Jumala ei ole luonut meistä robotteja, vaan meillä on vapaus kulkea joko Jeesuksen tykö tai Häntä karkuun. Mä juoksin koko elämäni Häntä karkuun ja vasta paha sairastelu sai nöyrtymään ja huutamaan apua. Raamattu myös sanoo, ettei Jumala ketään kiusaa, vaan saatana ja meidän omat himomme. Hän elää, rakastaa teistä jokaista ja ottaa avosylin sen vastaan, joka Hänen tykönsä tulee uskossa.
Tuo ensimmäinen lause, että Jumala ei luonut ihmisestä robottia, on sellainen jota jokaisen niin uskovaisen kuin ei-uskovaisen olisi syytä miettiä itsekseen, kun lähestymme tässä 2020-lukua. Tuon lauseen voisi kääntää ateisteille muotoon "Ihmisen, siis homo sapiensin tarkoitus ei alun alkaen ollut toimia tai tehdä töitä kuten robotti, mutta jostain syystä maailman koneellistuttua meidänkin odotetaan nyt toimivan koneiden lailla. Miksi?"
Mitä tulee omaan uskoon tulemiseeni, niin voin samaistua siinä, että vakava sairastuminen oli mullakin se vaikuttavin tekijä matkalla uskoon. Teininä alkanut harhailu ja itseni etsiminen eskaloitui lopulta noin viitisen vuotta sitten. Olin tahtonut kovasti jo kasvaessani uskoa, että elämällä voisi olla joku itseäni suurempi tarkoitus. Kuuntelin paljon jo teininä ja varhaisina aikuisuuden vuosina kristillisiä rockbändejä kuten Skillet ja Flyleaf, vaikken varsinaisesti täysin vielä luottanut Jumalan sanaan.
Ihmiset joihin olin nuoruusvuosinani tutustunut, olivat kuitenkin jatkuvasti horjuttaneet uskoani ihmisyyteen sekä rakkauteen ja tuolloin viisi vuotta sitten olin pisteessä, jossa mä sitten "rakkauden" sokaisemana aloin elämään elämääni, kuten eräs ihminen perheeni ulkopuolelta oli minua heikolla hetkelläni neuvonut. Aivan järjetöntä, tajuan sen nyt. Mutta kuten sanoin, vedin tuolloin täysin laput silmillä, omien tunteideni sokaisemana.
Olin elänyt jo ennen tuota lopullista pudotusta niin monta vuotta uskon ja toivon sijaan epäuskossa ja epätoivossa, että kun oma elämäntilanteeni sitten eskaloitui ja nuo kaksi tunnetta alkoivat ohjaamaan minun elämänpäätöksiäni, huomasin, tai siis en silloin edes huomannut mutta jälkikäteen tajuan, että mun pahoin hajotettu sydän plus se valtava epätoivo ja se että aloin suorastaan vihaamaan itseäni, ajoivat minut kauas Raamatun tärkeimmästä opista, rakkaudesta.
Aloin lopulta välittämään vain itsestäni. Kaikki mitä enää tein, tein itsekkäistä syistä ja kiinnitin kaiken huomioni omaan pahaan olooni ja aloin hiljalleen kääntämään sen myös muihin ihmisiin lähelläni, lopulta myös omaan perheeseeni. En edes huomannut tuolloin, miten paljon pahaa oloa ja pelkoa aiheutin kaikista läheisimmille ihmisille elämässäni ja miksi? Koska oma sydämeni oli kovettunut, olin itsekäs ja inhosin omaa elämääni. Olin katkera ja vihainen ja koin itseni oikeutetuksi kostamaan maailmalle. Kun sitten lopulta käänsin mun raivoni siihen yhteen ihmiseen, jota ilman en tänäänkään olisi se kuka olen, eli omaan isääni, tuolloin päässäni pimahti lopullisesti.
Mulla diagnosoitiin kesällä 2015 psykoosi, josta olen avoimesti tällä palstallakin jo kertoillut. Vietin viikon Aurorassa suljetulla osastolla muiden "hullujen" seassa. Sain niin sanotusti maistaa omaa lääkettäni, kokea läheltä kaiken sen pelon, kauhun ja epävarmuuden jota olin jo pitkään aiheuttanut omille läheiselleni, koska olin astunut vihan ja katkeruuden polulle ja jäänyt sille tielle aina hajoamispisteeseeni asti.
Samana syksynä minulta löydettiin kysta ehkä sieltä epämukavimmasta paikasta eli mun peräaukon yläpuolelta. Mulla oli siis käytännössä ottaen perseessä syvä haava ja jouduin melkein vuodeksi sairaalakierteeseen. Kävin joka toinen arkipäivä hoidattamassa mun haavaa terkkarilla ja viikonloppuisin sitten Haartmanissa. Voitte kuvitella miten häpeällinen olo siinä miehellä on, kun sairaanhoitaja tyrkkii sua 3-4 kertaa viikossa persukseen ja tunkee sinne kylmää nestettä. Vuosin myös todella usein ulostaessani paljon verta, olin peloissani ja tärisin. Nämä aggressiiviset verenvuodot jatkuivat vielä noin 1,5 vuotta senkin jälkeen kun vapauduin sairaalakäynneistä.
Jälkikäteen koen, että tuo fyysinen sairastuminen tapahtui siksi, että mun täytyi saada tuntea myös fyysisellä tasolla kaikki se kipu ja tuska, mitä olin omilla teoillani aiheuttanut. Psyykkinen terveys siis romahti ensin ja koen, että se fyysinen oireilu oli ikään kuin seurausta siitä, kuinka viha ja katkeruus oli syövyttänyt ensin mun mielen ja lopulta myös ruumiini.
Sanotaan, että uskon voi löytää sydämestään vain kadottamalla ensin itsensä täysin. Mä todellakin katosin, reiluun vuoteen en ollut edes olemassa. Olin vain haamu ja hologrammi itsestäni. Nyt kun ymmärrän syyt siihen miksi kärsin niin paljon, miksi koin kaiken sen kivun ja tuskan. Miksi Jumala laittoi minut pelkäämään ja kärsimään; aiheutin sen itselleni. Ihminenhän on pohjimmiltaan itsekäs olento kunnes löytää rakkauden sisältään. Vain rakkauden voimalla voi parantua sairaudesta nimeltä itsekkyys ja alkaa elää elämäänsä Raamatun opein. Auttaen niitäkin, jotka eivät ole apua omalla käyttäytymisellään ansainneet. Koska jos se avun saaja olisitkin sinä, etkö silloin toivoisi itsekin saavasi apua?
Minua autettiin, näin valoin ja pelastuin omalta itseltäni. Lopulta jokainen meistä joko pelastaa tai tuhoaa itsensä valitsemalla rakkauden ja vihan väliltä. Ja ilman lähimmäisenrakkautta mä olisin todennäköisesti kadottanut tieni lopullisesti, tuhonnut itseni ja kenties vahingoittanut muitakin viattomia sieluja siinä matkalla. Sen takia että mua on rakastettu mun perheeni toimesta silloinkin kun en sitä ollut alkuunkaan ansainnut, mä uskon rakkauteen nyt ja aina kunnes kuolen. Niin kauan kun ihmisessä on jäljellä rakkautta, on toivoa paremmasta huomisesta.
Kun pysyy rakkaudessa niinäkin hetkinä, kun toisen vihaaminen ja tuomitseminen olisi helpompaa ja tuntuisi jopa oikeutetulta, silloin on ymmärtänyt mistä elämässä ja rakkaudessa on pohjimmiltaan kyse. Eläimet sen tiedostavat, ihmiseltä se on sen sijaan vaatinut jostain syystä aina äärimmäisiä ponnisteluja.
PS. Vaikka tämän ketjun viestisisältö onkin nykyisin pitkälti kiistelyä ja skismaa muutaman nimimerkin välillä, niin toisaalta on hyvä että uskon asioista keskustellaan ajassa, jolloin termi usko itsessään on hankala käsite nykysukupolvelle. Nykyisin, kun mä puhun uskostani, puhun ennen kaikkea rakkaudesta sisälläni. Mitä tulee kristinuskoon, ihminen voi rakastaa uskomatta, mutta ihminen ei voi uskoa rakastamatta.
Vertaan rakkautta ruusuun. Usko on se vesi josta rakkaus mun sisässä saa happea, pysyy elossa ja hyvinvoivana, silloinkin kun kuiva kausi iskee. Toivo taas on ikään kuin meitä lämmittävä aurinko. Se tuo valoa ja energiaa niinäkin hetkinä kun kaikki ympärillä tuntuu haihtuvan. Toivoon nojaten en hylkää uskoani ja rakkauttani enää edes sen harmaimmaankaan talven keskellä.
Välillä mullekin tulee niitä hetkiä kun tekisi mieli luovuttaa tämä taistelu ja luopua kaikesta mihin hartaasti uskon. Tunnen olevani voimaton ja tuntuu että en jaksa kantaa maailman painoa. Juuri niinä voimattomimpina hetkinä kuitenkin yleensä muistan ja tajuan olevani edelleen hengissä siksi etten ole luopunut toivosta edes vaikeimpina hetkinäni ja näin uskoni elämään ja rakkauteen on pysynyt elossa.
