalaisia, jos EU-aikaa edeltävinä vuosikymmeninä kotimainen maatalous ei olisi voinut työllistää ihmisiä toteutuneella tavalla. Varjopuoli asiassa oli se, että ulkomaisten elintarvikkeiden tuonti Suomeen oli huomattavasti nykyistä vähäisempää ja yksipuolisempaa. Etelän hedelmiä ja tonnikalasäilykkeitä yms. tuotiin, koska ne eivät kilpailleet kotimaisen tuotannon kanssa. Sen sijaan vaikkapa ulkomaisia juustoja oli Suomessa tarjolla vielä 80-90-lukujen taitteessa suht niukasti, ja sikäli kun niitä oli kaupoissa, ne olivat yleensä melko kalliita. Kahviakin sai, muutamaa valmiiksi jauhettua merkkiä, joko pannu- tai suodatinjauhatuksena.
Elintarviketarjonnan ohella ravintolagenre on puhjennut suorastaan kukoistukseen sitten vaikkapa 1980- ja 90-lukujen taitteen. Toki tuohonkin mennessä suomalaiset (=kaupunkilaiset) oli opetettu jo kohtalaisen hyvin syömään pizzaa ja kiinalaista. Noihin aikoihin ravintolan ”viinilista” saattoi usein olla integroitu ruokalistaan siten, että listalla oli ”punaviini” ja ´"valkoviini”, 12 cl tai 16 cl. Helppoa, eikö totta; ei tarvinnut pohtia rypälelajikkeita, eikä kenellekään tullut mieleen kitistä korkkiviasta. Ravintoloissa olut oli pääosin nelosta, ja sitä oli tarjolla yleensä kolmea-neljää sorttia pullossa ja yhtä hanasta, ja ne kaikki olivat suunnilleen samanmakuista lageria. Pienpanimoita ei ollut, ja ulkomaalaiset oluet olivat aika outo juttu vielä 80-luvun lopulla. Ravintoloissa ja erityisesti ns. soittoruokalan tapaisissa paikoissa piti lisäksi huomata, että lasi kädessä ei sopinut kävellä kuin tiskiltä pöytään, muuten tuli herkästi sanomista tai jopa poistetuksi ravintolasta.
Vähänkin vanhempi väki muistaa vielä Alkon ja katsastusasemien tapaiset suomalaisen asiakaspalvelun multihuipentumat 1980-luvulta ja tätä ennen. Noissa ja muutamissa muissa asiointipaikoissa kansalainen oppi nöyryyttä ja kuuliaista käytöstä. Jos nykyiset parikymppiset somenulikat heitettäisiin kylmiltään tuollaisiin vanhojen katsastuskonttorien tai Alkojen tapaisiin mestoihin, niin mielipahasta ja ahdistuksesta kumpuava itkunsekainen nillitys kuuluisi stratosfääriin saakka. Kuuluisi kyllä senkin takia, että puhelin oli 80-luvulla sellainen bakeliittinen tai kovamuovinen laatikko, joka oli johdolla kiinni seinässä, eikä sillä voinut ottaa kuvia omasta naamasta tai perseestä.
On tapahtunut myös valitettavaa kehitystä sitten 1980-luvun, näkökulmasta riippuen. Kaupungistuminen, teollistuminen, tietoyhteiskuntakehitys ym. ovat johtaneet siihen, että maaseutu on tyhjentynyt merkittävästi. Ilmiö näkyy myös maaseutukaupungeissa ja monissa maakuntakeskuksissakin. Pikkukunnissa ja kirkonkylissä oli vielä 1980-luvuilla lukuisia pankkien ja postin konttoreita, kyläkauppoja, erikoistavaraliikkeitä, R-kioski, poliisiasema ynnä muita asiointipalveluja, terveyskeskus, ja vaikka mitä. Ja linja-autolla pääsi lähimpiin isoihin kaupunkeihin joka päivä vähintään aamuin illoin, jopa useamminkin. Muutaman tuhannen asukkaan synnyinkuntani Etelä-Suomessa oli juuri tuollainen paikka. Nyt siellä on mainitsemistani palveluista jäljellä enää tasan yksi ruokakauppa kunnan keskustassa, muutama heikosti pärjäävä pikkupuoti, plus pankin palvelupiste ajanvarausasiakkaita varten. Linja-auto ei enää kulje. Apteekki sentään on vielä, lukion lakkauttamisesta on puhuttu jo pitkään. Viinakauppaa ei ehtinyt tulla koskaan, ja nythän sitä ei enää tarvitakaan, kun viimeinen sammuttaa kohta valot.
Jos viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta tarkastellaan tuon em. pikkukunnan perspektiivistä, niin aika ruvelle on meininki mennyt. Ei siellä mitään yöelämää ja ravintolaskeneä ollut aiemminkaan, ei sillä, mutta tapahtumia, porukkaa, yleistä toimeliaisuutta ja monenlaista muuta elämän merkkiä on kovasti vähemmän kuin 30-40 vuotta sitten. Se hyvä puoli nykyajassa tietysti on, että paikkakunnan ainoa ruokakauppa palvelee tuollakin joka päivä, iltaan saakka. Muistan lapsuudesta hyvin, että vaikka kirkonkylällä oli ainakin puoli tusinaa ruokakauppaa, niin ne kaikki olivat 70-luvulla avoinna klo 8:30 - 17:00. Mistään et saanut ruokaa enää 17 jälkeen, paitsi yhden kaupan seinään tehdystä kioskiluukusta, joka muistini mukaan palveli vähän sattumanvaraisesti. Ja Esson kylmiöstä saattoi ostaa vielä viiden jälkeen maitoa ja jotain pientä, jos sattui olemaan, kalliilla.
Kansakuntaa yhdistäväksi päähänpinttymäksi oli varsinkin 1970- ja 80-luvuilla muodostunut Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen ikuinen ja päättymätön mm-kisojen pronssimitalin tavoittelu. Kirkkaammista mitaleista ei ollut lupa edes unelmoida, koska Neuvostoliitto voitti käytännössä aina, ellei Tsekkoslovakia onnistunut voittamaan vahingossa. Kanadakin saattoi teoriassa voittaa, jos sieltä vain olisi lähetetty kisoihin kunnon joukkue, mitä ei etenkään noihin aikoihin juuri tapahtunut. Minäkin elin koko lapsuuteni mitalittomassa todellisuudessa, ja vasta lukiolaisena todistin vuoden 1988 ihmettä olympialaisten hopeamitalien muodossa.
Nyttemmin Suomen jääkiekkomiehet ovat voittaneet olympiakultaa ja maailmanmestaruuksia, ja muunvärisiä mitaleita on rahdattu kotiin ämpärikaupalla. Voisi jopa sanoa, että hommasta on mennyt tietyllä tavalla hohto. Pronssimitali tuntuu laihalta lohdulta, ja putoaminen välierien ulkopuolelle kohtuullisen esityksen jälkeen on häpeän synkeää tiskirättivettä tihkuva katastrofi.
Ehkä edellä mainittuun tiivistyy moni muukin ajassamme läsnäoleva ilmiö. Suomalaisilla on mennyt joskus huonommin, olemme kärsineet pulavuosista ja köyhyydestä, ja olemme olleet materiaalisesti ja sivistyksellisesti vuosikymmeniä esimerkiksi Ruotsia jäljessä. Kun olemme kuroneet tuota etumatkaa kiinni, saavuttaneet menestystä, alkaneet pärjätä lätkässä, viisuissa, bisneksessä ja monessa muussakin, niin yhtäkkiä yltäkylläisyydestä on mennyt hohto.
Katsokaapa vaikka tavallisen Prisman tai Citymarketin hedelmäosastoa vuonna 2023. Suuri osa sieltä löytyvistä tuotteista on sellaisia, joista yksikään Venäjän tsaari ei voinut eläessään edes unelmoida. Nyt noita hedelmiä voi ostaa pikkurahalla kuka tahansa Horttanainen, joka kuitenkin valittaa, kun avokadot olivat taas hitusen kovia, vaikka niitä myytiin syöntikypsinä. Kyllä ennen oli saakeli paremmin.